Ashurst vietti seuraavan viikon samoilemalla lähitienoilla
vakuuttautuakseen jalkansa paranemisesta. Kevät oli tänä vuonna
hänelle ilmestys. Kuin juopuneena hän saattoi seistä katselemassa
myöhästyneen pyökin punavalkoisia silmuja, kun se ojenteli oksiaan
auringossa taivaan sineä kohti, tai harvojen skotlanninkuusten runkoja
ja oksia, jotka hohtivat ruskeina voimakkaassa valossa, tai toisin
ajoin nummea ja myrskyn tuivertamia lehtikuusia, jotka näyttivät niin
eloisilta, kun tuuli puhalteli niiden nuoren vihreyden läpi, joka
levittäytyi ruosteenväristen runkojen yllä. Tai hän loikoi maassa
tarkastellen nurmikon sinisiä orvokkeja tai sanajalikossa hypistellen
vaaleanpunaisia, läpinäkyviä silmuja, käkien kukkuessa, rastaiden
säksättäessä ja leivon sirotellessa lauluhelmiään korkealta pilvistä.
Tämä kevät oli erilainen kuin kaikki edelliset, sillä kevättä oli
myös hänen rinnassaan eikä vain hänen ulkopuolellaan. Päiväsaikaan
hän tuskin näki perheenjäseniä, ja kun Megan toi hänen ateriansa,
tällä näytti aina olevan niin paljon puuhaa talossa tai pihalla, ettei
hän voinut viipyä kauempaa eikä jäädä juttelemaan Ashurstin kanssa.
Mutta iltaisin Ashurst istahti keittiön ikkunapenkille polttelemaan
piippuaan ja puheli ontuvan Jimin tai rouva Narracomben kanssa, tytön
istuessa ompelemassa tai liikkuessa huoneessa korjaamassa illallisen
tähteitä. Ja toisinaan hän oli havaitsevinaan, tuntien samantapaisia
tunteita kuin kehräävä kissa, että Meganin silmät — nuo kasteenharmaat
silmät — olivat kiintyneet häneen viipyvin, lempein katsein, jotka
omituisesti mairittelivat häntä.
Sunnuntai-iltana viikkoa myöhemmin, loikoessaan hedelmätarhassa
kuunnellen mustarastaita ja sepitellen rakkausrunoa, hän kuuli veräjän
narahtavan ja näki tytön juoksevan sitä paikkaa kohti, missä hän
seisoi, typerä punanaamainen Joe kintereillään. Parinkymmenen metrin
päässä he äkkiä pysähtyivät ja jäivät seisomaan silmäkkäin, huomaamatta
nurmikossa lojuvaa vierasta. Poika yritti lähestyä tyttöä, mutta
tämä torjui hänet luotaan. Ashurst saattoi nähdä Meganin kiihtyneen,
suuttumusta ilmaisevan ilmeen. Hän huomasi myös nuorukaisen kiihkon —
kuka olisi uskonut, että tuo punaposkinen pojanjolppi saattoi näyttää
noin kiihtyneeltä? Kiusautuneena näkemästään Ashurst hypähti nurmikolta
pystyyn. Toisetkin huomasivat hänet nyt. Megan päästi käsivartensa
vaipumaan ja vetäytyi puunrungon taakse. Poika murahti vihaisesti,
juoksi muurin luo, kapusi sen yli ja katosi. Ashurst meni hitaasti
tytön luo. Megan seisoi liikkumattomana, purren huuliaan. Hän oli hyvin
kaunis, hieno, tumma tukka pörrötti valtoimenaan kasvojen ympärillä.
Hänen silmänsä olivat luodut maahan.
"Pyydän anteeksi", sopersi Ashurst.
Tyttö loi häneen yhden ainoan katseen selko selällään tuijottavista
silmistään. Sitten hän veti syvään henkeä ja kääntyi mennäkseen pois.
Ashurst lähti perästä.
"Megan!"
Mutta tyttö ei pysähtynyt. Nuorukainen tarttui hänen käsivarteensa ja
käänsi hänet lempeästi puoleensa.
"Pysähtykää ja jääkää puhelemaan minun kanssani!"
"Miksi pyydätte minulta anteeksi? Teidän ei pitäisi pyytää anteeksi
minulta."
"Jaha, siis Joelta."
"Kuinka hän rohkenee ahdistaa minua?"
"Rakastunut teihin, arvatenkin."
Tyttö polki jalkaansa.