Unen pyörän oli tapana Ashurstin kohdalla kieppua nopeasti, tasaisesti
ja äänettömästi, mutta tällä kertaa hän oli, vaikka näyttikin vaipuneen
uneen, täysin hereillä toverin tullessa takaisin heidän yhteiseen
huoneeseensa. Ja vielä senkin jälkeen, kun Garton jo peittoon
kääriytyneenä matalakattoisen huoneen toisessa vuoteessa palvoi
pimeyttä nenänvarsi ylöspäin, hän kuuli pöllöjen huhuilun. Jollei
ottanut lukuun jomotusta polvessa, ei elämä tuntunut hullummalta
— elämän suruilla ei ollut suurtakaan sijaa tämän nuoren miehen
valvotuissa öissä. Itse asiassa ei hänellä suruja ollutkaan. Hän
oli juuri päässyt asianajajain kirjoihin, hänellä oli kirjallisia
taipumuksia ja koko maailma avoimena edessään. Isä ja äiti olivat
kuolleet, hänellä oli tuloja neljäsataa puntaa vuodessa. Mitä siis
merkitsi, minne hän matkusti, mitä teki tai milloin jotakin teki? Hänen
vuoteensa oli kova ja se varjeli häntä kuumeelta. Hän loikoi valveilla,
hengitti yön tuoksuja, joita tulvi huoneeseen avoimesta ikkunasta
aivan hänen päänalaisensa vierestä. Jollei ottanut lukuun pientä
harmintunnetta matkatoveria kohtaan, mikä oli niin luonnollista, kun
muistaa ystävysten olleen jo kolme päivää kahden matkalla, Ashurstin
muistot ja näyt olivat tuona unettomana yönä leppoisia, kaihomielisiä
ja liikuttavia. Varsinkin hän näki edessään selvästi ja aiheettomasti
— sillä hän ei ollut aikaisemmin ollut tietoinen siitä, että olisi
pannut niitä merkille — pyssyä puhdistavan nuorukaisen kasvot ja
niiden tarkkaavan, levollisen ja kuitenkin säikähtyneen ilmeen tämän
siirtäessä katseensa keittiön ovesta tuoppeja kantavaan tyttöön.
Tuo punakka, sinisilmäinen naama, vaaleat silmäripset ja rohtimien
kaltaiset hiukset olivat syöpyneet hänen muistiinsa yhtä varmasti
kuin tytön kasteenraikkaat kasvot. Viimein hän näki uutimettoman
ikkunan neliön vaalenevan ja kuuli unisen, käheän kukonkiekaisun.
Sitten seurasi hiljaisuus, joka oli yhtä kuollut kuin ennen, kunnes
mustarastas, tuskin vielä hereillään, uskalsi rikkoa sen laulullaan.
Ja tähystellen ikkunan kehystämään valkenevaan päivään Ashurst vaipui
uneen.
Seuraavana päivänä hänen polvensa oli pahasti pöhöttynyt, jalkamatka
oli siis ilmeisesti lopetettava. Garton, jonka täytyi olla Lontoossa
seuraavana aamuna, lähti keskipäivän aikaan huulilla ivallinen hymy,
joka teki toverin mieleen pienen ärtyisyyden haavan — mikä kuitenkin
meni umpeen samassa hetkessä kun hänen kumara vartalonsa katosi
jyrkästi nousevan kujan käänteessä. Koko päivän Ashurst lepuutti
polveaan vihreässä puutarhatuolissa, joka oli nostettu ruohikolle
marjakuusten alle, minne auringonsäteiden mukana kantautui leukoijain
ja neilikoiden tuoksua ja heikkona aavistuksena kukkivien viini
marjapensaiden lemua. Autuaallisessa mielentilassa hän poltteli, uneksi
ja teki havaintoja.
Maalaistalo on keväisin täynnä syntyvää elämää — nuori elämä puhkeaa
silmuista ja umpuista, ja inhimilliset olennot vaalivat sitä ruokkien
ja hoivaten kaikkea syntynyttä. Nuori mies istui niin hiljaa, että
hanhiemo taapersi juhlallisesti, kuusi keltaniskaista, harmaaselkäistä
poikasta vanavedessään hieromaan nokkaansa ruohonlehtiin aivan hänen
jalkainsa juureen. Aina väliin kävivät rouva Narracombe tai Megan
kysymässä, tarvitsiko hän jotakin, ja hän hymyili vastatessaan:
"Kiitoksia, en mitään. Täällä on ihanaa." Teen aikaan he tulivat
ulos yhdessä, toivat maljakossa pitkän, tumman kankaisen siteen, ja
tarkastettuaan ensin juhlallisesti ja huolellisesti hänen ajettunutta
polveaan käärivät siteen sen ympäri. Heidän lähdettyään hän ajatteli
tytön pehmeää huudahdusta, hänen osaaottavia silmiään ja pientä ryppyä
silmäkulmien välissä. Ja hän tunsi jälleen aiheetonta ärtymystä
poislähtenyttä ystäväänsä kohtaan, joka oli puhunut tytöstä mokomia
tyhmyyksiä. Kun Megan kantoi pois hänen teensä, kysyi Ashurst:
"Mitä piditte ystävästäni?"
Tyttö veti ylähuultaan alaspäin, ikäänkuin olisi pelännyt, että oli
epäkohteliasta hymyillä. "Hauska herra, sai meidät kaikki nauramaan.
Luulen, että hän on hyvin oppinut."
"Mitä hauskaa hän teille kertoi?"
"Hän sanoi, että minä olen bardien tytär. Mitä ne sellaiset ovat?"
"Walesilaisia runolaulajia, jotka elivät monta sataa vuotta sitten."
"Millä tavoin voin olla heidän tyttärensä, jos saan kysyä?"
"Hän tarkoitti, että olette sellainen tyttö, joista heidän oli tapana
laulaa."
Tyttö rypisti kulmakarvojaan. "Pelkäänpä, että hän teki minusta pilaa.
Olenko sitten sellainen?"
"Uskoisitteko minua, jos minä sen sanoisin?"
"Uskoisin kyllä."
"No niin, luulen hänen olleen oikeassa."
Megan hymyili.