Tyttö huudahti äkkiä kiihkeästi:
"Te pidätte minua — pidätte meitä pilkkananne!"
Ashurst tarttui hänen käsiinsä, mutta tyttö perääntyi, kunnes hänen
pienet kiihtyneet kasvonsa ja hajalleen mennyt tumma tukkansa hukkuivat
omenapuun ruusunpunaisten kukkasarjojen sekaan. Ashurst nosti hänen
toisen kätensä, jota yhä piteli omassaan, huulilleen. Hän tunsi
menettelevänsä ritarillisesti, aivan toisin kuin tuo moukkamainen Joe,
koskettaessaan vain kevyesti huulillaan tuota pientä, karheaa kättä.
Äkkiä tyttö herkesi peräytymästä, tuntui väristen tulevan nuorukaista
vastaan. Suloinen lämpö tulvahti Ashurstin koko olemuksen läpi
kiireestä kantapäähän. Tuo solakka tyttö, joka oli niin yksinkertainen,
mutta samalla niin hieno ja kaunis, näytti siis pitävän hänen huultensa
kosketuksesta. Ja heittäytyen hetken mielihalun valtaan hän kietoi
käsivartensa tytön vartalolle, painoi tämän rintaansa vasten ja suuteli
häntä otsalle. Mutta silloin nuorukainen säikähti! Tyttö valahti
kalpeaksi, ummisti silmänsä, niin että pitkät, tummat silmäripset
lepäsivät poskea vasten ja kädet riippuivat liikkumattomina kupeilla.
Tytön poven kosketus sai Ashurstin värähtämään. "Megan!" kuiskasi
hän ja päästi tytön syleilystään. Syvässä hiljaisuudessa kuului
mustarastaan laulu. Silloin tyttö tarttui hänen käteensä, painoi sen
poskeaan, sydäntään, huuliaan vasten, suuteli sitä intohimoisesti,
pujahti samassa omenapuiden sammaleisten runkojen lomaan ja oli
hävinnyt näkymättömiin.
Ashurst istuutui vanhalle kuhmuraiselle puunrungolle, joka kasvoi
miltei vaakasuorassa pitkin maanpintaa, ja tuijotti valtimot jyskyttäen
ja pää sekavana kukkasiin, jotka äsken olivat kuin kehyksenä
ympäröineet tytön päätä, noihin vaaleanpunaisiin umppuihin, joiden
joukossa oli yksi puhjennut, valkoinen tähti. Mitä hän oli tehnyt?
Kuinka hän oli antanut kauneuden, säälin — vaiko vain kevään? —
lumota itsensä! Hän tunsi kuitenkin olevansa sanomattoman onnellinen
— onnellinen ja voitonriemuinen silloinkin, kun väristys puistatti
ruumista ja hänen mieleensä iski levottomuus. Tämä oli alkua — niin,
minkä alkua? Sääsket purivat, tanssivat hyttyset olivat vähällä lentää
suoraan suuhun ja koko hänen ympärillään heräävä kevät näytti tulevan
yhä elävämmäksi ja ihastuttavammaksi. Hän kuuli käen kukkuvan ja
mustarastaan viserryksen, näki vinot päivänsäteet, omenankukat, jotka
olivat seppeleenä kehystäneet tytön päätä. — Ashurst nousi vanhalta
puunrungolta ja lähti pois puutarhasta; hän tunsi tarvitsevansa avaria
kenttiä, vapaata taivasta selvitelläkseen uusia tunteitaan. Hän
ohjasi askelensa nummelle, ja lehdosta pyrähti harakka lentoon kuin
ilmoittamaan hänen tuloaan.
Onko ainoaakaan miestä — minkään ikäistä viisivuotiaasta alkaen —
joka voisi sanoa, ettei ole milloinkaan ollut rakastunut? Ashurst oli
rakastanut pieniä tanssikoulutovereitaan, kotiopettajatartaan, tyttöjä
koululoman aikana. Hän ei ehkä ollut koskaan ollut aivan vailla pientä
rakastumista, vaan oli aina omistanut jollekulle enemmän tai vähemmän
etäisen ihailunsa. Mutta tämä oli aivan toista, ei lainkaan etäistä.
Tämä oli kokonaan uusi, peloittavan suloinen tunne, joka samalla
antoi aavistuksen kypsyneestä miehuudesta. Pitää kädessään tuollaista
luonnonkukkaa, saada viedä se huulilleen ja tuntea sen onnesta väristen
painuvan niitä vasten! Millainen hurma — mutta millainen huoli
samalla! Mitä tuolle kukalle onkaan tehtävä, miten kohdattava tyttö
ensi kerralla? Pojan ensi hyväily oli ollut viileä, kuin säälivä, mutta
seuraava ei voinut muodostua samanlaiseksi, kun hän nyt Meganin hänen
kädelleen painamasta polttavasta pikku suudelmasta ja siitä, että tyttö
oli vienyt hänen kätensä sydämelleen, tiesi tämän rakastavan häntä.
Muutamat luonteet paatuvat siitä, että niille tuhlataan rakkautta,
toiset taas — ja Ashurst kuului jälkimmäisiin — hurmautuvat,
lämpenevät ja heltyvät kokiessaan rakkauden ihmeen.
Ja kiivetessään kalliorinteitä hän tunsi toiselta puolen halua antautua
valtoimenaan omassa povessa tapahtuvalle kevään täyttymykselle,
toiselta puolen epämääräistä, mutta todellista levottomuutta.
Toisin hetkin hän tunsi yksinomaan ylpeyttä ja itserakkautta, kun
oli saavuttanut tuon kauniin, luottavaisen, kastesilmäisen olennon
rakkauden. Toisin hetkin hän taas ajatteli pakottautuen vakavaksi:
"Kuule, poika! Katso, mitä teet! Sinun täytyy tietää, mihin se johtaa."
Hämätä laskeutui maille, mutta hän ei sitä huomannut, kietoi verhoonsa
juhlalliset kallioröykkiöt, jotka olivat kuin vanhoja assyrialaisten
veistoksia. Ja Luonnon ääni kuiskasi: "Tämä on sinulle uusi maailma."
Kuin ihmisestä, joka nousee vuoteestaan neljän aikaan lähteäkseen
kävelylle varhaisena kesäaamuna, jolloin eläimet, linnut ja puut
katselevat häntä oudoksuen ja ihmetellen, samoin tuntui hänestä nyt
kuin kaikki olisi muuttunut uudeksi. Hän viipyi kalliolouhikossa
tuntikausia, kunnes ilma kävi koleaksi. Silloin hän laskeutui
laaksoon yli kivien ja kanervien, saapui maantielle, poikkesi siitä
kujatielle ja käveli luonnonniityn ohi hedelmätarhaan. Siellä hän
sytytti tulitikun ja katsoi kelloa. Kohta kaksitoista. Puutarhassa oli
pimeää ja hiljaista, aivan toisenlaista kuin kuutisen tuntia sitten,
kun auringonvalo vielä viipyi mailla ja linnut lauloivat. Ja äkkiä
hän näki oman idyllinsä ikäänkuin toisen henkilön silmillä — hän
oli näkevinään rouva Narracomben kääntävän käärmemäistä kaulaansa,
tämän nopean katseen käsittäessä samassa kaikki, ja hänen viekkaiden
kasvojensa samassa kovenevan, luuli näkevänsä mustalaisia muistuttavat,
karkeaa leikkiä laskevat ja epäluuloiset serkut, Joen typeränä ja
raivoisana — vain ontuva Jim, jonka silmistä puhui kärsimys, näytti
säyseältä ja rauhalliselta niinkuin aina. Ja hän näki kylänväkeä:
puheliaita eukkoja, joita oli tavannut kävelyretkillään. Ja lopuksi
omat ystävänsä; miten Robert Garton lähti aamulla puolitoista viikkoa
sitten hymyillen ivallisesti ja merkitsevästi. Sietämätöntä! Hetken
aikaa hän suorastaan vihasi tätä matalaa, kyynillistä maailmaa, johon
kuuluvaksi oli pakko lukeutua, tahtoipa tai oli tahtomatta. Veräjä,
johon hän nojautui, muuttui harmaaksi, hänen eteensä muodostui
valojuova, joka levisi sinertävään pimeyteen. Kuu! Se pilkisti juuri
mäen takaa, se oli punainen, melkein pyöreä — ihmeellinen kuu! Ja
hän kääntyi, lähti kulkemaan kujatietä, jossa oli yön lehmänlannan
ja nuorten lehvien tuoksua. Karjapihassa hän erotti elukat tummana,
yhtenäisenä rykelmänä, josta epämääräisinä ulkonevat sarvenkärjet
häämöttivät kuin taivaalta kärjelleen pudonneet kuunsirpit. Hän avasi
varovasti pihaveräjän. Talossa oli kaikki pimeänä. Äänettömin askelin
hän hiipi ulko-ovelle ja katsoi marjakuusta vasten painautuen Meganin
ikkunaan. Se oli auki. Nukkuiko tyttö vai valvoiko levottomana —
huolissaan hänen viipymisestään? Pöllö huusi hänen siinä seistessään
ja tähyillessään ylöspäin, ja sen ääni tuntui täyttävän koko yön —
niin hiljaista oli kaikkialla, kuului vain puron koskaan vaikenematon
solina. Päivällä käki ja nyt pöllöt — kuinka ihmeellisesti ne
tulkitsivatkaan hänessä itsessään herännyttä levotonta hurmaa! Ja äkkiä
hän näki tytön ikkunassa tähyilemässä ulos. Ashurst astui askelen
marjakuusen juurelta ja kuiskasi: "Megan!" Tyttö vetäytyi taaksepäin,
katosi, ilmestyi uudelleen ikkunaan ja kumartui ulos. Ashurst hiipi
eteenpäin ruohikolla, nojasi leukansa vihreäksi maalattuun tuoliin
ja pidätti hengitystään. Tytön kasvojen ja riippuvien käsivarsien
muodostamat vaaleat läikät eivät liikahtaneet, poika nosti tuolin
lähemmäksi ja nousi seisomaan sille. Ojentamalla käsivartensa hän
ulottui parahiksi tytön käteen. Siinä oli suuri ulko-oven avain; poika
tarttui kylmää avainta pitelevään kuumaan käteen. Ashurst saattoi
juuri ja juuri erottaa hänen kasvonsa ja hampaiden välähdyksen huulten
lomasta sekä epäjärjestyksessä olevan tukan. Tyttö oli täysissä
pukimissa — raukka oli varmaan valvonut hänen vuokseen. "Kaunis
Megan!" Tytön kuumat, karheat sormet tarttuivat pojan käteen, hänen
kasvoissaan oli omituinen, avuton ilme. Kunpa olisi voinut koskettaa
niitä edes kädellä! Pöllö huusi, orjanruusun tuoksu tunkeutui Ashurstin
sieraimiin. Toinen pihakoira haukahti, tytön ote herpautui, hän
vetäytyi pois. "Hyvää yötä, Megan!"
"Hyvää yötä, herra!" Tyttö oli poissa. Huokaisten Ashurst laskeutui
maahan ja istuutuen tuolille riisui kengät jalasta. Ei ollut muuta
neuvoa kuin mennä levolle. Kuitenkin hän jäi vielä pitkäksi aikaa
istumaan, jalat väristen märässä kasteessa, muistellen hurmaantuneena
tytön avutonta, hymyilevää ilmettä ja tämän kuumien sormien lujaa
otetta niiden työntäessä kylmän avaimen hänen käteensä.