hyväntahtoinen ja karkeatekoisten miesten mielestä juuri sen verran
omituinen, että hän oli liikuttava. Jokainen, joka kerran oli
katsonut hänen kapeita kirveellä veistettyjä kasvojaan, hämmästyvine
sinisilmineen ja riippuvine vaaleine hiuksineen, tai oli iloinnut
hänen sydämellisestä, harvinaisesta hymystään, kun hän ennen lähtöään
miltei anteeksipyytäen vastasi johonkin huomautukseen, tai jolla oli
ollut onni, pyydettyään häneltä jotakin pientä suosionosoitusta, kokea
hänen innokasta ja iloista apuaan; ei kukaan näistä kuvitelluista
olennoista, ja se tiesi oikeastaan jokaista, joka oli joutunut
kosketuksiin Peterin kanssa, ei kukaan heistä olisi voinut uskotella
kenellekään, että Peter saattaisi taittaa hiuskarvaakaan toisen päästä.
Mutta miten hän jäi kullankaivajaksi, se oli ihme. Kullankaivajan
elämä on kovaa, se on täynnä puutetta, vaikeuksia ja siinä on huutava
puute teknillisistä tiedoista, se vaatii paljon ruumiillista voimaa,
ja oveluudesta ja maailman tuntemuksesta riippuu paljon. Peterillä
ei ollut mitään näistä ominaisuuksista, ei edes pienimmässäkään
määrässä. Mainitsematta jäi vielä vaisto. Sitä Peterillä oli. Hän
saattoi seurata suonta rapautuvassa, ruskeassa kalliossa ihmeteltävällä
vaistomaisella taidolla, joka on niin tärkeä alkuaine todellisessa
kullanetsijässä. Mutta se on vain alkuaine. Kaikkien taiteen sääntöjen
mukaan olisi Peterin aikoja sitten pitänyt epäonnistua, olisi pitänyt
»vyöttää itsensä ja lähteä» jo viisi vuotta sitten, mutta yhä hän
kaiveli vielä iloisena monessa vuoristossa ja monella taholla. Hänellä
ei ollut menestystä, mutta hän ei ollut myöskään epäonnistunut.
Kolme kertaa oli hän tehnyt »löydön». Ensi kerralla oli hän yhtynyt
kahden sanfransiskolaisen kanssa kootakseen omaisuuden itselleen.
Sanfransiskolaiset olivat saaneet hänet muodostamaan jonkinlaisen
osakeyhtiön määrätyllä pääomalla. Kahdella otteella olivat he
»puristaneet» Peterin ulos kokonaan, ja järjestyivät kahden uudella
pohjalla, joka tuotti heille hyvän voiton. Palattuaan yhtiökokouksesta
aivan ymmällä päästään »selityksistä» ja viisasteluista päätteli Peter,
että hän ymmärsi paljon enemmän kvartsisuonista kuin liikeasioista ja
prosenteista ja lähti Idahoon koettamaan uudelleen. Siellä hän löysi
kuuluisan Antiloopin kidan. Tällä kertaa päätti hän myydä sen heti
eikä olla missään tekemisissä sen kanssa omaisuuden siirryttyä toisiin
käsiin. Hän teki luovutuskirjan, sai hieman rahaa sitä vastaan ja otti
vekselin lopusta. Kun vekseli lankesi maksettavaksi ei hän saanutkaan
rahoja, sillä kaivos oli jo myyty kolmannelle. Peterillä ei ollut
rahoja alkaakseen käräjöidä. Hän ei ehkä olisi tehnyt sitä, vaikka
hänellä olisi ollutkin. Hän tiesi liian vähän — tai liian paljon —
laista. Mutta hänellä oli vaistoa ja hän lähti yhtä valtiota idemmäksi,
Montanaan, koettaakseen kolmannen kerran. Sen tuloksena oli Eagle
Ridge. Ja kolmannen kerran joutui hän huijauksen uhriksi suulaan miehen
ja yksipuolisen kauppakirjan vuoksi.
Surullinen, joutava juttu, vai mitä? Mutta juuri sen vuoksi ihmiset
ihmettelivät, että Peter yhä eli, ihmettelivät Peterin yhä toipuvaa
voimaa, joka teki mahdolliseksi hänen neljännen yrityksensä, ja kammon
sekaisin tuntein ajattelivat he hänen iloista luonteenlaatuaan, joka
oli hankkinut hänelle, vastoinkäymistenkin päivinä, Onnen Pekan nimen.
Jos he vain olisivat tienneet sen, niin oli kaikkiin näihin ilmiöihin
varsin yksinkertainen syy. Peterin ruumiilliseen silmään ei moniin
aikoihin ollut kuvastunut muuta, kuin sarja laajoja vuoristoja,
suhisevia petäjiä ja ihana Lännen taivas sekä kullankaivajan
yksinkertainen hirsimaja. Mutta hänen sielunsa silmässä viipyi
yläpuolella äskeisten kuva, jonka hän näki miltei aina. Miltei aina?
Hän näki sen aina. Vuorten yli, petäjien välistä, taivaan läpi. Aikojen
kuluessa näky selvisi Peterille, kuten kaikki näyt tekevät. Siihen tuli
kaksi osaa, kaksi eri alkutekijää, jotka aina esiintyivät yhdessä.
Toinen oli talo, toinen taas tyttö. Talo oli matala, valkeaksi
maalattu, vihreine akkunaluukkuineen ja jyrkkine kattoineen.
Sen miespihassa kasvoi sireenejä, sirkat siellä elämöivät ja
kullankeltaiset perhoset lepattelivat. Sen ääressä oli kivinen,
kalsea rakennus, mutta ihastuttavan kotoinen. Tyttö ei ollut kaunis,
sellaisena kuin me tyttöjä tunnemme, mutta hänellä oli lujat,
rehelliset silmät, leveä otsa, sileät äidilliset nauhat tukassaan ja
terve, kotoinen uus-englantilainen luonne, suloinen, jossa oli samaa
makua kuin vanhanaikaisessa omenapuussa pitkävipuisen kaivon vieressä.
Peter ei voinut saada mitään toimivaltaa taloon nähden eikä myöntymystä
tytöltä. Saadakseen molemmat oli hän lähtenyt länteen.
Niihin aikoihin tapahtui kaikki maapallon lännen puoleisessa osassa
auringon laskun merkeissä.
»Minä rakastan sinua sydämellisesti, Peter», oli tyttö sanonut,
pitäen molempia käsiään hänen olkapäillään, »enkä puolestani välitä
rahoista. Mutta minä olen nähnyt liian paljon täällä, — liian paljon
onnettomuutta, joka johtuu veloista ja köyhyydestä. Kurjuus ei rakasta
niitten seuraa, joita se rakastaa. Mene, koeta onneasi, Peter,
rohkeasti ja tule takaisin luokseni.»
»Koetan parastani», vastasi Peter järkevästi. »Tahdon koettaa. Jumala
minua auttakoon. Mutta se saattaa kestää kauan. En tiedä. Minulla ei
ole sitä taitoa. Olen typerä ihmisten joukossa.»
Tyttö hymyili, suuteli hänen silmiään. »Ihmiset rakastavat sinua,
Peter», sanoi hän yksinkertaisesti. »Minä rakastan sinua ja odotan
sinua. Vaikka siinä menisi viisikymmentä vuotta, niin sinä tapaat minut
täällä valmiina kun tulet.»
Peter tiesi, että se oli totta. Ja sen vuoksi hänen ystävälliset
ajatuksensa aina lensivät vermontilaiseen pieneen talonpoikaistaloon,
kuten mehiläiset kotiinsa. Nähdessään sen, tuntui hänestä aina kuin
akkunan alla kasvavat sireenit tuoksuisivat keväälle. Tyttö istui aina
avonaisen akkunan ääressä ja odotti — häntä. Oliko kumma, että hän
jäi eloon kun niin moni muu meni perikatoon? Oliko kumma, että hän
kesti? Oliko kumma, ettei hänen kärsivällinen sielunsa, verratessaan
rakkauden onnea niihin turhan vähiin vuosiin, jotka rakkaus sai
odottaa, huomannut asiain tilassa mitään, joka olisi häirinnyt hänen
rauhallista mielen kirkkauttaan? Ja kuitenkin olisi aika useammasta
tuntunut pitkältä. Ihmiset saattavat löytää sattumalta rikkaan suonen
tai kaivoksen ja rikkaus saattaa sanoa jäähyväiset päivälle, jota he
tervehtivät köyhää köyhempänä. Samoin saattaa joku voittaa omaisuuksia
onnellisella käänteellä vehnämarkkinoissa. Mutta toinen ei niistä ole
enemmän kullan etsintää kuin toinenkaan kaupankäyntiä.
Oikeassa kullan etsinnässä on vain normaali korko epävarmuudelle,
tavallinen lisäys onnea saada iloita raskaassa työssään toivosta löytää
jotakin odottamatonta.
Täytyy tuntea työnsä menestyäkseen. Kappale kalliota, penkereen
mutkaus, palanen maata, runsas vesi tai sen puute, nämät ja monet
muut ovat niitä merkkejä, joitten mukaan kullanetsijä panee kokoon
sen kaavan, jolla hän tekee kultaa. Ja kun kaava on tehty, täytyy se
todeta oikeaksi. Se on juuri toteaminen, joka panee selän taipumaan,
kärsivällisyyden koetukselle ja jännittää äärimmilleen miehen
synnynnäisen himon kultaan. Se on teräksen ja tulen, veden ja ruudin
työtä. Kunnes hän voi sanoa »joka oli todistettava», täytyy hänen
ammentaa intoa uskonsa varastosta.
Aamulla teroittaa hän poransa ahjossa. Illalla on hän mahdollisesti
työn voimalla saanut aikaan pienen pyöreän reiän kallioon, joka
täytettynä ruudilla ja sytytettynä tekee reiän laajemmaksi, särkien
kallion palasiksi. Palaset täytyy poistaa lapiolla ja hakulla. Kun
reikä on tullut kyllin syväksi, täytyy palaset panna sankoon, joka
täytyy nostaa maan pinnalle ja tyhjentää. Kuinka pitkän ajan arvelette
miehen tarvitsevan kaivaakseen tällä tavalla viisikymmentä, sata
jalkaa? Kuinka pitkän ajan kaivaakseen yhden tai kaksi sellaista
jokaiseen valtaamaansa maapalaan? Kuinka pitkän ajan kaivaakseen ne
lukuisat vaakasuorat kanavat, joita toteaminen vaatii?
Ja sitä paitsi, aika ajoin täytyy kaivosta vaivaloisesti tukea, jotta
se estyisi sortumasta ja hautaamasta alleen sekä työn että tekijät
— vaikea työ, joka vaatii yhtäpaljon tukkimiehen, kirvesmiehen,
merimiehen ja puusepän taitoa. Hänen täytyy tehdä matkoja kaupunkiin,
hankkiakseen tarvekaluja ja ruokavaroja. Hänen täytyy keittää ruokansa.
Hänen täytyy tavata tovereitaan silloin tällöin tai unehuttaa
puhetaitonsa. Vuodet vierivät nopeasti ohi. Hän numeroi päivänsä
sen mukaan mitä on saanut aikaan ja se on vähän. Hän mittaa aikansa
käyntiensä mukaan leirissä ja näitä sattuu harvoin. Ei ole mikään pieni
asia tehdä kolme kultalöytöä — ja menettää ne. Suurempi asia on vielä
omata rohkeutta ryhtyä neljänteen.
Eagle Ridge-onnettomuuden jälkeen lähti Peter, yhtä iloisena kuin
konsanaan, Wyomingiin koettamaan onneaan vielä kerran.
Hän nousi vuoristoon ja vietti kuukauden katsellen ympärilleen, supisti
liikkumisalansa erääseen laaksoon ja rakensi itselleen kämpän asuakseen
siinä. Sitten teki hän yleistarkastuksen. Hän meni jalkaisin joka
kuiluun, jokaiseen pienempäänkin nurkkaukseen, joka vain oli yhteydessä
hänen laaksonsa kanssa, sen pohjalle, joka oli täynnä kiviä, ja
seurasi jokaista harjannetta, joka reunusti sitä. Ei mikään välttänyt
hänen silmäänsä. Aikanaan tunsi hän joka kielekkeen ja hiekkakasan
piirissään. Sitten hän istuutui kämppäänsä ja arvosteli huolellisesti
kaikki mahdollisuudet. Elleivät ne sattuneet miellyttämään häntä,
olisi hän uudistanut samat työläät toimensa jossakin toisessa
laaksossa. Mutta koska ne tässä tapauksessa tekivät sen, päätti hän
ryhtyä seuraaviin toimenpiteisiin. Toisin sanoen, hän meni samoille
paikoille taas näytehakku ja joukko pusseja mukanaan. Siinä missä
hänen kokemuksensa tai arvelunsa neuvoi, särki hän joukon kalliota
pengermästä, musersi sen ja pani sitten vanhaan lakanan puolikkaaseen,
pudisteli ja jakoi, musersi uudelleen ja uudelleen, kunnes sai
jonkinlaisen »keskimäärän» pienessä mittakaavassa. Keskimäärän otti hän
sitten kotiinsa, paiskasi sen raskaaseen rautahuhmareeseen, jonka yli
hän oli joustavan vesan varaan ripustanut huhmareen nuijan. Vetämällä
vesaa vuoroon ylös ja alas musersi hän kvartsinsa hienoksi, kellan
valkeaksi hiekaksi. Sitten tärisytti hän kullan erilleen hiekasta.
Ne penkereet, joitten »keskimäärät» täten osoittivat väriä, merkitsi
hän kartalleen ristillä. Muutamat paikat jotka eivät osoittautuneet
tällä tavalla kultapitoisiksi, mutta joitten ominaisuudet muuten
näyttivät lupaavilta, tutki hän edelleen tunkeutuen kerrosta syvemmälle
ruudin avulla. Tai saattoi hän myös kuluttaa useampia viikkoja
epäsäännöllisen, kaivontapaisen reiän teossa, josta hän kantoi särjetyn
kiven pusseissa pykälöityä puuta myöten. Siten kokosi hän enemmän
näytteitä. Se on kovaa työtä.
Täten pääsi Peter tuntemaan alueensa ja kun hän tunsi sen perinpohjin
ja kun hän oli tehnyt kaikki lukuiset laskelmansa, käsittäen hevoset,
räjähdyttämiset ja sortumiset, vasta sitten merkitsi hän valtauksensa.
Silloin vasta katsoi hän voivansa _alkaa_ työn.
Hän saattoi olla väärässäkin laskelmissaan. Siinä tapauksessa oli
hänellä samat työt edessään jossakin toisessa paikassa. Hänelle oli
sattunut sellaista. Joka kullanetsijälle sattuu sellaista. Peterin
valtaamia alueita oli neljä kappaletta. Hän alkoi heti työskennellä,
näytteitä saadakseen. Jalka jalalta syvenivät kaivokset punaiseen,
valkoiseen ja juovikkaaseen maahan. Yksi kerrallaan pistivät
sivukanavat hämähäkin jalkojaan kauas malmisuonien repeämiin.
Vähitellen täyttyi Peterin tilastopöytä, täällä runsas, tuolla
suhteellisen hyvä, täällä taas kymmenen jalkaa huonompaa maata. Päivät,
kuukaudet jopa vuodetkin vierähtivät ohi. Tuli kesä ja meni samassa
ukkosilmoineen, jotka kokoontuivat Harneyn luona, levittäytyivät
pitkinä, mustina vöinä ja syöksyivät rankkasateina ja rakeina maahan,
josta ne sitten preerian kuuman ilman vaikutuksesta haihtuivat
olemattomiin.
Syksy tuli kirkassilmäisenä ja vienotuulisena ja häipyi riutuen
metsäpalojen savuun. Talvi vilisti ohi uhaten koko ajan napaseutujen
tuulilla, mutta jollakin ihmeellisellä tavalla ne jäivät tulematta.
Se peitti vuoret lumellaan, teki varjopaikat jääkylmiksi ja lämmitti
hopeankarvaisen aurinkonsa valolla. Toinen kevät oli jo tulossa.
Samoinkuin kaikki muutkin, se keimaili aikansa kuin nuori tyttö
sulhaselleen. Se hymyili Lännen auringon lailla, rypisti silmäkulmiaan
äkillisillä lumituiskuilla, jotka olivat omituisessa ristiriidassa
vuoren rinteillä orastavan vihreyden kanssa. Se kiipesi hitaasti
preerialta solien seinämille, samassa tahdissa preerialla puhkeavien
nuppujen kanssa, vihdoin kohottaakseen moninaiset äänensä vanhaksi,
mahtavaksi lauluksi, joka iloitsi uuden rakkauden ja uusien kaipausten
syntymästä.
Sanoinko kaikki muut? Ei, ei aivan kaikki. Peterille tämä erikoinen
kevät oli jotakin harvinaisen kaunista. Sen loiste oli hieman
kirkkaampi, sen värit hieman tuoreemmat, sen taivas syvempi ja sen
laulut soivat heleämmin kuin minkään muun kevään, joita hän tunsi.
Sillä hän oli tyytyväinen. Hänen omaisuutensa arvo oli osoittautunut
varmaksi. Eräänä kirkkaana, koleana päivänä kokosi hän kaikki poransa
ja hakkuunsa ja rekensä ja vei ne kaikki leiriin, jossa hän ne
asetti ovea vasten. Se oli hänen tapansa merkitä sanat: »joka oli
todistettava».
Kaivos oli rikkaampi kuin hän oli uneksinutkaan. Sittenkin istui hän
päivällispöydässään yhtä iloisena, yhtä levollisena ja tyytyväisenä
kuin ennenkin. Kun on odottanut niin kauan, niin kärsimättömyys nukkuu
luonnollista untaan ja herää uskomattoman hitaasti. Ulkona näki hän
auringon paistavan ensikerran moneen viikkoon ja kuuli honkien soivan
loppumatonta lauluaan. Sisällä rätisi ja säkenöi takkavalkea, hänen
kattilansa kehräsi kuin kissa pankolla. Peter oli väsynyt, väsynyt,
mutta tyytyväinen. Hänen unelmansa oli lähellä toteutumistaan.
Lopetettuaan ateriansa, nousi hän ylös ja tutki itseään pienessä
peilissään. Sitten hän teki sen vielä kerran. Sen tehtyään astui hän
raskaasti takaisin pöydän ääreen, istuutui ja painoi kasvonsa käsiinsä.
Kun hän oli katsonut ensi kerran peiliin, oli hän huomannut harmaan
karvan tukassaan. Katsoessaan toistamiseen huomasi hän, että niitä oli
monta. Äkillisesti hätkähtäen totesi Peter, että hänestä oli tullut
vanha. Hän otti taskukirjansa välistä vanhan, haalistuneen valokuvan.
Oliko hänkin tulossa vanhaksi?
Oli kauheata ajatella sellaista muutosta. Mikä pitkä aika olikaan
kulunut hukkaan häneltä ja valokuvassa olevalta. Ei Jumala itsekään
voinut antaa hänelle sitä ja sen mahdollisuuksia takaisin. Tähän
saakka oli hän perustanut kaikki nuoruuteensa, tästälähin täytyi hänen
katsoa taakseen, hakea sieltä kaikkea sitä mitä olisi saattanut olla,
mutta jota ei koskaan tule ja jokainen sydämen lyönti vei häntä yhä
kauemmaksi heidän yhteisten ilojensa taannehtivastakin harhakuvasta.
Hän ja tyttö eivät enää koskaan voisi alkaa nuorina elämäänsä. Heidän
täytyi ottaa elämä kylmänä muotissaan, valmiiksi muovailtuna.
Toistensa kehitykseen vaikuttamisen ilo oli heikäläisiltä kielletty.
Sensijaan täytyy heidän löytää toisensa, heidän täytyy jännittää
tuhannet hellyyden säikeet sen kuilun poikki päästäkseen, jonka
kärsivällisyyden vuodet olivat heidän välilleen särkeneet, kuilu jota
ei koskaan olisi pitänyt syntyä. Molemmat kaipasivat he hellyyttä,
säälittävän voimakkaasti. Peter heitti peilin huolimattomasti pöydälle.
Sitten otti hän taas valokuvan käteensä. Ovatko vuodet saattaneet
muuttaa häntä yhtä paljon? Jos niin on, niin hän tuskin tuntisi tyttöä
enää.
Odotuksen surkeat vuodet! Hän ei ollut niistä ennen välittänyt, mutta
nyt ne olivat kauhistuttavat.
Taaksepäin katsoessaan näytti hänen väsymätön uurastelunsa kallioineen
ja hakkuineen suuremmalta kuin se olikaan. Hänen kärsivällisyytensä,
joka oli luonnollinen tulos hänen luonteenlaadustaan, muistutti
miestä, joka riippui epätoivoisena köydessä ainoastaan tahdonvoimansa
äärimmäisellä ponnistuksella. Peter tunsi riippuvansa köydessä niin
lujasti, ettei hän voinut ajatella mitään muuta, ei kerrassaan mitään.
Hän tunsi suurta halua laskea irti.
Entä mitä nämät vuodet olivat tytölle merkinneet? Sisäisen tulensa
avulla, joka niin äkkiä oli valaissut pimeimmätkin komerot hänen
olennossaan, näki hän miltei kaukonäkijän selvyydellä. Millaista sen
on täytynyt olla. Hän näki hänen vanhenevan samoin kuin hän itsekin,
mutta yksitoikkoisuuden synkässä välinpitämättömyydessä. Hänellä ei
ollut samaa kaiken täyttävää uurastusta, joka hänen omat päivänsä oli
täyttänyt tulevaisuuden unelmilla. Vuodenajat sivuuttivat hänet yhä
enemmän samanlaisina, hieman vain valjumpina vuosi vuodelta. Oliko hän
ehkä jättänyt laskemisen jo? Ei, Peter tiesi sen kyllä. Mutta hänen
säälittävä elämänsä! Pesua, harjaamista, paikkaamista, paikkaamista,
harjaamista ja pesua aivan loppumattomiin. Tänä päivänä oli hän tekevä
samaa kuin eilen, huomenna tekisi hän samaa kuin tänään. Huomenna?
»Ei, jumaliste», huudahti Peter, hypähtäen seisaalleen. »Sitä huomenta
ei saa tulla.»
Hän otti hyllyltä akkunan yläpuolella joukon kvartsipalasia, ja sulloi
ne pariin satulapussiin, jotka olivat lähellä ovea. Tarhassa oli Jenny,
lihava, sileäkarvainen tamma. Hän satuloi Jennyn ja lähti pusseineen,
jättäen kämppänsä oven auki ensimmäistä tulijaa varten, kuten Lännen
kestiystävällinen tapa vaatii.
Beaver Damissa levitti hän kivenpalasensa suurimman kapakan
tarjoilupöydälle ja tarjosi niitä tutkittavaksi. Ei hän odottanut
saavansa ostajia Beaver Damin asukkaitten joukosta, mutta hän tiesi,
että tieto hänen löydöistään kohottaisi mielenkiintoa ja vetäisi muita
kullanetsijöitä hänen valtauksilleen. Sillä tavalla tulisi hänen
tavaransa edullisesti markkinoille.
Hänen löytönsä olivat omiaan herättämään huomiota. Peter oli hyvin
tunnettu mies. Ihmiset olivat varmoja hänen totuudenrakkaudestaan ja
hänen etsintävaistostaan. Jos Peter kerran sanoi, että siellä oli
kultapitoista maata, niin oli asia sillä selvä.
»Hm», sanoi eräs mies, nimeltä Vinosilmä Dobs, tutkittuaan erästä
läpikuultavaa kvartsipalaa, jossa näkyi pieniä kellahtavia jyväsiä.
Sitten pani hän sen pois ja meni rauhallisesti ovesta ulos sanomatta
sanaakaan lisää. Hän oli mennyt panemaan varustuksiaan kuntoon.
Muille, jotka eivät olleet yhtä ripeitä, selitteli Peter pitkään, aina
samaan, arkaan, arvelevaan tapaansa.
»Olen merkinnyt kaikki valtaukseni», sanoi hän. »Te, pojat, voitte
tulla sinne katsomaan, mitä siellä vielä on jäljellä. Siellä on vielä
paljon. En sano, että se on yhtä hyvää kilin minun, mutta se on sangen
hyvää. Luulen, että sinne syntyy leiri.»
»Leiri!» huusi Cheyenne Harry. »Se on selvä. Jos siellä vielä on
samanlaista, niin voit myydä minulle perunamaan kokoisen palan lähellä
omaasi».
»No niin, pojat, minun täytyy lähteä», sanoi Peter, väistyen ovelle
päin. »Ja minä toivon näkeväni muutamia teistä siellä.»
Miehet eivät huolineet keskustella asiasta keskenään, vaan kukin heistä
ajatteli vain omia kullanetsintätyökalujaan.
»Ota ryyppy, Onnen Pekka, minun kustannuksellani», tarjosi
vieraanvaraisesti kapakan isäntä.
Peter palasi hitaasti pöydän luo.
»Onnea uudelle valtaukselle», sanoi isäntä, »ja toivottavasti eivät
keinottelijat vie kaikkea, mitä siinä on.»
Miehet nauroivat, mutta eivät ilkeämielisesti. He tunsivat kaikki
Peterin, kuten sanottu.
Peter kääntyi taas ovea kohti.
»Sinulla on huomenna siellä oikein hirmumyrsky», huusi eräs
leikinlaskija hänen jälkeensä. »Pidä silmäsi auki! Sinne tulee varmaan
oikea roistojoukko ja he piankin vievät sinulta koko valtauksesi.»
Peter pysähtyi äkkiä, katsahti puhujaan ja meni kiireesti ulos.
Seuraavana päivänä tuli miehiä hänen laaksoonsa. Hän kuuli heidän
vaununsa kolinan jo ennenkuin hän oli noussut vuoteeltaan. Kun hän oli
syönyt aamiaisensa oli niitä mäen rinteet täynnä. Akkunastaan saattoi
hän nähdä heidän punaisten mekkojensa puitten välistä pilkottavan ja
valon välähtelevän heidän kiiltävistä työkaluistaan. Laaksossa oli
tulia siellä täällä ja ilmassa metsäpalon ja leivän paiston käry.
Paljaitten pensaitten luona näkyi valkoisia telttoja. Hevoset söivät
ahneesti nuorta ruohoa ja puitten vesoja, nostellen päitään kuullessaan
uusien tulokkaitten vaunun ratinan. »Rynnäkkö» oli alkanut.
Peter tiesi, että uutinen hänen löydöstään leviäisi. Huomenna saisi jo
uusi kaupunki paikan kartalla. Ihmisiä tulisi kaupunkiin, rahakkaita
ja halukkaina sijoittamaan rahojaan. Heidän kanssaan aikoi Peter käydä
kauppoihin. Tällä kertaa ei tulisi kysymykseenkään huolimattomasti
laaditut kauppakirjat. Hän ei jättäisi mitään sattuman varaan. Näin hän
oli ennenkin ajatellut.
Peter alkoi kuvitella kaikenlaisia vaikeuksia. Edelliset kokemukset
tarjosivat niitä enemmänkin, mutta Peter aikoi ammentaa lääkkeet
samasta lähteestä. Suuri tuntemattomuus peloitti häntä. Huolimatta
vuosistaan, huolimatta harmaista hiuksistaan ja huolimatta edellisten
onnettomuuksiensa muistoista, täytyi hänen myöntää itselleen, ettei
hän tiennyt mitään, ei kerrassaan mitään keinottelijoista ja heidän
menettelytavoistaan. He eivät voineet tällä kertaa nylkeä häntä aivan
samalla tavalla kuin aikaisemmin. Mutta miten saattoi hän tietää, mitä
keinoja heillä vielä oli varastossaan. Kahdeksan vuotta ihmiselämää
pitää opettaa häntä yhtä hyvin varovaiseksi kuin kaksitoistakin.
Kuitenkin astui hän Eagle Ridgen loukkuun yhtä luottavaisesti kuin
Antiloopin kidankin. Hän oli siinä menettänyt kaksitoista vuotta, mikä
estäisi häntä nyt menettämästä neljä uutta lisää. Ei mikään pelko ole
niin vaikeaa kuin tuntemattoman pelko. Et voi nähdä sitä, sinun täytyy
kokonaan luottaa itseesi, sinulla täytyy olla itseluottamusta.
Itseluottamusta Peteriltä juuri puuttui.
Silloin hänelle yhtäkkiä selvisi, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Se
oli naurettavan selvää — ainoastaan kysymys työn jaosta. Hän, Peter,
tunsi kullankaivuun, mutta ei ymmärtänyt kaupantekoa. Kotipuolessaan,
vanhassa Vermontissa oli kymmenkunta rehellistä miestä, jotka
ymmärsivät liike-elämää, mutta eivät ymmärtäneet kullankaivuusta
mitään. Ei mikään olisi ollut helpompaa, kuin yhdistää nämä taidot ja
puutteet.
Jos Peter olisi rauhallisesti mennyt väkensä luo, salaten löytönsä
Beaver Damin miehiltä, niin olisi hän voinut palata takaisin kolmen
viikon kuluttua varustettuna kaikella mitä tarvitsi. Nyt se oli
myöhäistä. Heti kun hän kääntäisi selkänsä, anastaisivat he hänen
valtauksensa. Peterin ajatukset liikkuivat hitaasti. Jos hän olisi
tuntenut itsensä vähemmän levottomaksi harmaitten hiustensa vuoksi,
niin olisi hän ajoissa huomannut sähköttää tai kirjoittaa Itään,
saadakseen apua ja sillä välin vain vartioinut valtaustaan. Mutta nyt
oli pelko ja epäluuloisuus päässyt puikahtamaan hänen mieleensä ja
se alkoi vallata hänet kokonaan. Hän ei voinut nähdä edessään muuta
kuin tuon välttämättömän ja peloittavan kaupanteon petollisuuden
tuntemattomien voimien kanssa, ei mitään muuta kuin erehdyksen, minkä
hän teki, aikaansaadessaan »rynnäkön».