Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1926.
Omenapuu, laulu, kulta.
Euripides, _Hippolytos_.
Omenapuu.
Hopeahääpäivänään olivat Ashurst ja hänen vaimonsa lähteneet
autoretkelle nummen ulkolaidalle, ja heidän aikomuksensa oli viettää
muistojuhlaansa yöpymällä Torquayihin, missä he olivat ensi kerran
tavanneet toisensa. Ajatuksen oli keksinyt Stella Ashurst, jonka
luonteessa oli hempeämielinen piirre. Vaikka hän olikin jo aikoja
menettänyt sinisten silmiensä kukkamaisen viehkeyden, kasvojen ja
vartalon hennon raikkauden ja hipiän omenankukan heleän värin, mitkä
kaikki olivat kuusikolmatta vuotta sitten niin äkkiä ja odottamatta
hurmanneet Ashurstin, hän oli vielä kolmeviidettävuotiaana miellyttävä
uskollinen elämäntoveri, jonka poskien väri ei kylläkään enää ollut
tasainen ja jonka siniharmaisiin silmiin oli tullut hieman raskas ilme.
Hän oli pysähdyttänyt auton paikalle, missä maa vasemmalla puolen
nousi jyrkästi ja oikealla puolen kohosi tien ja nummimaan ensimmäisen
korkean selänteen väliseen laaksoon pistävä kapea lehtikuusi- ja
pyökkimetsäsuikale, jossa oli siellä täällä joukossa joitakin petäjiä.
Hän tähyili sopivaa lounaspaikkaa, sillä Ashurst itse ei milloinkaan
huolehtinut sellaisesta, ja tämä paikka kultaisen keltakiulukan
ja vihreiden, sulkamaisten lehtikuusten välissä, jotka tuoksuivat
sitruunalta huhtikuun lopun auringossa, josta saattoi nähdä sekä
syvälle laaksoon että ylöspäin pitkin kohoavia rinteitä, tuntui
soveltuvan vesivärimaalausta harrastavan ja romanttisia seutuja
rakastavan naisen päättäväiselle, ripeälle luonteelle. Ottaen
värilaatikon käteensä hän laskeutui autosta maahan.
"Eikö tämä paikka kävisi päinsä, Frank?"
Ashurst muistutti parrakasta Schilleriä. Hän oli ohimoilta harmaa,
solakka, pitkäjalkainen mies; isot, kaukana toisistaan olevat silmät
saivat toisinaan merkitsevän, kauniin ilmeen, nenä oli hiukan vino ja
partaiset huulet puoliavoimet. Tuo kahdeksanviidettävuotias, vaitelias
mies tarttui aamiaiskoriin ja laskeutui hänkin autosta.
"Frank, katsohan tuonne! Hauta!"
Maantien laidassa, missä ylängön laidunmailta tuleva polku leikkasi
tietä suorassa kulmassa luikertaakseen sitten veräjästä ja kapean
metsäsuikaleen halki, näkyi matala, ruohoa kasvava, noin kuusi
jalkaa pitkä kumpu. Sen läntiseen päähän oli pystytetty kivi, jolle
joku oli laskenut orapihlajaoksan sekä sinikellokimpun. Ashurst
katsoi, ja hänessä piilevä runoilija heräsi. Hauta tienristeyksessä
— itsemurhaajan hauta. Voi ihmisparkoja ja heidän taikauskoaan!
Kuka lieneekään ollut tuossa nukkuja, hän oli saanut muita paremman
osan. — Ei kosteaa kuoppaa toisten rumien hautojen joukossa, joiden
muistomerkkeihin on kaiverrettu joutavia lauseita — hänellä oli vain
rosoinen kivi, avara taivas ja ohikulkevain siunaukset! Ja lausumatta
mitään huomautuksia, sillä hän oli oppinut olemaan filosofoimatta
perheensä keskuudessa, hän kapusi ylänkömaata kohden, laski eväskopan
kivimuurin juurelle, levitti huovan vaimolleen istuinsijaksi — tämä
lähtisi varmaankin maalauksensa äärestä nälän ruvetessa tuntumaan
— ja otti taskustaan "Hippolyton" Murrayn käännöksen. Hän herkesi
pian lukemasta Cypron jumalattaresta ja tämän kostosta ja alkoi
tähyillä taivaalle. Ja tarkatessaan taivaan syvää sineä vasten
hohtelevia valkoisia pilvenhattaroita Ashurst tunsi hopeahääpäivänään
kaipausta jonnekin — hän ei tiennyt, minne. Kuinka huonosti miehen
elimistö sopiikaan elämään! Miehen elämäntavat voivat olla jalot ja
nuhteettomat, mutta hänen olemuksensa pohjalla elävät halu, kaipaus ja
tyhjyydentunne. Onko naisen laita samoin? Kuka sen voi sanoa? Mutta
kuitenkin miehet, jotka antavat vapaat ohjat ainaiselle uutuuden,
uusien seikkailujen, uusien nautintojen halulleen, epäilemättä
kärsivät puolestaan nälän vastakohdasta, kyllästymyksestä. Kieltämätön
tosiasia: kuinka huonosti olosuhteisiin sopeutuva eläin sivistynyt
mies onkaan! Ei ollut häntä varten olemassa "omenapuun, laulun ja
kullan" puutarhaa, niinkuin sanat kuuluvat kauniissa kreikkalaisessa
kuorossa, ei elysiumin saavuttamismahdollisuutta elämässä, ei pysyvää
onnen satamaa miehelle, jonka rinnassa asuu kauneuden kaipuu. Mitään
ei elämässä voi verrata taideteoksen lumoavaan, ikuiseen kauneuteen,
jota lukiessa ja katsoessa aina saa saman kallisarvoisen innoituksen ja
rauhallisen nautinnon tunteen. Elämässäkin sattuu epäilemättä lyhyitä
tuokioita, joihin sisältyy samaa kauneutta, samaa odottamatonta,
häipyvää hurmaa, mutta murheellista vain, ne eivät kestä kauempaa kuin
sen lyhyen hetken, jona pilvi kulkee auringon yli. Niitä on mahdoton
pidättää luonaan sillä tavoin kuin taide vangitsee kauneuden. Ne ovat
yhtä katoavaisia kuin mikä hyvänsä sellainen loistava, kimmeltävä
näky, jollaiset paljastavat meille luonnon sielun, välähdyksiä, jotka
meille suovat aavistuksen sen oudosta, syvällisestä hengestä. Täällä,
auringon paistaessa lämpimästi kasvoihin, käen kukkuessa orapihlajassa,
apilan hunajantuoksun täyttäessä ilman, saniaisten aukoessa nuoria
kokoonkäpertyneitä lehtiään kukkivien oratuomien alla, poutapilvien
ajelehtiessa korkealla kukkuloiden ja unelmoivien laaksojen yllä —
täällä, tällä hetkellä, sai nähdä sellaisen välähdyksen. Mutta se olisi
hävinnyt seuraavassa silmänräpäyksessä samoin kuin Panin kasvot, jotka
katselevat kallionkielekkeen takaa, katoavat, kun alamme tuijottaa
niihin. Ja äkkiä Ashurst kavahti pystyyn. Tuossa näköalassa, tuossa
kappaleessa laidunmaata, maantien kiertelevässä vyössä, hänen takanaan
kohoavassa vanhassa muurissa — oli totisesti jotakin tuttua! Heidän
ajaessaan autossa hän ei ollut sitä huomannut — hänen ei ollut tapana
huomata sellaista. Hän ajatteli silloin aivan muita asioita tai ei
ajatellut mitään, mutta nyt hän sen huomasi. Kuusikolmatta vuotta
sitten, juuri tähän vuodenaikaan, hän oli lähtenyt maatalosta, joka oli
puolen mailin päässä tältä paikalta, viettääkseen päivän Torquayssa;
silloin hän oli lähtenyt sille matkalle, jolta ei ollut oikeastaan
vieläkään palannut. Hänen sydäntään kouristi äkkiä kipeä tuska, hän
oli kompastunut tuollaiseen oman elämän menneeseen tuokioon, joiden
kauneutta ja hurmaa hän ei ollut osannut pidättää, jotka olivat
kiitäneet hänen ohitseen kohti tuntematonta. Hän oli kompastunut
haudattuun muistoon, hurjaan, ihanaan, nopeasti tukahdutettuun ja
päätettyyn hetkeen. Ja kääntäen kasvonsa maisemasta, nojaten leukansa
käsiinsä, hän tuijotti lyhyeen nurmikkoon, jossa kasvoi pieniä sinisiä
tädykkeitä...
Tämä palautui nyt hänen mieleensä.