Samassa Ashurst pelästyen tytön kalpeita kasvoja, pelästyen kaikkea,
hellitti otteensa ja laskeutui kiireesti alakertaan. Nyt hän oli sen
tehnyt! Vastaanottanut tytön rakkauden ja tunnustanut omansa. Hän meni
ulos ilman kirjaa, kuten äskenkin, istuutui vihreään puutarhatuoliinsa
ja jäi tuijottamaan eteensä tyhjyyteen, tuntien voitonriemua ja
samalla tunnonvaivoja, jolla välin hänen edessään ja hänen selkänsä
takana tehtiin maatilan jokapäiväisiä töitä tavalliseen tapaan. Hän
ei itse tiennyt, kuinka kauan oli istunut tuollaisessa omituisessa
tyhjyydentilassa, kun huomasi Joen seisovan takanaan hiukan oikealla.
Nuorukainen oli ilmeisestikin tullut kovasta työstä pellolta ja seisoi
nyt tuossa, nojaten vuoroin toiseen, vuoroin toiseen jalkaansa ja
syvään hengittäen. Hänen kasvonsa olivat punaiset kuin auringonlasku ja
käsivartensa käärittyjen, sinisten paidanhihojen alapuolella karvaiset
ja värikkäät kuin kypsät persikat. Hänen punaiset huulensa olivat
avoinna, ja siniset silmät, joiden ripset olivat harmaan keltaiset,
tuijottivat hellittämättä Ashurstiin, kunnes tämä sanoi pilkallisella
äänellä:
"No, Joe? Voinko jotenkin olla avuksi?"
"Kyllä."
"Miten siis?"
"Voitte lähteä täältä tiehenne! Emme tarvitse teitä."
Ashurstin kasvot, jotka eivät koskaan olleet erikoisen nöyrät, saivat
kaikkein ylpeimmän ilmeensä.
"Olette sangen ystävällinen, mutta minusta on parempi, että toiset
teikäläiset itse puhuvat puolestaan."
Nuorukainen tuli pari askelta lähemmäksi, ja hänen rehellisen hikensä
haju kiusasi Ashurstin nenää.
"Miksi yhä viivytte täällä?"
"Siksi, että se huvittaa minua."
"Tokkohan sitten huvittaa, kun minä isken kallonne murskaksi!"
"Todellakin? Milloin aiotte yrittää?"
Joe vastasi vain raskaasti huohottaen, mutta hänen silmissään oli ilme
kuin nuorella, kiukustuneella sonnilla. Hänen kasvonsa vääntyivät
rumaan irvistykseen.
"Megan ei välitä teistä!"
Mustasukkaisuuden, vihan ja halveksimisen puuska tuota kömpelöä,
läähättävää moukkaa kohtaan sai Ashurstin valtoihinsa, hänen
itsehillintänsä petti. Hän kavahti pystyyn ja sysäsi tuolin syrjään.
"Piru teidät periköön!"
Juuri lausuttuaan nuo yksinkertaiset sanat hän näki Meganin oviaukossa
pieni ruskea koiranpentu sylissä. Tyttö riensi häntä kohden:
"Sillä on siniset silmät!"
Joe kääntyi selin. Hänen niskansa hohti purppuranpunaisena.
Ashurst laski sormensa tytön sylissä makaavan pikku pennun kuonolle.
Kuinka hyvä sillä tuntuikaan olevan siinä painautuneena tytön ruumista
vasten!
"Se jo pitää teistä. Niin, Megan, kaikki pitävät teistä!"
"Mitä Joe sanoi teille?"
"Käski minua lähtemään tieheni, koska ette enää tahdo pitää minua
täällä."
Tyttö polki jalkaa ja katsoi sitten Ashurstia suoraan kasvoihin. Tuo
ihaileva katse pani pojan hermot värisemään, ikäänkuin hän olisi nähnyt
hyönteisen polttavan siipiään.
"Illalla siis", virkkoi Ashurst, "älkää unohtako!"
"En."
Ja painaen kasvonsa pennun lihavaa, ruskeaa pientä ruumista vasten
tyttö lähti takaisin taloon.
Ashurst asteli kujatiellä. Niityn veräjälle saapuessaan hän tapasi
ontuvan miehen lehmineen.
"Kaunis päivä, Jim."
"Niin on, kyllä nyt heinä kasvaa. Tänä vuonna ovat saarnet myöhäisempiä
kuin tammet. Kun tammi ehtii lehteen ennen kuin saarnit —"
Ashurst keskeytti hänet huolettomasti:
"Missä olitte silloin, kun näitte mustalaiskummituksen?"
"Luulen melkein, että seisoin tuon suuren omenapuun siimeksessä."
"Ja uskotte, että se todella oli tuolla?"
Ontuva mies vastasi varovasti:
"Tahtoisinpa väittää, että siltä näytti. Niin ainakin minusta tuntui."
"Mitä siitä ajattelette?"
Mies hiljensi ääntään:
"Sanotaan, että vanha isäntä, herra Narracombe, oli mustalaissukua.
Niin ainakin kerrotaan. Ja ne ovat kumman kiivaita pitämään kiinni
omastaan, niinkuin tiedätte. Ehkäpä ne tiesivät edeltäpäin, mitä täällä
tapahtuu, ja lähettivät sen miehen häntä hakemaan. Niin ainakin minä
olen sen asian tuuminut."
"Minkä näköinen tuo mustalaiskummitus oli?"
"Sillä oli naama kokonaan karvojen peitossa ja se käveli näin,
ikäänkuin olisi ontunut. Sanotaan, ettei muka kummituksia ole olemassa,
mutta näin kerran pimeänä yönä koiran karvojen nousevan pystyyn,
vaikk'en itse voinut huomata mitään."
"Oliko silloin kuutamo?"
"Oli, melkein täysikuu, mutta se oli vast'ikään noussut taivaanrannan
yläpuolelle. Paistoi puunrunkojen välitse."
"Ja arvelette, että kummitus tietää onnettomuutta, vai miten?"
Ontuva mies työnsi hatun takaraivolle ja hänen ylöspäinkääntyneet
silmänsä katsoivat Ashurstiin vakavammin kuin konsanaan.
"Sitä en osaa sanoa, mutta kun kaikki ovat niin levottomia,
ikäänkuin... Taitaapa olla sellaisia asioita, joita me emme käsitä, se
on varma se. Toiset näkevät aina kaikenlaista kummallista, toiset eivät
näe milloinkaan mitään. Katsokaahan tuota meidän Joe-poikaa! Pistipä
hänen nenänsä alle mitä hyvänsä, ei hän sitä huomaa, eivätkä nuo
toisetkaan pojat, ovat sellaisia suupaltteja vekaroita. Mutta viekääpä
meidän Meganimme sellaiseen paikkaan, niissä on jotakin nähtävää, niin
hänpä näkee, enemmänkin kuin muut, jollen ihan pahasti erehdy."
"Johtuu kai siitä, että hän on tunteellinen."
"Mitä tarkoitatte?"
"Tarkoitan, että hän tuntee kaiken hyvin herkästi."
"Niin tottakin, hän on hyvin helläsydäminen."
Ashurst, joka tunsi punastuvansa, ojensi miehelle tupakkakukkaronsa.
"Pistäkää piippuun, Jim!"
"Kiitoksia, herra. — Minun mielestäni ei sellaisia tyttöjä ole kuin
tuskin yksi sadasta."
"Sen kyllä uskon", sanoi Ashurst, veti tupakkakukkaronsa kokoon ja
lähti jatkamaan matkaansa.
"Helläsydäminen!" Niin, ja mitä _hän_ oli tekemäisillään? Mitkä
olivat hänen tarkoituksensa — kuten sanontatapa kuuluu — tuohon
helläsydämiseen tyttöön nähden? Tämä ajatus vaivasi häntä hänen
kävellessään poikki kedon, jossa voikukat hohtivat keltaisina,
punaisia vasikoita kävi laitumella ja jonka yllä pääskyset sujahtivat
korkeudessa. Niin, tammi oli ehtinyt ennen saarnea ja oli jo
keltaisenruskea... Joka puu oli omassa erikoisessa kehityskaudessaan ja
häipyvässä vaiheessaan. Käki kukkui, tuhannet pikkulinnut lauloivat,
pikku puro kimmelsi ja välkkyi. Antiikin ihmiset puhuivat kultaisesta
aikakaudesta, Hesperian puistoista!... Ampiaiskuningatar istuutui hänen
hihalleen. Jokainen tapettu ampiaiskuningatar merkitsi kahtatuhatta
ampiaista vähemmän rosvoamassa hedelmiä, jotka kehittyivät puutarhan
omenankukista. Mutta kuinka mies, jonka sydän oli tulvillaan rakkautta,
saattaisi tappaa maan matoakaan sellaisena päivänä kuin tämä? —
Ashurst meni kedolle, jossa oli nuori sonni laitumella. Ashurstin
mielestä se oli Joen näköinen. Mutta mullikka ei kiinnittänyt
vieraaseen lainkaan huomiota. Kenties sekin oli hiukan kuin päästään
pyörällä linnunlaulusta ja laidunmaan kultaisesta loistosta. Ashurst
sai mennä rauhassa niityn poikki jokitöyräälle, mistä puroon pisti
terävä kallionkieleke. Sen kohdalla oli maa sinikellojen peitossa,
ja kymmenkunta metsäpuuta rehoitti siellä täydessä kukassa. Ashurst
heittäytyi pitkäkseen nurmelle. Voikukkien ja tammien kultaisen loiston
jälkeen vaikutti tämä ilmava kauneus kallionkielekkeen suojassa häneen
kuin ihme. Luonnossa ei mikään ollut samanlaista, paitsi virtaavan
veden solina ja käkien kukunta. Hän makasi siinä kauan tarkastellen,
kuinka auringonkehrä hitaasti liikkui, kunnes metsäomenapuut loivat
varjonsa sinikellojen ylle. Muutamat kimalaiset olivat hänen ainoana
seuranaan. Hän tunsi päätään huimaavan ajatellessaan aamuista suudelmaa
ja kohtaamista omenapuun alla. Sellaisella paikalla kuin tämä oli
varmaankin fauneja ja metsänneitoja. Nymfit, jotka olivat valkoisia
kuin metsäomenapuun kukat, piileskelivät noiden puiden takana. Faunit,
ruskeat kuin kuivat kämmekkäät, vaanivat näitä höristäen suippopäisiä
korviaan.
Käki kukkui vielä hänen herätessään. Kuului veden solinaa, mutta
aurinko oli hävinnyt kallion taa, rinne oli varjossa, ja muutamia
kaniineja oli kömpinyt koloistaan ruokailemaan. "Tänä iltana!" ajatteli
hän. Kuin pehmeän, näkymättömän käden kohottamana kaikki nousi maasta
ja kehittyi, samoin olivat hänenkin sydämensä ja aistinsa kehittyneet.
Hän nousi ja taittoi metsäomenapuusta pienen oksan. Umput muistuttivat
Megania — ne olivat sirosti muovautuneet kuin simpukankuoret,
ruusunpunaisia, luonnonraikkaita ja liikuttavia. Hän pisti oksan
napinreikään. Ja hänen rinnassaan kuohuvan kevään hurma purkautui
riemukkaaksi huokaukseksi. Mutta kaniinit puittivat tiehensä.