Kello oli sinä iltana lähes kaksitoista, kun Ashurst laski käsistään
"Odysseiansa" (taskukokoa), jota oli puolen tunnin ajan pidellyt
käsissään sitä kuitenkaan lukematta, ja hiipi pihamaan poikki
hedelmäpuutarhaan. Kuu oli vast'ikään kullanhohteisena noussut
kukkulan yläpuolelle ja kurkisti kuin loistava, valvova henki saarnen
puolipaljaiden oksien lomasta. Omenapuiden varjossa oli vielä pimeää;
Ashurst pysähtyi tutkimaan, mihin suuntaan hänen oli kuljettava, ja
tunnusteli maata jalallaan. Aivan hänen takanaan liikahti tumma röykkiö
kumeasti röhkien: kolme suurta sikaa paneutui takaisin vierekkäin
pitkäkseen muurin vierustalle. Ashurst kuunteli. Oli aivan tyyni,
mutta joen hiljainen, iloinen solina kuului paljon voimakkaammin
kuin päivällä. Jokin yölintu — hän ei tuntenut sitä — piipitti
yksitoikkoisesti. Kaukana kuului ruisrääkkä ääntelevän. Yksinäinen
pöllö huusi. Ashurst astui pari askelta eteenpäin ja pysähtyi taaskin
tuntien päänsä ympärillä sumuista valkeutta. Tummissa, liikkumattomissa
puissa oli lukematon määrä umppuja ja kukkia pehmeinä ja epämääräisinä
vironnut elämään hiipimässä kuunvalossa. Ashurstilla oli omituinen
tunne, että hänellä oli seuraa, ikäänkuin miljoonittain valkoisia
perhosia tai henkiä olisi asettunut tumman taivaan ja vielä tummemman
maan väliin aukoen ja sulkien siipiään hänen silmiensä korkeudella.
Hetken huumaavassa, hiljaisessa, tuoksuttomassa kauneudessa hän melkein
unohti, miksi oli tullut puutarhaan. Se värisevä loisto, johon päivä
oli pukenut luonnon, ei ollut hävinnyt yön tullen, oli vain saanut
tämän uuden muodon. Hän käveli eteenpäin runkojen ja oksien lomitse,
joita verhosi tuo elävä valkeus, ja pääsi vihdoin ison omenapuun
juurelle. Hän ei voinut erehtyä siitä edes pimeässä, sillä se oli
muita lähes toista vertaa korkeampi ja laajempi ja ojenteli oksiaan
kauas kedolle ja purolle päin. Sen tiheiden oksien alla hän pysähtyi
uudelleen kuuntelemaan. Kuului taaskin samat äänet kuin äsken —
myöskin unisten sikojen heikkoa röhkinää. Hän laski kätensä paksulle,
melkein lämpimälle puunrungolle, jonka karhea, sammaleinen pinta
tuoksahti heikosti turpeelle hänen sitä koskettaessa. Tuleekohan
tyttö — niin, mahtaakohan hän tulla? Ja seistessään värisevien,
kuunvalossa aavemaisina, kuin lumottuina kohoavien puiden keskellä
hän alkoi epäillä kaikkea. Kaikki oli täällä kuin yliluonnollista,
sopimatonta maisille rakastaville. Tämä seutu sopi vain jumalille
ja jumalattarille, fauneille ja nymfeille — ei hänelle ja nuorelle
maalaistytölle. Eiköhän hän melkein tuntisi mielenhuojennusta, jos
tyttö jäisi tulematta. Mutta kaiken aikaa hän kuulosteli. Tuntematon
lintu piipitti ja kuului solinaa pikku purosta, jonka pinnalle kuu loi
katseitaan puun oksaverkon takaa. Hänen silmiensä korkeudella näyttivät
omenankukat käyvän joka hetki yhä elävämmiksi, tuntuivat salaperäisessä
valkeassa kauneudessaan yhä enemmän ikäänkuin muuttuvan osaksi hänen
omaa jännittynyttä odotustaan. Hän katkaisi pienoisen oksan — kolme
kukkaa. Pyhyydenloukkausta poimia hedelmäpuiden kukkasia — pehmeitä,
pyhiä nuoria kukkasia — ja heittää ne pois. Samassa hän kuuli
veräjän narahtavan; siat liikahtivat taaskin rohkaisten; ja nojautuen
puunrunkoon Ashurst painoi kätensä sen sammaliseen kupeeseen pidättäen
hengitystään. Tuntui kuin tyttö olisi ollut henki, joka leijui puiden
lomitse — niin äänettömästi hän liikkui. Samassa Ashurst näki hänet
aivan lähellään — näki hänen tumman hahmonsa ikäänkuin osana pienestä
puusta, hänen valkoiset kasvonsa kuin osana sen kukkasista. Tyttö oli
aivan ääneti ja katsoi häntä kohti. Ashurst kuiskasi: "Megan!" ja
ojensi kätensä. Tyttö syöksähti eteenpäin, suoraan hänen rintaansa
vasten. Kun tytön sydämen sykintä tuntui nuorukaisen omaa vasten,
Ashurst tunsi ritarillisuuden tunteiden ja intohimon voimakkaina
liikkuvan povessaan. Koska tyttö ei ollut hänen säätyään, vaan noin
yksinkertainen ja nuori ja ajattelematon, noin voimakas rakkaudessaan
ja avuton, niin miten Ashurst olisi voinut muuta kuin esiintyä hänen
suojelijanaan pimeydessä! Mutta koska tyttö oli kuin itse luontoa ja
kauneutta, kuin osa tästä kevätyöstä samalla tavoin kuin kukkaset, niin
kuinka hän, Ashurst, saattoi olla ottamatta kaikkea, minkä tyttö tahtoi
hänelle antaa — kuinka hän saattoi olla päästämättä kevättä puhkeamaan
täyteen kukoistukseen tytön ja omassa sydämessään! Ja näiden kahden
ristiriitaisen tunteen raatelemana hän painoi tytön lujasti rintaansa
vasten ja suuteli hänen hiuksiaan. Kuinka kauan he siinä seisoivat
sanaakaan vaihtamatta, sitä hän ei tiennyt. Puro solisi entiseen
tapaansa, pöllöt huutelivat, kuu kiipesi yhä korkeammalle ja muuttui
samalla valkoisemmaksi. Heidän ympärillään ja yläpuolellaan kävivät
kukat yhä loistavammaksi elävässä kauneudessaan. Heidän huulensa olivat
löytäneet toisensa, ja he olivat vaiti. Jos he olisivat puhuneet,
olisi kaikki samassa hetkessä muuttunut epätodelliseksi. Keväällä ei
ole sanoja, vain solinaa ja kuiskauksia. Keväällä on paljon enemmän
kuin sanoja puhkeavissa kukkasissaan ja lehdissään, purojen solinassa,
valoisassa, uupumattomassa etsinnässään. Ja toisinaan kevät muuttuu
eläväksi ja kietoo jonkin salaperäisen olennon tavoin käsivartensa
rakastavien ympärille koskettaen heitä taikasauvallaan, niin että he
seisten huulet huulia vasten unohtavat kaiken muun paitsi suudelman.
Kun tytön sydän sykki Ashurstin sydäntä ja huulet värjyivät hänen
huuliaan vasten, ei nuorukainen tuntenut muuta kuin sekoittumatonta
onnentunnetta — kohtalo oli määrännyt tytön häntä varten, rakkaus
ei antanut pettää itseään. Mutta kun heidän huulensa erkanivat ja he
hengähtivät, alkoi ristiriita samassa. Intohimo oli nyt voimakkaampi,
ja nuorukainen huokasi:
"Ah, Megan, miksi tulitkaan?"
Tyttö katsoi häneen onnettomana, hämillään.
"Tehän pyysitte minua tulemaan, herra."
"Älä sano minua herraksi, kaunis rakastettuni."
"Miksi sitten sanon teitä?"
"Sano Frankiksi."
"En voi. Voi, en mitenkään!"
"Mutta rakastathan minua, vai mitä!"
"En voi olla rakastamatta teitä. Tahdon aina olla teidän luonanne —
siinä kaikki."
"Kaikki?"
Niin hiljaa, että nuorukainen tuskin sitä kuuli, tyttö kuiskasi:
"Kuolen, jollen saa olla teidän luonanne!"
Ashurst veti syvään henkeä.
"Tule siis ja jää luokseni!"
"Ah!"
Tytön huudahdukseen sisältyvästä tunteen hurmiosta kuin juopuen Ashurst
jatkoi kuiskaten:
"Lähdetään Lontooseen. Tahdon näyttää sinulle maailmaa! Ja minä pidän
huolen sinusta, Megan, sen lupaan! Enkä ole milloinkaan sinulle
kova."
"Tahdon vain olla teidän kanssanne — en mitään muuta" Poika silitti
tytön hiuksia ja kuiski edelleen: "Huomenna lähden Torquayhin
hankkimaan rahaa ja sinulle joitakin pukuja, jotka eivät herätä
huomiota, ja sitten karkaamme. Ja kun tulemme Lontooseen, ehkä piankin,
menemme naimisiin, jos rakastat minua kylliksi."
Ashurst tunsi tytön hiusten värisevän hänen pudistaessaan päätään. "Voi
ei, en voi! Tahdon vain olla teidän luonanne." Oman ritarillisuutensa
huumaamana Ashurst jatkoi kuiskaten:
"En ole kyllin hyvä sinulle! Sano, Megan, milloin aloit rakastaa minua?"
"Kun näin teidät tiellä ja te katsoitte minuun. Jo ensi iltana
rakastuin teihin. Mutta en koskaan uskonut, että te välittäisitte
minusta."
Tyttö laskeutui äkkiä polvilleen ja koetti suudella nuorukaisen jalkoja.
Kauhun väristys puistatti Ashurstin ruumista. Hän pakotti tytön
nousemaan maasta ja piteli hänestä kiinni. Hän oli liian kiihtynyt
voidakseen puhua.
Tyttö kuiskasi:
"Miksi ette sallinut minun tehdä niin?"
"Minun on suudeltava sinun jalkojasi!"
Meganin hymy toi kyynelet Ashurstin silmiin. Tytön kuutamon
valaisemilla kasvoilla, jotka olivat niin lähellä nuorukaista, hänen
avointen huultensa heikossa punassa oli omenankukkien eloisaa ja
samalla ylimaallista kauneutta.
Samassa hänen silmänsä äkkiä aukenivat selkoselälleen, ja hän tuijotti
tuskallisesti jonnekin nuorukaisen ohi. Hän riistäytyi Ashurstin
syleilystä ja kuiskasi:
"Katsokaa!"
Ashurst ei nähnyt mitään muuta kuin kiiltävän vedenkalvon, heikosti
kullanhohteiset keltakiulukat, hohtavat pyökit ja kauempana kuun
valaiseman kummun laajan pinnan. Takanaan hän kuuli tytön jäätävää
kauhua ilmaisevan kuiskauksen: "Mustalaiskummitus."
"Missä?"
"Tuolla — kiven luona — puiden alla!"
Kiihdyksissään Ashurst harppasi puron yli ja juoksi pyökkipuuryhmää
kohti. Kuutamon taikaleikkiä! Ei mitään näkyvissä. Hän juoksi
edestakaisin kivilohkareiden ja orapihlajain välitse, itsekseen
puhellen ja sadatellen, mielettömän pelästyksen vallassa, kompastuen
ja haparoiden. Joutavia! Tyhmyyksiä! Ja hän palasi omenapuun juurelle.
Mutta tyttö oli poissa. Poika kuuli kahinaa, veräjän narahtavan,
sikojen äännähtävän. Tytön asemesta vain vanha omenapuu! Hän kietoi
käsivartensa sen ympäri — äsken hän oli syleillyt tytön pehmeää
ruumista! Karhea sammal poskea vasten — äsken siihen nojasi tytön
pehmeä poski! Vain metsän tuoksu oli sama. Ja hänen päänsä päällä ja
ympärillään näyttivät kukat hehkuvan ja hengittävän elävämpinä ja
kirkkaampina kuin milloinkaan ennen.