I.

Toukokuun ensimmäisenä päivänä, päätettyään viimeisen, yhteisen

ylioppilasvuotensa olivat Frank Ashurst ja hänen ystävänsä Robert

Garton jalkamatkalla. He olivat sinä päivänä lähteneet Brentistä ja

aikoivat vielä ehtiä Chagfordiin, mutta Ashurstin jalkapallopolvi

oli tehnyt tenän, ja kartasta päättäen heillä oli vielä matkaa

seitsemisen mailia. He istuutuivat penkille tien varteen, jota sillä

paikalla leikkasi pitkin metsätöyrään laitaa mutkitteleva sivupolku,

lepuuttamaan kipeää polvea ja juttelemaan kaikesta taivaan ja maan

väliltä, niin kuin nuorten miesten on tapana. Molemmat olivat yli

kuusi jalkaa pitkiä ja hoikkia kuin humalasalot. Ashurst oli kalpea,

ihanteellinen, hajamielinen, Garton omituisen näköinen, luiseva,

kulmikas ja kähärätukkainen kuin jokin muinaisajan eläin. Molemmilla

oli kirjallisia harrastuksia, kummallakaan ei ollut hattua päässä.

Ashurstin tukka oli hieno, vaalea, aaltoileva ja osoitti taipumusta

nousta pystyyn molemmin puolin otsaa ikäänkuin taaksepäin heitettynä,

Gartonin kuin tumma, takkuinen pesuriepu. He eivät olleet tavanneet

ainoaakaan ihmistä monen mailin taipaleella.

"Kuulehan", sanoi Garton, "sääli on vain itsetietoisuuden ilmaus, se on

viimeisten neljän vuosituhannen tauti. Maailma olisi onnellisempi ilman

sitä."

Ashurst vastasi seuraten katseellaan pilvien kulkua:

"Se on joka tapauksessa kuin simpukan helmi."

"Tiedätkös, koko meidän niin muodissa oleva maailmantuskamme johtuu

säälistä. Katso eläimiä tai punanahkoja, jotka saattavat tajuta vain

omat satunnaiset onnettomuutensa, ja katso sitten meitä itseämme,

jotka emme milloinkaan pääse tuntemasta toisen hammassärkyä. Palataan

takaisin tunteettomuuteen toisten onnettomuuksista, niin elämä tulee

helpommaksi."

"Tuota et kykenisi toteuttamaan käytännössä."

Garton haroi ajatuksissaan takkuista tukkaansa.

"Jos mieli päästä täysikasvuiseksi, täytyy karaista ruoansulatustaan.

On erehdystä koettaa näännyttää tunne-elämäänsä. Kaikki tunteet ovat

hyväksi, ne rikastuttavat elämää."

"Hyvä; mutta jos ne joutuvat ristiriitaan ritarillisuuden kanssa?"

"Äh, kuinka englantilaista! Jos puhutaan tunteista, englantilaiset

luulevat aina, että on kysymys jostakin ruumiillisesta, ja

loukkautuvat. He pelkäävät intohimoa, mutta eivät suinkaan nautintoa —

kaukana siitä! — kunhan vain voivat pitää sen salassa."

Ashurst ei vastannut. Hän oli taittanut sinisen kukkasen ja heilutti

sitä ilmassa. Käki alkoi kukkua orapihlajassa. Taivas, kukat,

linnunlaulu! Robert puhui kuuroille korville. Ja hän sanoi:

"No niin, lähdetäänpä taas liikkeelle ja etsitään maalaistalo, missä

voimme olla yötä."

Lausuessaan nämä sanat hän huomasi töyräältä tulevalla polulla nuoren

tytön. Tämä oli tulossa heitä kohti, oli juuri heidän yläpuolellaan

piirtyen taivasta vasten. Hänellä oli kädessään koppa, ja sitä kantavan

koukistuneen käsivarren mutkasta paistoi sininen taivas. Ja Ashurst,

joka osasi nähdä kauneutta ajattelematta, mitä hyötyä hänelle siitä

saattoi olla, ajatteli: "Miten ihanaa!" Tuuli painoi tytön tumman,

karkean hameen jalkoja vasten ja tuiversi haalistunutta, sinivihreää,

pyöreää lakkia. Hänen harmaa puseronsa oli vanha ja kulunut, kengät

rikki, pienet kädet punaiset ja karheat, niska auringonpaahtama. Tumma

tukka valui valtoimenaan leveälle otsalle, kasvot olivat oudon lyhyet,

ylähuuli samoin lyhyt, niin että sen alta näkyivät hampaiden kärjet,

kulmakarvat suorat ja tummat, silmäripset pitkät ja tummat, nenä suora.

Mutta hänen harmaat silmänsä olivat kaikkein ihmeellisimmät — niin

aamukasteen kirkkaat, ikäänkuin olisivat vasta ensi kertaa auenneet

sinä päivänä. Tyttö tuijotti Ashurstiin, tämä näytti hänestä varmaankin

omituiselta ontuen kompuroidessaan tietä paljain päin, suuret silmät

häneen suuntautuneina ja tukka taaksepäin pyyhkäistynä. Poika ei voinut

ottaa päästään hattua, jota siinä ei ollut, mutta hän kohotti kätensä

tervehdykseksi ja kysyi:

"Voitteko sanoa, onko täällä lähistöllä paikkaa, missä voisimme olla

yötä? Jalkani on kipeä."

"Ei ole lähitienoilla muita taloja kuin meidän." Tyttö puhui vapaasti,

ja hänen äänensä oli kaunis, pehmeä ja kirkas.

"Ja missä se on?"

"Tuolla laaksossa, hyvä herra."

"Voisitteko antaa meille yösijan?"

"Uskonpa kyllä voivamme."

"Tahtoisitteko näyttää meille tietä?"

"Kyllä."

Ashurst alkoi ääneti ontua eteenpäin, ja Garton alkoi kysellä.

"Oletteko devonshireläisiä?"

"En."

"Mistäpäin sitten olette?"

"Walesista."

"Kas vain! Ajattelin juuri, että olette kelttiläinen. Ette siis kuulu

talonväkeen?"

"Talo on minun tätini."

"Entä enonne?"

"Hän on kuollut."

"Kuka siis taloa hoitaa?"

"Tätini ja kolme serkkuani."

"Mutta enonne oli devonshireläinen?"

"Oli kyllä, herra."

"Oletteko asunut täällä kauankin?"

"Seitsemän vuotta."

"Ja mitä pidätte walesilaisena tästä seudusta?"

"En oikein osaa sanoa."

"Epäilenpä, ettette enää muista Walesia."

"Muistan kyllä, mutta siellä on niin toisenlaista."

"Sen uskon."

Ashurst puuttui äkkiä puheeseen:

"Miten vanha olette?"

"Seitsemäntoista."

"Ja mikä on nimenne?"

"Megan David."

"Tämä ystäväni on Robert Garton ja minun nimeni on Frank Ashurst.

Meillä oli ensin aikomuksena kävellä Chagfordiin saakka."

"Ikävää, että jalkanne on kipeä."

Ashurst hymyili ja hymy sai hänen kasvonsa näyttämään melkein kauniilta.

He kävelivät kapean metsäkaistaleen poikki ja huomasivat yks' kaks'

joutuneensa maataloon. Se oli pitkä, matala kivirakennus, jossa

oli ullakkoikkunat. Pihalla oli sikoja ja kanoja ja vanha hevonen.

Rakennuksen takana kohosi matala, skotlanninkuusia kasvava mäki,

sen edustalla levisi vanha puutarha, jossa omenapuut olivat juuri

puhkeamassa kukkaan, puroon ja pitkään luonnonniittyyn saakka. Pieni

poika, jolla oli tummat, vinot silmät, hääräsi sikopaimenen tehtävissä,

ja ulko-ovella seisoi nainen, joka lähti heitä vastaan. Tyttö sanoi:

"Hän on rouva Narracombe, tätini."

"Rouva Narracombella, tädillä", oli vilkkaat, tummat silmät, jotka

muistuttivat villihanhen silmiä, ja hänen niskansa taivutuksessa oli

jotakin, mikä toi mieleen saman linnun käärmemäisen kaulan.

"Tapasimme sisarentyttärenne tiellä", aloitti Ashurst, "ja hän arveli,

että ehkä voisitte antaa meille yösijan".

Rouva Narracombe, joka oli tarkastanut tulijoita kiireestä kantapäähän,

vastasi:

"Se käy kyllä päinsä, jos tyydytte yhteen huoneeseen. Megan, laita

vierashuone kuntoon ja tuo maitovati sisään. Varmaankin juotte teetä?"

Tyttö hävisi taloon marjakuusen ja kukkivien pensaiden muodostamasta

porttiholvista. Hänen sinivihreä lakkinsa vilahti punaisten kukkien ja

marjakuusen tumman vihreän keskellä.

"Tahdotteko käydä arkihuoneeseen lepuuttamaan jalkaanne? Tulette

varmaankin yliopistosta?"

"Niin tulemme, mutta olemme sen jälkeen olleet jalkamatkalla."

Rouva Narracombe nyökkäsi ymmärtävästi.

Arkihuone, jossa oli tiililattia, tyhjä pöytä ja hevosenjouhilla

täytetty sohva ja tuoleja, oli niin peloittavan puhdas, että näytti

siltä, kuin ei sitä olisi koskaan käytetty. Ashurst istuutui kohta

sohvaan ja piteli käsin kipeää polveaan. Rouva Narracombe tarkasteli

häntä. Hän oli kemian professorivainajan ainoa poika, mutta hänessä

saattoi havaita eräänlaisen käytöstavan ylimysmäisyyttä, joka oli

ylevästi tiedotonta ympäristöstä.

"Onko täällä jokea, missä voi käydä huuhtoutumassa?"

"Kyllähän täällä on puutarhan tuolla puolen puro, mutta jos istuutuu

sen pohjaan, ei vesi ulotu pään yli."

"Kuinka syvä se on?"

"Puolitoista jalkaa."

"Hyvä, se riittää. Mistä sinne mennään?"

"Pitkin kujaa, toisesta veräjästä oikeaan, ja uintipaikka on suuren,

yksinäisen omenapuun kohdalla. Purossa on taimenia, jos osaatte niitä

kutittaa."

"On paljon luultavampaa, että ne kutittavat meitä."