VIII.

Nukuttuaan sikeästi, unia näkemättä Ashurst heräsi seuraavana aamuna

siihen, että hänen ovelleen koputettiin. Kimeä ääni huusi:

"Hei! Aamiainen on valmis."

Ashurst kavahti pystyyn. Missä hän olikaan -? Ah niin!

Hän tapasi seurueen jo ruokailuhommissa ja istuutui tyhjälle paikalle

Stellan ja Sabinan väliin. Hetken tarkastettuaan Ashurstia virkkoi

viimeksimainittu:

"Kuulkaa! ravistelkaahan itseänne hiukan! Me aiomme lähteä matkaan

kello puoli kymmenen maissa."

"Aiomme mennä Berry Headiin, vanha veikko. Sinun _täytyy_ tulla mukaan."

Ashurst ajatteli: "Lähteäkö mukaan! Mahdotonta! Hankin nuo tavarat ja

lähden takaisin maalle!" Hän silmäsi Stellaan. Tyttö sanoi nopeasti:

"Voi, tulkaa mukaan!"

Sabina yhtyi heti pyyntöön:

"Meillä ei ole lainkaan hauskaa ilman teitä."

Freda nousi ja asettui seisomaan Ashurstin tuolin taakse.

"Teidän täytyy tulla, muuten tukistan!"

Ashurst ajatteli: "No niin! päivä lisää miettimisaikaa. Päivä lisää!"

Ja hän sanoi:

"Hyvä! Minä lähden. Ei teidän tarvitse repiä kiharoitani."

"Hurraa!"

Asemalla hän kirjoitti uuden sähkösanoman lähettääkseen sen

maalaistaloon nummelle, mutta repi sen sitten rikki. Hän ei olisi

osannut selittää, miksi hän niin teki.

Brixhamista seurue lähti matkaan hyvin pienissä vaunuissa. Ashurst oli

puristuksissa Sabinan ja Fredan välissä ja hänen polvensa hipoivat

Stellan polvia. He leikkivät seuraleikkiä "Ylös! alas! Jenkins!",

ja se synkkä mieliala, joka äsken oli vallannut Ashurstin, väistyi

hilpeyden tieltä. Tänä ainoana päivänä, joka oli varattu miettimiseen,

ei hän lainkaan tahtonut ajatella. He juoksivat kilpaa, painiskelivat,

soutivat kanootilla — sinä päivänä ei kenelläkään ollut halua

lähteä uimaan — he lauloivat, leikkivät ja söivät eväspussit ihan

tyhjiksi. Pikkutytöt nukahtivat paluumatkalla Ashurstin olkaa vasten,

ja nuorukaisen polvi hipoi taaskin Stellan polvea ahtaassa vaunussa.

Tuntui uskomattomalta ajatella, ettei hän vähän toista vuorokautta

sitten ollut vielä milloinkaan nähnyt noita kolmea vaaleatukkaista

päätä. Junassa Ashurst puhui Stellan kanssa runoudesta, otti selon

tytön mielirunoilijoista ja kertoi omistaan ja tunsi miellyttävää

ylemmyyden tunnetta. Vihdoin Stella sanoi hiljaa:

"Phil sanoo, ettette usko kuolemanjälkeistä elämää olevan olemassa.

Minusta se on hirveää."

Ashurst sopersi hämmennyksissään:

"En voi sanoa uskovani enkä olevani uskomatta — yksinkertaisesti en

tiedä."

Tyttö sanoi nopeasti:

"En voisi sitä kestää. Mikä olisikaan siinä tapauksessa elämän

tarkoitus?"

Katsellen tytön kauniiden kulmakarvojen poimuja Ashurst vastasi:

"En osaa panna arvoa erinäisten asioiden uskomiseen vain sen

perusteella, että niihin tahdotaan uskoa."

"Mutta miksikä _haluaisimme_ elää kuoleman jälkeen, jollei niin myöskin

todella tapahtuisi?"

Tyttö katsoi Ashurstia suoraan kasvoihin.

Ashurst ei tahtonut loukata Stellaa, mutta ylemmyyden näyttämisen halu

houkutteli hänet sanomaan:

"Joka elää, tahtoo tietysti jatkaa loppumattomiin, se on osa

olemassaolosta, mutta luultavasti ei siinä piile mitään muuta."

"Ette siis usko Raamattua?"

Ashurst ajatteli: "Nyt minun täytynee todenteolla pahoittaa hänen

mielensä."

"Uskon vuorisaarnan, koska se on kaunis ja soveltuu kaikkiin aikoihin."

"Mutta ette Kristuksen jumaluutta?"

Ashurst pudisti päätään.

Tyttö käänsi nopeasti kasvonsa ikkunaan, ja Ashurst muisti äkkiä

Meganin rukouksen, jonka pieni Nick oli hänelle toistanut: "Jumala

siunatkoon meitä kaikkia ja herra Ashurstia." Kuka muu kuin tuo tyttö,

joka odotti häntä, saattaisikaan koskaan sillä tavoin rukoilla hänen

puolestaan? Kuka muu kuin tuo tyttö, joka juuri tällä hetkellä odotti

häntä palaavaksi pitkin kujatietä? Ja äkkiä iski häneen ajatus.

"Millainen roisto olenkaan!"

Illan kuluessa tuo ajatus palasi alinomaa mieleen, mutta, kuten

tavallista, kerta kerralta vähemmän tuskallisena, kunnes hänestä

lopulta alkoi tuntua melkein itsestään selvältä asialta olla roisto.

Ja omituista: hän ei tiennyt, oliko hän roisto siinä tapauksessa, että

palaisi, vai siinä tapauksessa, ettei palaisi.

Seurue pelasi korttia, kunnes lapset lähetettiin nukkumaan, minkä

jälkeen Stella asettui pianon ääreen. Ikkunan vieressä olevalta

istuinpaikaltaan, missä jo oli melkein pimeä, Ashurst tarkasteli

tyttöä kynttiläin lomitse — vaaleaa päätä ja pitkää, valkoista

kaulaa, joka taipui käsien liikkeiden mukaan. Stella soitti sujuvasti

— ei juuri tunteellisesti. Mutta millaisen taulun hän muodostikaan

keltaisen, ikäänkuin enkelimäisen hohteen ympäröidessä häntä! Kuka

saattoikaan ajatella intohimoisia ajatuksia tai tuntea kiihkeitä haluja

tuon serafipäisen, valkopukuisen tytön lähettyvillä? Stella soitti

Schumannin "Warum?" kappaleen. Sitten Halliday otti esiin huilunsa

ja lumous särkyi. Sen jälkeen täytyi Ashurstin laulaa Schumannin

lauluja Stellan säestäessä, kunnes keskellä "Ich grolle nicht"-laulua

huoneeseen hiipi kaksi pientä sinisiin yöpukuihin verhoutunutta olentoa

ja koetti kätkeytyä pianon alle. Iltaseurustelu päättyi yleiseen

sekasortoon eli, Sabinan sanoilla puhuen, "suurenmoiseen meteliin".

Sinä yönä Ashurst nukkui tuskin ollenkaan. Hän vain ajatteli

ajattelemasta päästyäänkin ja kääntyili ja kieriskeli vuoteellaan.

Keskeytymätön tuttavallinen seurustelu kahtena päivänä, Hallidayden

ilmapiiri näytti saartavan hänet kehäänsä ja saavan nummen

maalaistalon, vieläpä Meganinkin tuntumaan epätodellisilta. Oliko hän

todellakin tunnustanut Meganille rakkautensa — todellakin luvannut

ottaa tytön mukaansa, elämään kanssaan? Hän lienee ollut silloin

kokonaan kevään, yön ja omenapuun kukkien lumoissa! Tämä keväthulluus

saattoi koitua heille molemmille vain turmioksi! Ajatus, että hän oli

aikeessa tehdä rakastajattarekseen tuon tytön — tuon lapsen, joka ei

vielä ollut täyttänyt kahdeksaatoista — herätti hänessä nyt aivan kuin

kauhua, vaikka se samalla sai veren kuumenemaan. Hän puheli itsekseen:

"Se on hirvittävää! — mitä olen tehnyt? — se on hirvittävää!"

Schumannin musiikin kaiku sekaantui hänen aivoissaan kuumeisiin

ajatuksiin, ja hän näki taaskin edessään Stellan viileän, valkoisen,

vaaleakutrisen olemuksen, näki hänen hieman taipuneen niskansa, häntä

ympäröineen omituisen, enkelimäisen loisteen. "Lienen ollut hullu, —

ja taidan olla vieläkin. Mikä minuun menikään? Pikku Megan-parka!"

— "Jumala siunatkoon meitä kaikkia ja herra Ashurstia. Tahdon

vain olla teidän luonanne, vain olla teidän luonanne!" Ja painaen

päänsä pielukseen Ashurst tukahdutti huokauksen. Ollako menemättä

takaisin — se olisi hirvittävää! Mennäkö takaisin? — se olisi vielä

hirvittävämpää!

Mielenliikutukset menettävät kykynsä tuottaa kärsimyksiä, jos henkilö,

joka niitä kokee, on nuori ja päästää ne vapaasti purkautumaan. Ja

Ashurst nukahti ajatellen: "Mitäpä koko juttu merkitsi muuta kuin

muutamia suudelmia, jotka unohtuvat kuukauden kuluttua."

Seuraavana aamuna hän otti maksuosoituksella rahat, mutta sitä kauppaa,

missä oli käynyt katsomassa kyyhkynharmaata pukua, hän karttoi kuin

ruttoa. Sen sijaan hän osti joitakin tarvekapineita. Hän oli koko

päivän omituisessa mielentilassa koettaen ylläpitää eräänlaista kaunaa

itseään kohtaan. Kahden edellisen päivän levottomuutta oli seurannut

pelkkä tyhjyyden tunne — kaikki intohimoinen kaipuu oli kadonnut,

ikäänkuin kyynelet olisivat huuhtoneet sen pois. Teenjuonnin jälkeen

Stella asetti pöydälle hänen eteensä kirjan ja sanoi ujosti:

"Oletteko lukenut tämän, Frank?"

Se oli Farrarin "Jeesuksen elämä". Ashurst hymyili. Tytön levottomuus

hänen epäuskonsa johdosta tuntui hänestä naurettavalta, mutta samalla

liikuttavalta. Se oli myöskin tarttuvaa, sillä Ashurst alkoi puolestaan

tuntea tarvetta puolustaa itseään joskaan ei halunnut käännyttää

tyttöä. Ja illalla, kun lapset ja Halliday laittoivat äyriäislippojaan

kuntoon, sanoi Ashurst:

"Kirkollisen uskon pohjalla on aina, sikäli kuin ymmärrän, palkinnon

ajatus — ajatus, mitä voi saada palkaksi siitä, että on hyvä. Siihen

sisältyy siis eräänlainen etujen kerjuu. Luulenpa, että kaiken

alkusyynä on pelko."

Stella istui sohvassa ja teki nuoranpätkään merimiehensolmuja. Hän

katsahti äkkiä puhekumppaniinsa:

"Kuvittelen, että usko on paljon syvempää."

Ashurst tunsi taaskin halua näyttää ylemmyyttään:

"Kuvittelette niin, mutta tarve saada 'verta verrasta' on syvimmällä

meissä kaikissa. On sangen vaikea tunkeutua sen tunteen pohjaan saakka."

Tyttö rypisti hämillään kulmakarvojaan.

"Pelkään pahoin, etten ymmärrä teitä."

Ashurst jatkoi itsepintaisesti:

"Ajatelkaahan, eivätkö uskonnollisimmat ihmiset ole löydettävissä juuri

niiden joukosta, joille tämä elämä ei ole antanut kaikkea, mitä he ovat

siltä pyytäneet? Uskon hyvyyden, koska itse asiassa on hyvä olla hyvä."

"Uskotte siis hyvyyden?"

Kuinka kaunis Stella olikaan juuri nyt — oli helppo olla hyvä hänelle!

Ja Ashurst nyökkäsi päätään ja sanoi:

"Kuulkaahan, tahdotteko näyttää minulle, kuinka tuollainen solmu

tehdään?"

Kun tytön sormet koskettivat Ashurstin sormia heidän käsitellessään

yhdessä langanpätkää, nuorukainen tunsi olevansa rauhoittunut ja

onnellinen. Ja mennessään levolle hän koetti tahallaan kiinnittää

ajatuksiaan Stellaan, kietoa itsensä tytön kauniiseen, viileään,

sisarelliseen ilmapiiriin kuin jonkinlaiseen suojelevaan viittaan.

Seuraavana aamuna hän kuuli, että oli päätetty lähteä junalla Totnesiin

ja syödä välipalaa Berry Pomeroy Castlessa. Yhäti tietoisesti etsien

menneisyyden unohdusta hän istuutui muun seuran mukana vaunuihin,

Hallidayn viereen, selkä hevosiin päin. Ja heidän ajaessa rantatietä

hän näki äkkiä lähellä mutkaa, josta tie kääntyi asemalle, sellaista

mikä oli saada hänen sydämensä seisahtumaan. Megan — Megan itse! —

käveli vähän matkan päässä kulkevaa jalkapolkua, yllään vanha hame

ja pusero ja päässä pyöreä lakki, katsellen ohikulkevia kasvoihin.

Vaistomaisesti Ashurst vei kätensä kasvoilleen peittääkseen ne

ja perustellen liikettään sillä, että oli pyyhkivinään tomua

silmistään. Mutta sormiensa lomitse hän saattoi yhä nähdä tytön,

joka ei kävellyt entiseen vapaaseen maalaistapaansa, vaan epäröivän,

hylätyn, säälittävän näköisenä, kuin isännästään eksynyt pieni

koira, joka ei tiedä, onko sen juostava eteenpäin vai taaksepäin vai

minne. Kuinka tyttö oli tullut tänne asti? Minkä tekosyyn hän oli

keksinyt matkalleen? Mitä hän toivoi saavuttavansa matkallaan? Joka

kierroksella, jonka pyörät pyörähtivät kuljettaen Ashurstia kauemmas

tytöstä, hänen sydämensä nousi yhä rajummin vastarintaan, huusi

hänelle, että hänen on pysähdytettävä vaunut, laskeuduttava maahan ja

mentävä tytön luo. Kun vaunut kääntyivät rautatieaseman tienmutkassa,

ei hän voinut enää hillitä itseään, vaan avasi vaununoven ja mutisi:

"Olen unohtanut jotakin. Jatkakaa matkaanne — älkää odottako minua.

Tulen seuraavassa junassa. Yhdytän teidät linnan luona." Hän hyppäsi

maahan, kompastui, kääntyi, pääsi taas jaloilleen ja käveli edelleen

vaunujen vieriessä ihmettelevät Hallidayt mukanaan edelleen.

Tienmutkasta hän saattoi töin tuskin nähdä Meganin, joka nyt oli

kappaleen matkan päässä. Ashurst juoksi muutamia askelia, hillitsi

itsensä ja alkoi kulkea tavallista kävelytahtia. Joka askelelta, joka

vei hänet lähemmäksi Megania ja kauemmaksi Hallidayden seurasta,

hänen vauhtinsa hidastui. Kuinka tytön näkeminen olikaan muuttanut

kaikki? Kuinka hän saattoi saada tapaamisen ja kaiken, mikä seuraisi,

näyttämään vähemmän rumalta? Sillä hän ei voinut salata itseltään, että

sen jälkeen kun hän oli tavannut Hallidayt, hän oli vähitellen päätynyt

varmuuteen siitä, ettei hän halunnut mennä naimisiin Meganin kanssa.

Suhteesta oli tuleva vain hurja lemmenhurma, levoton, vaikea aika,

täynnä omantunnontuskia. — Ja sitten? — Niin, sitten hän varmaan

kyllästyy, juuri siksi, että tyttö oli antanut hänelle kaikkensa,

oli niin yksinkertainen, luottava, kasteentuore. Ja kaste — katoaa!

Pieni haalistunut väritäplä, tytön pyöreä lakki, jatkoi kulkuaan

hänen edellään, tytön katsoessa jokaista vastaantulijaa kasvoihin

sekä talojen ikkunoihin. Olikohan milloinkaan kukaan elänyt julmempia

hetkiä? Tekipä hän mitä tahansa, Ashurstista tuntui, että hän menetteli

kuin peto. Ja hän huokasi niin syvään, että ohikulkeva lapsenhoitaja

pysähtyi katsomaan taakseen. Hän näki Meganin pysähtyvän ja nojautuvan

merenpuoleiseen tienkaiteeseen, katsellen merelle, ja hänkin pysähtyi.

Megan ei ollut luultavasti koskaan ennen nähnyt merta eikä voinut

surunsa vallassakaan vastustaa mahtavaa näkyä. "Niin, hän ei ole

nähnyt mitään", ajatteli Ashurst, "hänellä on kaikki vielä edessään.

Ja vain muutamien viikkojen intohimon vuoksiko turmelisin tytön

elämän? Olisi parempi, jos panisin silmukan kaulaani, kuin jos tekisin

niin." Ja äkkiä hän oli näkevinään Stellan tyynien silmien katsovan

hänen silmiinsä ja tytön otsalle valahtaneen hiuskutrin leijuvan

tuulessa. Äh! se olisi hulluutta, tietäisi luopumista kaikesta, mille

hän itse antoi arvoa, se tietäisi itsekunnioituksenkin menettämistä!

Ashurst kääntyi ja alkoi nopeasti kävellä asemaa kohti. Mutta tuon

eksyneen pikku olennon muisto, joka surullisin silmin tutki jokaista

ohikulkevaa, iski häneen niin voimakkaasti, että hän uudelleen kääntyi

ja alkoi kävellä merelle päin. Pikku lakkia ei nyt näkynyt missään.

Vaalea väriläikkä oli kadonnut aamukävelijöiden virtaan. Ja kaipuun

ja levottomuuden ajamana, mikä tavallisesti valtaa ihmisen, kun elämä

tuntuu liukuvan käsistä, hän kiiruhti eteenpäin. Tyttöä ei näkynyt

missään. Ashurst etsi häntä puolen tunnin ajan, heittäytyi sen jälkeen

rantahiekalle, kasvot maata vasten. Hän tiesi, että jos hän tahtoi

tytön, hänen tarvitsi vain lähteä asemalle ja odottaa, kunnes tyttö

palaisi matkustaakseen takaisin kotiin turhalta etsintäretkeltään, tai

lähteä itse junassa maatilalle, niin että tyttö tapaisi hänet siellä

palatessaan kotiin. Mutta Ashurst makasi liikkumattomana hiekalla,

ympärillään tuntemattomia pikkulapsia lapioineen ja sankoineen.

Meganin pienen, etsivän olemuksen herättämä sääli oli väistynyt

Ashurstin povesta ryöppyvän kevättulvan tieltä. Hänet valtasi hurja

tunne — entinen ritarillisuuden piirre oli siitä nyt hävinnyt. Hän

himoitsi taas tuota tyttöä, hänen suudelmiaan, hänen pehmeää, pientä

ruumistaan, hänen antautumistaan, koko hänen eloisaa, lämmintä,

pakanallista tunteellisuuttaan. Hän kaipasi tuota ihmeellistä tunnetta

öisten, kuun valaisemain omenapuiden alla, hän halasi tätä peloittahan

rajusti kuin fauni tavoittelemaansa metsänneitoa. Kuutamossa välkkyvän

puron iloinen solina, voikukkien hohto, jylhät kalliot, käen kukunta

ja pöllön huudot, punainen kuu, joka kuumotti tummansiniseltä

taivaalta omenankukkien elävään valkeuteen, tytön kasvot melkein

käden ulottuvilla ikkunassa, rakastavan katseen kirkastamina, tytön

sydän sykkimässä hänen sydäntään vasten, tämän huulet hänen omiinsa

painautuneina, omenapuun alla — kaikki tuo tulvahti väkevänä hänen

mieleensä. Kuitenkin hän jäi liikkumattomana makaamaan paikoilleen.

Mikä oli se voima, joka vastusti sekä sääliä että tätä kuumeenomaista

kaipuuta ja pidätti hänet kuin halvautuneena lämpimässä hiekassa?

Kolme vaaleaa päätä, kauniit kasvot, ystävälliset siniharmaat silmät,

kapea käsi, joka oli puristanut hänen kättään, ääni, joka nopeasti

lausui hänen nimensä. "Uskotte siis hyvyyden?" Uskon! Ja häntä vastaan

hengähti tuulahdus kuin suljetusta englantilaisesta puutarhasta, jossa

neilikat, ruiskaunokit ja ruusut kukkivat, lavendeli ja syreenit

tuoksuivat — viileänä ja valoisana, koskemattomana, melkein pyhänä

— häntä vastaan tuulahti kaikki se, mitä puhtaana ja hyvänä pitämään

hänet oli kasvatettu. Ja samassa hän ajatteli: "Megan tulee ehkä

vielä takaisin tietä pitkin ja huomaa minut." Ja hän nousi ja ohjasi

askelensa kalliolle etäiseen rannikon kolkkaan. Aaltojen pärske

kasvoillaan hän saattoi ajatella kylmäverisemmin. Palatako maatilalle

ja rakastaa Megania metsissä, kallioilla, luonnon helmassa, joka olisi

sopusoinnussa heidän rakkautensa kanssa? — se oli, hän tiesi sen nyt,

mahdotonta. Viedäkö tyttö suurkaupunkiin, pitääkö häntä teljettynä

pieneen huoneistoon, häntä, joka niin täydellisesti kuului luontoon?

— sitä vastaan nousi Ashurstissa piilevä runoilija kapinoimaan. Hänen

intohimonsa oli vain aistihurmaa, joka pian haihtuisi. Lontoossa

tytön yksinkertaisuus, hänen älyllinen kehittymättömyytensä tekisi

hänestä vain hänen salaisen leikkikalunsa. Kuta kauemmin Ashurst istui

kalliolla jalat riipuksissa vihertävän kalliopoukaman yläpuolella,

mistä vesi par'aikaa luoteen vallitessa virtaili pois, sitä selvemmin

hän käsitti tämän kaiken. Hänestä tuntui kuin tytön käsivarret ja

kaikki muu olisi irtautunut hänestä ja liukunut hitaasti, hitaasti,

hitaasti pakenevan luoteen mukana merta kohti. Mutta tytön ylöspäin

suuntautuneet, avuttomat kasvot rukoilevine silmineen ja tummine,

kosteine hiuksineen ahdistivat, vainosivat, kiusasivat häntä. Vihdoin

hän nousi, kapusi matalien kallioiden yli ja meni suojaiseen luolaan.

Ehkäpä hän meressä saavuttaisi tasapainonsa — pääsisi kuumeestaan.

Hän riisui vaatteet yltään ja lähti uimaan. Hän tahtoi uuvuttaa

itsensä, niin ettei mikään voinut häntä huolettaa, hän ui pelottomasti,

nopeasti ja pitkälle. Ja sitten äkkiä, ilman mitään syytä, häntä alkoi

peloittaa. Jospa hän ei enää jaksakaan uida rantaan — merivirta

saattaa hänet temmata mukaansa — hän voi saada suonenvedon niinkuin

Halliday tuonnoin. Hän kääntyi uimaan rantaan. Punertavat kalliot

näyttivät olevan hyvin kaukana. Jos hän hukkuu, hänen vaatteensa

löydetään. Hallidayt saavat sen tietää, mutta Megan tuskin koskaan —

maatilalle ei tullut mitään sanomalehtiä. Ja hän muisteli taaskin Phil

Hallidayn sanoja: "Cambridgelainen tyttö, jonka olisin voinut saada

— hyvä asia, ettei hän ole omallatunnollani." — Ja tällä hetkellä,

mielettömän pelon vallassa hän vannoi, ettei tahdokaan saada tyttöä

omalletunnolleen. Pelko haihtui, hän ui rantaan helposti, keveästi,

kuivasi ruumiinsa auringossa ja puki vaatteet ylleen. Hänen sydämensä

oli haavoittunut, mutta haavaa ei enää kirvellyt. Hänen ruumiinsa oli

viileä ja virkistynyt.

Nuorissa miehissä kuten Ashurst ei sääli ole voimakas tunne. Ja kun

hän oli palannut Halliday-sisarusten huoneistoon ja nauttinut tuntien

erinomaista ruokahalua teensä, hänestä tuntui melkein kuin olisi hän

parantunut kuumetaudista. Kaikki oli hänestä uutta ja selvää; tee,

voileivät ja marmeladi maistuivat sanomattoman hyviltä; tupakka ei

ollut milloinkaan tuoksunut niin ihanalta. Ja kävellen edestakaisin

tyhjässä huoneessa hän pysähtyi tuontuostakin katsomaan tai

koskettelemaan jotakin esinettä. Hän hypisteli Stellan käsityölipasta,

sormeili lankarullia, koreaa silkkivyyhteä, haisteli pientä hajupussia,

jota tyttö säilytti lippaassa. Hän istuutui pianon ääreen ja soitti

jotakin säveltä yhdellä sormella ja ajatteli: "Tänä iltana soittaa

Stella; saan katsella häntä, kun hän soittaa; tekee hyvää nähdä

häntä." Hän otti käsiinsä kirjan, joka vielä lepäsi paikalla, mihin

tyttö oli sen jättänyt, ja koetti lukea. Mutta Megan, surullinen pikku

ilmestys, tuli kohta hänen silmiensä eteen, ja hän nousi, nojautui

ikkunaan, kuunteli puutarhassa viserteleviä rastaita, katseli merta,

joka pilkotti uneksivana puiden oksien alapuolelta. Tarjoilija tuli

huoneeseen tyhjentämään teepöytää, mutta Ashurst seisoi yhä edelleen

paikoillaan, imien itseensä iltailmaa ja koettaen olla mitään

ajattelematta. Vihdoin hän näki Hallidayden tulevan puutarhaportista,

Stellan hiukan edellä, perässä Phil ja lapset, jotka kantoivat koreja.

Vaistomaisesti Ashurst vetäytyi ikkunasta syrjään. Hänen sydämensä,

joka oli haavoittunut ja kiusautunut, pelkäsi tätä kohtausta, samalla

kun se ikävöi sen tarjoamaa lohtua — tunsi epämääräistä kaunaa tätä

vaikutusta kohtaan, samalla kun tavoitteli sen viileää viattomuutta ja

iloa saada katsella Stellan kasvoja. Seisten pianon takaisen seinän

vieressä hän näki tytön tulevan ovesta ja katselevan ympärilleen

ikäänkuin hiukan pettyneenä; mutta samassa tämän silmät sattuivat

häneen, ja Stella hymyili nopeaa, kirkasta hymyä, joka lämmitti, mutta

samalla ärsytti Ashurstia.

"Ette tullutkaan, niinkuin lupasitte, Frank."

"En tullut. Huomasin, etten voinutkaan."

"Katsokaahan tänne! Poimimme niin ihastuttavia orvokkeja."

Tyttö ojensi kukkavihon häntä kohti. Ashurst painoi nenänsä siihen,

ja hänen mielessään liikkui epämääräinen halu, jonka kuitenkin

silmänräpäyksessä tukahdutti Meganin levottomien kasvojen näkeminen,

jotka olivat suuntautuneet ohikulkijoita kohden. Ashurst sanoi

lyhyesti: "Kuinka hauskaa!" ja kääntyi lähteäkseen. Hän meni

huoneeseensa vältellen lapsia, jotka tulivat häntä vastaan portaissa,

heittäytyi vuoteelleen ja makasi siinä peittäen käsillään kasvonsa.

Nyt, kun hän tunsi, että arpa todella oli heitetty ja Megan hylätty,

hän vihasi itseään, vihasi melkein myöskin Hallidayn väkeä ja sitä

onnellisen, terveellisen englantilaisen perhe-elämän ilmapiiriä,

joka heitä ympäröi. Miksi sattuma oli ajanut heidät hänen tielleen

karkottamaan hänen ensi rakkautensa — osoittamaan hänelle, ettei hän

ollut alhaista viettelijää parempi? Mikä oikeus oli Stellan valoisalla,

kainolla kauneudella saada hänet tuntemaan, ettei hän milloinkaan mene

naimisiin Meganin kanssa, ja pilata kaikki, herättää hänessä tämä

katkera ja tuskallinen kaipaus ja tämä sääli? Megan oli nyt varmaan

kotona, turhasta etsinnästään nääntyneenä — pikku raukka! — ja

odotti ehkä tapaavansa hänet palatessaan. Ashurst puraisi hihaansa,

tukahduttaakseen kaipauksen ja tunnontuskien vaistomaisen parkaisun.

Hän meni ruokasaliin päivälliselle synkkänä ja äänettömänä, ja hänen

mielialansa loi varjon lastenkin mielialaan. Ilta oli surullinen,

huonotuulinen, kaikki olivat väsyneitä. Monta kertaa Ashurst yllätti

Stellan katsomasta häneen loukkaantunein, ihmettelevin ilmein. Tämä

havainto miellytti hänen synkkää mieltään. Hän nukkui huonosti, nousi

hyvin varhain ja lähti ulos. Hän meni rannalle. Yksinäisyydessä tyynen,

sinisen, auringonpaisteisen meren partaalla hänen sydämensä suli

hiukan. Millainen itserakas narri hän olikaan uskoessaan, että Megan

ottaisi asian niin vakavasti! Parissa viikossa tämä olisi varmaankin

hänet unohtanut! Ja hän, Ashurst, hän sai nauttia hyveen palkan!

Kunniallinen nuori mies! Jos Stella sen tietäisi, hän varmaankin

siunaisi sitä, että hän oli voittanut sen paholaisen kiusauksen, johon

hän, Stella, uskoi. Ja Ashurst puhkesi kovaan nauruun. Mutta vähitellen

saivat meren ja taivaan rauha ja kauneus ja yksinäisten lokkien lento

hänet häpeämään. Hän kävi uimassa ja palasi hotelliin.

Hotellin puutarhassa istui Stella telttatuolissa maalaamassa.

Ashurst hiipi hänen taakseen. Kuinka valoisa ja kaunis tyttö olikaan

kumartuessaan innokkaasti eteenpäin, kohottaessaan siveltimensä,

mitaten ja kulmakarvojaan rypistäen.

Ashurst sanoi ystävällisesti:

"Valitan, että käyttäydyin eilen illalla niin huonosti, Stella."

Stella säpsähti, kääntyi, lehahti polttavan punaiseksi ja sanoi nopeaan

tapaansa:

"Kaikki on taas hyvin. Tiesin, että teitä vaivasi jokin asia, eikö

niin? Ystävien kesken se ei merkitse mitään, eihän?"

Ashurst vastasi:

"Niin, ei kylläkään, ystävien kesken — ja olemmehan ystäviä, vai

kuinka?"

Stella loi häneen silmänsä, nyökkäsi kiihkeästi, ja hampaat välähtivät

hänen hymyillessään.

Kolme päivää myöhemmin Ashurst palasi Lontooseen yhdessä Hallidayn

sisarusten kanssa. Hän ei ollut kirjoittanut maatilalle. Mitäpä hän

olisi voinut kirjoittaa?

Seuraavan vuoden huhtikuun viimeisenä päivänä hän vietti häitä Stellan

kanssa...

* * * * *

Näitä Ashurst muisteli istuessaan muuriin nojaten keltakiulukkain

keskellä hopeahääpäivänään. Juuri tuolla paikalla, mihin hän oli

levittänyt eväät, oli Megan varmaankin seisonut taivasta vasten

piirtyen silloin, kun hän oli nähnyt tytön ensi kerran. Omituinen

tapaaminen! Ja hänessä heräsi halu laskeutua laaksoon katsomaan

maatilaa ja hedelmäpuutarhaa ja ketoa, jossa oli mustalaiskummituksen

kivi. Se ei veisi paljoa aikaa. Stella maalaisi varmaan vielä tunnin.

Kuinka hyvin hän muistikaan kaikki — pienen kuusiryhmän, tuolla

taustalla kohoavan jyrkän nurmikkotöyrään! Hän pysähtyi talon portille.

Matala kivirakennus, marjakuusiportti ja kukkivat pensaat — kaikki oli

ennallaan. Yksinpä vanha, vihreä tuoli oli nurmikolla ikkunan alla,

sama tuoli, jolle hän oli noussut ottamaan Meganin kädestä avaimen. Hän

kulki pitkin kujatietä ja nojasi hedelmätarhan veräjään — harmaaseen,

luurankomaiseen veräjään, niinkuin silloinkin. Musta sikakin kulkea

taapersi tarhassa puiden välissä. Oliko totta, että oli kulunut

kuusikolmatta vuotta, vai oliko hän nähnyt unta ja herännyt tapaamaan

Megania, joka odotti häntä suuren omenapuun alla? Vaistomaisesti hän

vei kätensä harmahtavaan partaansa ja palasi todellisuuteen. Avaten

veräjän hän ohjasi askelensa suolaheinän ja nokkosten yli vanhan

omenapuun juurelle. Muuttumaton sekin! Vähän paksummalti harmaanvihreää

sammalta, pari kuivaa oksaa — muuten olisi saattanut uskoa, että hän

oli eilen halannut sen sammalista runkoa Meganin paettua paikalta

ja hengittänyt sen tuoksua, kuutamon valaisemien kukkien näyttäessä

hengittävän ja elävän hänen päänsä yllä. Kevät oli varhainen, muutamia

umppuja oli jo näkyvissä. Mustarastaat lauloivat, käki kukahteli, päivä

helotti lämpimänä ja säteilevänä. Kaikki oli käsittämättömässä määrin

samanlaista — soliseva puro, pieni vedenpatoutuma, jossa hänen oli

tapana istua pärskyttäen vettä rinnalleen ja käsivarsilleen. Ja tuolla

kedolla näkyi vanha pyökkiryhmä ja kivi, jolla mustalaiskummituksen oli

tapana istua. Ja menneen nuoruuden kaipuu, polttava ikävä, tuhlatun

rakkauden ja ihanuuden tunne ahdisti kurkkua. Tämän jylhän ihanan

maakamaran tarkoituksena oli varmaan, että täällä saisi puristaa

innostuksensa hurman sydäntään vasten niinkuin taivas ja maa tekivät!

Ja kuitenkaan ei voinut sitä tehdä!

Ashurst käveli pienen puron partaalle, ja katsoen alas vedenpatoutumaan

hän ajatteli: "Nuoruus ja kevät! Mihinhän ne molemmat ovat häipyneet?"

Ja äkkiä, peläten että joku kohtaamansa henkilö häiritsisi häntä

hänen muistelmissaan, hän palasi kujatietä takaisin ajotielle. Auton

luona seisoi vanha harmaapartainen työmies nojaten keppiinsä ja

keskustellen autonajajan kanssa. Ukko herkesi oitis puhumasta, kosketti

kunnioittavasti hattuaan ja valmistautui jatkamaan ontuen matkaansa

kujatietä kohti.

Ashurst osoitti kädellään kapeaa, vihreää kumpua. "Voitteko sanoa, mikä

tämä on?"

Ukko pysähtyi; hänen kasvoilleen tuli ilme, ikäänkuin hän olisi

tahtonut sanoa: "Olette kääntynyt oikean henkilön puoleen."

"Se on hauta", selitti hän.

"Mutta miksi se on tehty tänne?"

Ukko hymyili...

"Se on kokonainen tarina, voisi sanoa. En kerro sitä suinkaan

ensimmäistä kertaa — ihmiset kyselevät usein tuota kumpua. Sitä

sanotaan näillä seuduilla 'neidon haudaksi'."

Ashurst ojensi ukolle tupakkakukkaronsa.

"Pistäkää piippuun!"

Ukko kosketti taaskin hattuaan ja täytti hitaasti vanhan savipiippunsa.

Hänen silmänsä, jotka tirkistelivät ryppyjen ja karvojen seasta, olivat

vielä hyvin kirkkaat.

"Jos sallitte, herra, niin istahdan hetkeksi, jalkaani särkee hiukan

tänään."

Ja hän istuutui mättäälle.

"Tuolla haudalla on aina kukkia. Eikä se myöskään ole aivan yksinäinen.

Paljon väkeä ajaa tästä ohi noilla uusilla autoilla ja muilla — ajat

eivät ole enää niinkuin ennen. Tytöllä on seuraa täällä ylhäällä. Otti,

raukka, itse hengen itseltään."

"Ymmärrän", sanoi Ashurst. "Hauta tienristeyksessä! En tiennyt, että

sitä tapaa vielä noudatetaan täällä."

"Siitä on jo kauan aikaa. Meillä oli silloin kirkkoherra, joka oli

hyvin jumalaapelkääväinen mies. Odottakaas, ensi Mikonpäivän aikoihin

tulen olleeksi eläkkeellä kuusi vuotta, ja olin juuri viidenkymmenen,

kun se tapahtui. Ei ole enää elossa ketään, joka asiasta tietää

enemmän kuin minä. Tyttö asui tässä naapurissa, samassa talossa, missä

minäkin olin työssä, rouva Narracomben luona — talon omistaa nyt Nick

Narracombe. Teen toisinaan vielä hänelle joutohetkinä pikkutöitä."

Ashurst, joka seisoi veräjään nojaten ja piippuaan sytytellen, piti

koukistettua vasenta kättään kasvojensa edessä vielä kauan sen jälkeen

kun tulitikku jo oli sammunut.

"Entä sitten?" virkkoi hän, ja hänestä itsestään tuntui, että hänen

äänensä oli käheä ja omituinen.

"Sellaisia tyttöjä ei ole kuin yksi sadasta. Tyttöparka! Lasken tähän

haudalle kukkasen joka kerta kun kuljen ohi... oli kaunis ja kiltti

tyttö, vaikk'eivät tahtoneet haudata häntä kirkkomaahan eivätkä

sinnekään, minne hän itse oli toivonut tulevansa haudatuksi."

Vanha työmies vaikeni ja laski karvaisen, känsäisen kämmenensä

mättäälle sinikellojen joukkoon.

"Vai niin", huokasi Ashurst.

"Luulen, että se juttu on tavallaan jonkinlainen rakkaustarina", jatkoi

ukko, "vaikk'ei kukaan koskaan sitä saanut tarkoin tietää. Kukapa voi

arvata, mitä nuori tyttö saattaa saada päähänsä — mutta se nyt on

minun luuloni." Ukko pyyhkäisi turvetta kädellään. "Minä pidin siitä

tytöstä enkä usko, että oli yhtään ihmistä, joka ei pitänyt tytöstä.

Mutta hän oli liian helläsydäminen — siinä vika oli, niin uskon."

Ukko katsahti Ashurstia silmiin. Ja Ashurst, jonka parrakkaat huulet

vapisivat, mutisi taaskin:

"Vai niin!"

"Oli kevät, juuri nämä ajat tai lieneekö ollut hiukan myöhempi

— omenapuiden kukkimisaika — ja meillä oli tuollainen nuori

yliopistoherra asumassa täällä talossa — kunnon poika muuten, mutta

hiukan koppava. Pidin hänestä paljon, enkä milloinkaan havainnut, että

hänen ja tytön välillä olisi ollut mitään, mutta minun uskoni on, että

hän pani tytön pään pyörälle."

Ukko otti piipun suustaan, sylkäisi ja jatkoi:

"Nuoriherra lähti sitten tiehensä ihan äkkiä, ja jäi sille tielleen.

Tuolla talossa on vielä tänä päivänä tallella hänen selkäreppunsa ja

muita pikkutavaroita. Minusta on kumma, ettei hän koskaan lähettänyt

niitä noutamaan. Hänen nimensä oli Ashes tai jotakin sinnepäin."

"Vai niin", virkkoi Ashurst vielä kerran.

Ukko kostutti kielellään huuliaan.

"Tyttö ei koskaan kertonut mitään, mutta siitä päivästä lähtien,

jolloin nuori mies hävisi, hän tuntui melkein kuin sekapäiseltä. En

ole elämässäni nähnyt ihmisen niin muuttuvan, en ikinä. — Talossa

oli toinen nuori mies, Joe Biddaford, ja tämä piti tytöstä paljon.

Arvaan, että poika kärtti ja kiusasi tyttöä eukokseen. Tyttö alkoi jo

näyttää aivan hurjalta. Väliin iltaisin, kun tulin kotiin vasikoita

paimentamasta, näin hänen seisovan puutarhassa suuren omenapuun

alla noin vain tuijottamassa suoraan eteensä. 'En tiedä, mikä sinua

vaivaa', tuumin silloin itsekseni, 'mutta säälittävän näköiseksi olet

muuttunut'."

Ukko sytytti sammuneen piippunsa ja katseli sitä mietteissään.

"Entä sitten?"

"Muistan, kuinka kerran sanoin hänelle: 'Mikä sinua vaivaa, Megan?' —

tytön nimi oli Megan David, kotoisin Walesista niinkuin tätinsäkin,

vanha rouva Narracombe. 'Sinä suret jotakin'. — 'En minä mitään...'

väitti hän, mutta kaksi kyyneltä vieri pitkin poskea. 'Sinähän itket

— mikä sinun on?' ihmettelin minä. Hän painoi kätensä sydämelleen:

'Tuntuu niin kipeältä, mutta kipu kyllä pian paranee. Mutta jos jotakin

tapahtuisi, tahtoisin, että minut haudataan tämän omenapuun alle.'

— Naurahdin: 'Mitä sinulle voisi tapahtua? Älä ole tyhmä.' — 'Ei',

sanoi hän, 'en aio olla tyhmä!' No, minähän tiesin, kuinka kummallisia

tytöt voivat olla, enkä ajatellut enempää koko asiaa. Mutta kaksi

päivää myöhemmin, kello kuusi illalla, kun tulin paimenesta, näin

jonkin tumman möhkäleen purossa, lähellä omenapuuta. Sanoin itsekseni:

'Varmaankin sika! Onpa kummallinen paikka sialle!' Sitten menin

lähemmäs ja näin, mitä siellä oli."

Vanhus vaikeni. Hänen ylöspäin kääntyneissä silmissään oli kirkas,

kärsivä katse.

"Siellä oli tyttö, pienessä vedenpatoutumassa, kallionkielekkeen

juurella — samassa paikassa, missä olin nähnyt sen nuoren herran

jonkin kerran käyvän huuhtoutumassa. Kasvot olivat kääntyneet veteen

päin. Kiven juurella, juuri hänen päänsä kohdalla, oli rentukkakimppu.

Ja kun sain näkyviin kasvot, ne olivat kauniit — rauhalliset kuin

lapsella — ihmeen kauniit. Kun lääkäri tuli, hän sanoi: 'Tyttö

ei olisi voinut hukuttautua tuohon vesilätäkköön, jollei olisi

ollut hurmiotilassa!' Niin, kasvoista päättäen hän oli ollut juuri

sellaisessa tilassa. Täytyi itkeä — niin kaunis hän oli. Oli jo

kesäkuu, mutta hän oli jostakin löytänyt kukkivan omenapuunoksan,

jonka oli pistänyt tukkaansa. Siksi uskon, että hän oli hurmiotilassa,

kun oli voinut niin iloisena käydä kuolemaan. Puron poukamassahan ei

ollut vettä enempää kuin puolitoista jalkaa. Kerroin, miten hän oli

sanonut haluavansa päästä hautaan omenapuun alle. Mutta talonväet eivät

pitäneet siitä, niin uskon. Olisi näyttänyt liiaksi siltä, kuin hän

olisi suunnitellut tekonsa edeltäpäin. Ja niin hänet haudattiin tänne

ylös. Silloinen kirkkoherra oli hyvin tarkka kaikissa tällaisissa

asioissa."

Taaskin vanhus silitti kämmenellään turvetta, jolla istui.

"Omituista", lisäsi hän, "mitä tytöt voivat tehdä, kun ovat

rakastuneita. Tällä oli rakastava sydän. Arvaan, että se oli murtunut.

Mutta emme milloinkaan saaneet _tietää_ mitään."

Vanhus kohotti katseensa ikäänkuin odottaen kiittävää sanaa

kertomuksestaan, mutta Ashurst olikin jo mennyt menojaan, aivan kuin

häntä ei olisi ollutkaan.

Kukkulan laella, vähän matkaa sen paikan takana, jonne oli kattanut

lounaan, Ashurst heittäytyi pitkälleen, kasvot maata vasten. Niin oli

siis hänen hyveensä saanut palkkansa ja Kypron jumalatar, rakkauden

jumalatar, kostanut! Ja Ashurstin kyyneltyvien silmien eteen kohosivat

Meganin kasvot omenankukin koristetun, tumman, märän tukan ympäröiminä.

Mitä väärää oli siinä, mitä tein? ajatteli hän. Mitä oikein olen

tehnyt? Mutta hän ei voinut löytää vastausta. Kevät, leimahtava

intohimo, sen kukat ja laulu — kevät hänen ja Meganin sydämessä!

Rakkausko vain oli vaatinut uhrin? Kreikan mies oli oikeassa —

"Hippolytoksen" sanat pitivät paikkansa vielä tänä päivänä!

Niin hullu Rakkauden sydän on

ja kullankimaltavat siivet sen.

Se minne kevään tuopi päälle maan,

sen taikamahdin alle kaikki taipuu.

Ja kaikki, mik' on nuorta, vapaata,

niin metsässä kuin joissa, vuorilla,

kaikk' kaikki, mikä maasta tullut on

tai päivän heltehessä hengittää,

ja kesken ihmisten ja kuninkaiden

sun mahtis, Kyprolainen, suurin on.

Vanhat kreikkalaiset olivat oikeassa. Megan! Pikku Megan-parka, joka

kerran laskeutui tuon kukkulan rinnettä! Megan vanhan omenapuun alla,

odottamassa ja tuijottamassa eteensä. Megan kuolleena, otsallaan

kauneuden leima!

Ääni kuului sanovan:

"Kas! sielläkö sinä olet! Katsohan tänne!"

Ashurst nousi, otti vaimonsa vesiväriharjoitelman ja tarkasti sitä

sanaa sanomatta.

"Onko etuala sinusta onnistunut, Frank?"

"On kyllä."

"Mutta siitä puuttuu jotakin, eikö niin?"

Ashurst nyökkäsi myöntäen. Mitä siitä puuttui? Omenapuu, laulu ja kulta!