Myöhäisen, yltäkylläisen teepöydän ääressä maistellessaan munia,
kermaa, marmeladia ja ohuita sahramikakkuja Garton alkoi puhua
kelttiläisistä. Tuo aika oli kelttiläisyyden heräämisen aikaa,
ja Gartonia, joka itse luuli olevansa keltti, innosti ajatus,
että talonväen suvussa oli kelttiläistä verta. Istuen hajareisin
hevosenjouhilla täytetyllä tuolilla käsinpyöritetty savuke
kaarevien huultensa välissä hän upotti pippurisilmänsä Ashurstin
silmiin ja ylisteli walesilaisten hienostuneisuutta. Siirtyminen
Walesista muuhun Englantiin oli samaa kuin jos vaihtoi kiinalaista
posliinia saviesineisiin. Frank, hitonmoinen englantilainen! ei
tietystikään ollut havainnut walesilaisen tytön hienostuneisuutta
ja tunteellisuutta! Ja hiljakseen silitellen vielä kosteaa
tukkakuontaloaan hän selitti, miten erinomaisesti tämä olisi sopinut
malliksi kahdennentoista vuosisadan kelttiläisen runolaulajan Morgan
Sen-ja-sen tuotteiden kuvitukseen.
Ashurst, joka loikoi pitkin pituuttaan hevosenjouhisohvalla, jalat
hyvän joukon sohvanpään ulkopuolella, poltellen tummanväristä
piippuaan, ei kuunnellut, mitä toinen jutteli, vaan ajatteli tytön
kasvoja sellaisina, jollaisina hän ne muisti tytön tullessa huoneeseen
kädessään kakkuja uusi kantamus. Se oli ollut samaa kuin jos olisi
katsonut kukkasta tai jotakin muuta kaunista luonnossa — kunnes tyttö
oli, somasti värähtäen, luonut katseensa maahan ja hiipinyt huoneesta
hiljaa kuin hiiri.
"Lähdetään keittiöön katsomaan häntä vähän enemmän!" ehdotti Garton.
Keittiö oli valkoiseksi kalkittu huone; katto-orsista riippui
savustettuja kinkkuja, ikkunalaudoilla oli kukkaruukkuja ja seiniä
koristivat nauloihin ripustetut laudakoille riviin asetetut
posliini- ja tinaesineet sekä Viktoria-kuningattaren muotokuva.
Pitkällä, maalaamattomalla puupöydällä oli kannuja ja lusikoita, ja
pöydän yläpuolella riippui katosta sipulikimppu. Kaksi paimenkoiraa
ja kolme kissaa lojui mikä missäkin. Seinään muuratun lieden toisella
puolella istui toimetonna kaksi pientä herttaista poikaa, toisella
puolen romuluinen nuorukainen, jolla oli vaaleat silmät ja punakat
kasvot ja tukka ja silmäripset samaa väriä kuin rohtimet, joita hän
veti pyssynpiipun läpi. Heidän välillään seisoi rouva Narracombe
hämmentelemässä ajatuksiinsa vaipuneena kirpeätuoksuista muhennosta
suuressa padassa. Kaksi muuta nuorukaista, joilla oli vinot silmät
ja tumma tukka ja kasvoissa sama viekas ilme kuin pojilla, puheli
keskenään seinään nojaten, ja ikkunan ääressä istui vanhanpuoleinen,
sileäleukainen mies, jolla oli yllä korderoipuku, lukemassa risaista
sanomalehteä. Tyttö, Megan, tuntui olevan ainoa toimekas koko joukossa.
Hän laski omenaviiniä tynnyristä ja kulki tuoppeineen alinomaa tynnyrin
ja pöydän väliä. Kun Garton huomasi väen olevan käymässä aterialle,
sanoi hän:
"Jos sallitte, tulemme takaisin, kun illallinen on ohi."
Ja odottamatta vastausta vieraat palasivat arkihuoneeseen. Mutta
keittiön värikkyys, lämpö, tuoksut ja kaikki siellä nähdyt kasvot vain
korostivat heidän kiiltävän puhtaan huoneensa laimeaa värittömyyttä, ja
he paneutuivat vastenmielisesti entisille sijoilleen.
"Todellisia mustalaistyyppejä nuo pojat! Joukossa oli vain yksi
anglosaksilainen — se, joka puhdisti pyssyään. Tyttö on todella hieno
psykologisen tutkielman aihe."
Ashurstin huulet värähtivät. "Tuo Garton oli oikea aasi! Hieno
tutkielman aihe! Vapaa luonnon kukkanen hän oli! Olento, jonka
näkeminen teki hyvää. Tutkielman aihe!"
Garton jatkoi:
"Tunteiden puolesta hänestä varmaan tulee ihmeellinen. Hänet täytyisi
vain herättää."
"Sinäkö hänet aiot herättää?"
Garton katsoi toveriinsa hymyillen! 'Kuinka raaka ja englantilainen
oletkaan!' näytti hänen huulillaan karehtiva hymy sanovan.
Ja Ashurst tuprutteli savuja piipustaan. Herättää hänet! Tuolla
narrilla tuntui olevan suuret käsitykset itsestään. Ashurst avasi
ikkunan ja kurottautui ulos. Hämärä sakeni sakenemistaan. Maatilan
ulkorakennukset ja mylly näyttivät sumuisilta ja sinertäviltä,
omenapuut häämöttivät muodottomina möhkäleinä. Ilmassa tuntui
keittiötulen savun hajua. Lintu, joka meni levolle toisia myöhemmin,
äännähteli hiljaa ikäänkuin pimeys olisi sen yllättänyt. Tallissa
kuului hevonen rouskuttavan heiniä ja tömistelevän jalkojaan. Kaiken
taustana lepäsi nummi tummana ja liikkumattomana, ja kaukana,
kaukana väikkyi yksinäinen, arka tähti, jolla ei vielä ollut
täyttä valovoimaa, valkoisena täplänä taivaan tummassa sinessä.
Pöllön huuto pani ilman väräjämään. Ashurst veti syvään henkeä.
Tällaisena iltana olisi kelvannut olla kävelyllä! Kujalta kuului
kengittämättömien kavioiden kapse, kolme epäselvää tummaa hahmoa
kiiti ohi — ponihevosia iltaretkillään. Niiden tummat, tuuheat päät
näkyivät veräjän yläpuolelta. Kun Ashurst koputti tuhkan piipustaan
ja pieni säenkimppu välähti pimeydessä, hevoset kääntyivät takaisin
ja nelistivät matkoihinsa. Lepakko liiti ohi tuskin kuuluvasti
vikisten. Ashurst ojensi kätensä, ylöspäin käännetyllä kämmenellä
hän tunsi laskeutuvaa kastetta. Äkkiä hän kuuli yläpuoleltaan hiljaa
keskustelevia pojanääniä, riisuttujen kenkien kopsahtavan lattiaan, ja
vielä erään äänen, kirkkaan ja pehmeän tytön äänen; tämä oli arvatenkin
panemassa poikasia vuoteeseen. Hän kuuli kahdeksan selvästi lausuttua
sanaa: "Ei, Rick! et toki saa ottaa kissaa vuoteeseen." Sitten kuului
naurua ja hillittyjä huutoja, heikko lätkähdys ja sen jälkeen niin
hiljaista, kaunista naurua, että se sai Ashurstin heikosti värähtämään.
Sitten kuului puhallus ja kynttilän säde, joka oli kuin sormi pistänyt
ylhäältä pimeyteen, sammui. Vallitsi hiljaisuus. Ashurst vetäytyi
takaisin huoneeseen ja istuutui. Hänen polvessaan tuntui tuskia, hänen
sielunsa kävi synkäksi.
"Mene sinä keittiöön", sanoi hän toverilleen. "Minä käyn levolle."