"Hän sanoi myöskin, että Joe on anglosaksilainen tyyppi. Mitä se mahtaa
merkitä?"
"Kuka Joe on? Sekö poika, jolla on siniset silmät ja punakat kasvot?"
"Hän juuri. Enoni veljenpoika."
"Siis ei teidän ensimmäinen serkkunne?"
"Ei."
"Toverini tarkoitti, että Joe muistuttaa niitä miehiä, jotka tulivat
Englantiin noin neljätoistasataa vuotta sitten ja valloittivat maan."
"Ai niin! Olen kuullut heistä. Onko hän heitä?"
"Garton on hullaantunut tuollaisiin asioihin, mutta minunkin täytyy
sanoa, että Joe muistuttaa vanhoja saksilaisia."
"Vai niin."
Tuo "vai niin" huvitti Ashurstia. Se oli niin tuore ja rakastettava,
niin päättäväinen ja kohteliaan myönteinen, huolimatta siitä, että se
kohdistui asiaan, joka oli tytölle hepreaa.
"Hän sanoi, että kaikki toiset pojat olivat oikeita mustalaisia.
Sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Tätini kyllä nauroi, mutta hän ei
pitänyt siitä, ja serkkuni suuttuivat. Enoni oli maanviljelijä, eivätkä
maanviljelijät ole mustalaisia. On väärin loukata ihmisiä."
Ashurst olisi tahtonut tarttua tytön käteen ja puristaa sitä, mutta
sanoi vain:
"Aivan niin, Megan. Mutta asiasta toiseen, kuulin teidän eilen panevan
pienokaiset levolle."
Tyttö punastui hiukan. "Olkaa hyvä ja juokaa teenne, se jäähtyy. Tuonko
lisää?"
"Onko teillä koskaan aikaa tehdä mitään itsenne vuoksi?"
"On toki."
"Olen katsellut teitä, mutta en ole vielä sitä huomannut."
Tyttö rypisti hämillään kulmakarvojaan, ja hänen poskensa kävivät
tummemmiksi.
Meganin mentyä Ashurst ajatteli: "Mahtoiko hän uskoa, että
tarkoitukseni oli kiusoitella häntä. Sitä en tahtoisi tehdä mistään
hinnasta." Ashurst oli siinä iässä, jolloin useille nuorukaisille
"kauneus on kukkanen", kuten runoilijat sanovat, ja herättää heissä
ritarillisia ajatuksia. Kului hetkinen, ennen kuin hän, joka ei
milloinkaan ollut erikoisen tarkka huomaamaan, mitä ympärillä tapahtui,
havaitsi nuorukaisen, jota Garton oli sanonut "saksilaiseksi tyypiksi",
seisovan tallin ovella. Pojan likaiset, ruskeat samettihousut,
pölyiset säärystimet ja sininen paita muodostivat hauskan väriläikän.
Hänen käsivartensa ja kasvonsa olivat punaiset, tukka loisti
auringonpaisteessa pellavankeltaisena. Hän seisoi liikkumattomana,
levollisena, vakavana. Kun hän huomasi Ashurstin tarkastavan häntä,
hän saapasteli pihan poikki hitaasti ja levollisesti niinkuin ainakin
nuoret talonpojat, joita ujostuttaa näyttäytyä muunlaisina kuin hitaina
ja rauhallisina, ja katosi talon päädyn taakse, missä keittiön ovi
oli. Ashurstin mieliala kävi viileäksi. Moukka? Kuinka mahdoton oli
parhaalla tahdollakaan päästä yhteisymmärrykseen heidän kanssaan. Mutta
tuo tyttö! kengät risaiset, kädet karheat — ja kuitenkin! Oliko se
hänen kelttiläisen verensä vaikutusta, niinkuin Garton väitti? Hän oli
synnynnäinen hienon maailman nainen, jalokivi, vaikka luultavasti hädin
tuskin osasi lukea ja kirjoittaa.
Hänen eilen keittiössä näkemänsä mies, jonka kasvot olivat sileiksi
ajellut, oli tullut pihalle mukanaan koira. Hän ajoi lehmät tarhaan:
Ashurst huomasi miehen ontuvan.
"Kauniita elukoita!"
Ontuvan miehen kasvot kirkastuivat. Hänellä oli silmissään ylöspäin
kääntynyt katse, jollaisen pitkäaikainen kärsimys usein aiheuttaa.
"Niin kyllä, oikein mallilehmiä, ja hyviä lypsämäänkin."
"Senpä kyllä uskon."
"Toivottavasti herran jalka on parempi?"
"Kiitoksia kysymästä. Aina hiljalleen."
Ontuva mies kosketti omaa jalkaansa.
"Tunnen tuon itse omassa nahassani. Polvi on arka paikka. Minun on
ollut kipeänä jo kymmenen vuotta."
Ashurst päästi osaaottavan huudahduksen, mikä niin helposti lähtee
sellaisten ihmisten huulilta, joiden toimeentulo on turvattu, ja ontuva
hymyili taas.
"Ei kuitenkaan auta valittaa. Olivat vähällä katkaista sen."
"Ohoh"
"Niin, ja verraten siihen, millainen se silloin olisi ollut, se on nyt
melkein kuin uusi."
"Minun polvelleni panivat erinomaisen tepsivän kääreen."
"Tytön poimima lääke. Tuntee kukkaset. Hän on niitä, jotka tietävät,
mikä kukista ja ruohoista kelpaa lääkkeiksi. Äitivainajani osasi eri
hyvästi sen taidon. Toivottavasti herran jalka pian paranee. Hei
eteenpäin siitä!"
Ashurstin täytyi hymyillä. "Tuntee kukkaset." Hän itse on kukkanen.
Samana iltana Ashurstin syötyä illallista, johon kuului kylmää
hanhenpaistia, uunijuustoa ja omenaviiniä, tuli tyttö huoneeseen.
"Suokaa anteeksi; täti käski kysyä, ettekö tahtoisi maistaa
vapunpäivä-kakkua."
"Kyllä, jos saan tulla sitä keittiöstä noutamaan."
"Tulkaa vain. Kaipaatte varmaan kovin ystäväänne."
"Enpä niinkään; mutta oletteko varma siitä, ettei kukaan pane
pahakseen, jos tulen keittiöön?"
"Kukapa sitä panisi pahakseen? Se on meistä kaikista hauskaa."
Ashurst nousi liian äkkiä kankean polvensa varaan, horjahti ja vaipui
takaisin tuoliin. Tyttö huudahti ja ojensi molemmat kätensä. Ashurst
tarttui niihin; ne olivat pienet, karkeat, ruskettuneet. Hän hillitsi
halunsa, ei vienyt niitä huulilleen, vaan antoi tytön auttaa. Tyttö
tuli aivan lähelle häntä ja tarjosi olkapäänsä tueksi. Tyttöön nojaten
Ashurst nilkutti huoneen poikki. Hänen mielestään tuo olkapää oli
miellyttävintä, mihin hän milloinkaan oli koskettanut, mutta hänellä
oli tarpeeksi kylmäverisyyttä ottaakseen keppinsä ohimennen nurkasta ja
vetääkseen pois kätensä, ennen kuin he tulivat keittiöön.
Seuraavan yön hän nukkui kuin hako, ja hänen herätessään kipeä polvi
oli tuskin tervettä paksumpi. Aamun hän vietti taaskin vihreässä
tuolissa ruohokentällä, sepitellen runoja. Mutta iltapäivällä hän jo
samoili lähiseudulla pikkupoikien, Nickin ja Rickin, seurassa. Oli
lauantaipäivä, joten tenavat olivat päässeet varhain koulusta. He
olivat vilkkaita, ujoja, tummia vekaroita, toinen seitsen-, toinen
kuusivuotias. Pian he muuttuivat varsin puheliaiksi, sillä Ashurst
osasi olla lasten kanssa. Neljään mennessä he jo olivat ehtineet
näyttää hänelle kaikki eri keinot, millä he osasivat tuhota elämää,
lukuunottamatta sitä, miten taimenia pyydystetään. Nyt he makasivat
paidanhihat ylöskäärittyinä puron partaalla tahtoen osoittaa
osaavansa senkin taidon. Se ei tietystikään onnistunut, sillä heidän
huutonsa ja naurunsa säikytti kaiken elävän lähimailta. Ashurst istui
kallionkielekkeellä pyökkimetsikössä heitä tarkastellen ja kuunnellen
käkeä, kun Nick, veljeksistä vanhempi ja vähemmän vilkas, tuli hänen
luokseen ja ilmoitti:
"Mustalaiskummitus istuu aina sillä kivellä."
"Mikä mustalaiskummitus?"
"En tiedä, en ole koskaan itse nähnyt. Megan sanoo, että sen on tapana
istua täällä. On vanha Jimkin sen kerran nähnyt. Se istui tuossa sen
päivän edellisenä iltana, jolloin poni potkaisi isää päähän. Se soitti
huilua."
"Mitä säveltä se soittaa?"
"En tiedä."
"Minkä näköinen se on?"
"Musta. Vanha Jim sanoo, että sillä on karvoja ympäri ruumiin. Se on
oikea kummitus. Eikä se käy täällä yksistään yön aikaan." Pikkupojan
vinot silmät pyörivät päässä. "Luuletteko, että se tahtoo viedä minut?
Megan pelkää sitä."
"Onko Megan nähnyt sen?"
"Ei. Mutta teitä hän ei pelkää."
"En sitä epäilekään. Mitäpä hän minua pelkäisi."
"Hän rukoili teidän puolestanne."
"Kuinka sen tiedät, pikku veitikka?"
"Kun olin vuoteessa, hän sanoi: 'Jumala siunatkoon meitä kaikkia ja
herra Ashurstia'. Kuulin hänen kuiskaavan niin."
"Teet väärin, kun kerrot, mitä olet kuullut, koska se ei ollut
tarkoitettu sinun kuultavaksesi."
Poikanen oli vaiti. Hetken kuluttua hän sanoi kuin uhitellen:
"Minäpä osaan nylkeä kaniineja. Megan ei kykene siihen. Minä pidän
verestä."
"Vai pidät sinä siitä — senkin pikku peto!"
"Mikä se on?"
"Se on ihminen, joka pitää toisen rääkkäämisestä." Poikanen katsoi
kummissaan.
"Minä nyljen ainoastaan kuolleita kaniineja, joita me syömme."
"Vai niin! Sitten pyydän anteeksi."
"Osaan minä nylkeä sammakoltakin."
Mutta Ashurst oli käynyt hajamieliseksi. "Jumala siunatkoon
meitä kaikkia ja herra Ashurstia!" Ja puhetoverinsa äkkinäiseen
hajamielisyyteen kyllästyneenä Nick juoksi takaisin purolle, mistä taas
alkoi kuulua naurua ja huutoja.
Kun Megan tuli tuomaan hänelle teetä, kysyi hän:
"Mitä se mustalaiskummitus on?"
Tyttö katsahti Ashurstiin kauhistuneena.
"Se ennustaa onnettomuuksia."
"Ette kai te usko kummituksia olevan olemassa?"
"Toivon, ettei minun koskaan tarvitse nähdä sitä."
"Varmasti ette koskaan sitä näekään. Kummituksia ei ole olemassa. Vanha
Jim näki varmaankin ponihevosen."
"Ei! Sellaisia kummituksia asuu kallionrotkoissa. Ne ovat ihmisiä,
jotka ovat eläneet kauan sitten."
"Eivät ne ainakaan ole mustalaisia. Nuo muinaiset ihmiset olivat
kuolleet jo kauan ennen kuin mustalaiset tulivat maahan."