Ashurstilla oli aamulla herätessään sellainen tunne kuin olisi
illalla syönyt liikaa, vaikk'ei itse asiassa ollut syönyt mitään. Ja
eilispäivän romaani tuntui äärettömän kaukaiselta ja epätodelliselta.
Oli loistavan kaunis aamu. Kevät oli vihdoin tullut kaikessa
loistossaan — yhdessä yössä olivat kultaumput, niinkuin pikkupojat
niitä nimittävät, vallanneet koko kedon, ja hän saattoi ikkunastaan
nähdä, miten omenankukat verhosivat puutarhan kuin valkoiseen harsoon.
Hän lähti huoneesta miltei peläten, että tapaisi Meganin. Mutta kun
tytön asemesta rouva Narracombe toi hänen aamiaisensa, hän tunsi
suuttumusta ja pettymystä. Tuon naisen käärmemäinen niska ja vilkkaat
silmät tuntuivat tänä aamuna valppaammilta kuin konsanaan ennen.
Olikohan hän huomannut jotakin?
"Vai niin, kuulin, että olitte kuun kanssa öisellä kävelyllä. Söittekö
illallisen jossakin?"
Ashurst pudisti päätään.
"Säästimme teille illallista, mutta arvelen, että teillä oli paljon
muuta ajattelemista, joten ette ehtinyt ajatella sellaista?"
Pilkkasiko tuo nainen häntä? Hänen äänessään oli säilynyt eräänlainen
walesilainen terävyys huolimatta kaikesta lännen vaikutuksesta. Jospa
hän tiesi? Ja samassa Ashurst ajatteli: "Ei! ei! lähden tieheni täältä.
En rupea asettamaan itseäni niin luonnottomaan, kieroon asemaan."
Mutta aamiaisen jälkeen valtasi mielen kaipaus, hänen täytyi saada
nähdä Megan, ja tuo kaipaus kasvoi hetki hetkeltä samoin kuin pelko,
että tytölle oli sanottu jotakin, mikä oli pilannut kaikki. Jo se oli
omiaan herättämään epäilyksiä, ettei tyttö vielä ollut näyttäytynyt
eikä sallinut hänen nähdä vilahdustakaan itsestään. Ja rakkausruno,
jota Ashurst oli eilen niin hartaasti sepitellyt omenapuun alla, tuntui
hänestä nyt niin surkealta, että hän repi sen rikki ja sytytti sillä
piippunsa. Mitä hän olikaan tiennyt rakkaudesta, ennen kuin Megan
oli tarttunut hänen käteensä ja suudellut sitä? Ja nyt — mitä hän
tiesi siitä nyt? Mutta siitä kirjoittaminen tuntui perin typerältä.
Hän meni noutamaan makuuhuoneesta jotakin kirjaa, ja hänen sydämensä
alkoi jyskyttää kovasti, sillä tyttö oli huoneessa korjaamassa hänen
vuodettaan. Ashurst seisoi ovella tarkaten tyttöä, ja odottamatta hän
näki riemukseen Meganin kumartuvan suutelemaan päänalusta juuri sen
syvennyksen kohdalta, jonka hänen päänsä oli yöllä siihen painanut.
Miten ilmaista tytölle, että oli nähnyt tämän kauniin tunteiden
ilmaisun? Mutta jos tyttö kuulisi hänen hiipivän pois, asia olisi
vielä hullummin. — Tyttö piteli pielusta käsissään, ikäänkuin olisi
epäröinyt, hävittääkö siitä pään painaman syvennyksen, laski sen sitten
vuoteeseen ja kääntyi.
"Megan!" Tyttö vei kätensä poskilleen, mutta hänen silmänsä näyttivät
katsovan suoraan nuorukaisen silmiin. Ashurst ei ollut koskaan ennen
nähnyt niin kauniina sellaista syvyyttä, puhtautta ja liikuttavaa
luottavaisuutta, joka ilmeni tytön kasteenhohtoisissa silmissä, ja hän
sopersi:
"Teitte kiltisti, kun valvoitte viime yönä ja odotitte, kunnes palasin."
Tyttö ei sanonut mitään, ja poika puhui edelleen hämmennyksissään:
"Kävelin nummella, oli niin kaunis ilta — tulin noutamaan kirjaa."
Mutta suudelma, jonka Ashurst oli nähnyt tytön painavan päänaluseen,
antoi hänelle äkkiä rohkeutta, ja hän astui tytön viereen. Koskettaen
tytön silmiä huulillaan hän ajatteli omituisen mielenliikutuksen
vallassa: "Nyt olen sen tehnyt! Eilinen oli ikäänkuin yllätys, mutta
nyt, nyt olen sen tehnyt!" Tyttö antoi otsansa levätä pojan suuta
vasten, joka liukui pitkin hänen kasvojaan, kunnes löysi hänen
huulensa. Kumpaa sydäntä tämä ensimmäinen, todellinen — ihmeellinen,
omituinen, vielä miltei viaton rakkaudensuudelma — hämmensi syvemmin?
"Tule suuren omenapuun alle illalla, kun muut ovat menneet levolle! —
lupaathan, Megan?"