antanut lahjoja, tuhlaa niitä kuvailemalla pikkuasioita myöten niin
tarkasti kuin voi kaiken maailman joutavat tapahtumat jokapäiväisessä
elämässä! Se on halpamaista!»
»Kaunis loistaa ruman joukosta, kuten elävässä elämässä tapahtuu»,
vastasi mies itsepäisesti.
»Kaunis on mielikuvituksessa», huusi tyttö jotenkin tulisesti. »Ja
mielikuvitus on Jumalasta. Se on ainoa suoranainen jumaluuden ilmaus
maan päällä. Ilman mielikuvitusta ei missään kertomuksessa voi olla
elämää.»
Koska se jo hipoi hempeämielisyyttä, joka on realismille kauhistus,
mutisi Severne jotakin, joka kuulosti »hölynpölyltä». He väittelivät
sitten mielikuvituksen suhteesta kirjallisuuteen tällä uudella
pohjalla. Keskustelun päätyttyä saneli miss Melville, sillä se oli
tytön nimi, seuraavan ultimaatumin:
»No niin, minä sanon nyt suoraan sinulle, Robert Severne, että en
ikänäni mene naimisiin sellaisen miehen kanssa, jolla ei ole sielua.
Olen sangen suuresti pettynyt sinun suhteesi. Luulin, että sinulla oli
enemmän luonteen hienoutta!»
»Älä sano niin, Lucy», pyysi hän todellakin levottomana. Vakavamieliset
nuoret miehet eivät koskaan tiedä kylliksi ollakseen uskomatta mitä
tytöt sanovat.
»Minä sanon sen ja tarkoitan mitä sanon! En koskaan enää tahdo nähdä
sinua!»
»Merkitseekö se sitä, että kihlauksemme on purettu?» sammalsi mies,
tohtimatta uskoa korviaan.
»Luulisin, sir, että voimakkaampi viittaus on tarpeeton.»
Mies taivutti surkeana päänsä alas.
»Enkö voi tehdä mitään, Lucy», sanoi hän. »En tahdo, että lähetät minut
tällä tavalla menemään. Minä rakastan sinua.»
Tyttö tuumi. »Voit», sanoi hän hetken perästä. »Voit kirjoittaa
romanttisen kertomuksen ja julkaista sen jossakin aikakauslehdessä.
Silloin, mutta en ennemmin, annan sinulle anteeksi.»
Hän kääntyi pois kylmästi ja alkoi tutkia uuninreunuksella olevaa
valokuvaa. Kun ei hän näköjään määrättömän pitkään aikaan saanut
vastausta, kääntyi hän terävästi ympäri ja sanoi: »Noh!»
Sillävälin oli Severne askarrellut nopean, mutta mieltäkiinnittävän
sielullisen asenteen luomisessa. Hän palautti mieleensä lukuisia
historiallisia ja mielikuvituksen aikaansaamia esimerkkejä, joissa
nainen oli houkutellut miestä luopumaan taivaasta saamistaan
mielipiteistä. Toisissa näistä esimerkeistä, joissa nainen oli
onnistunut houkutuksessaan, oli mies sen koommin viettänyt elämänsä
kurjuudessa ja kuollut tuskallisen kuoleman koko ihmiskunnan kiroomana.
Toisissa taas, joissa mies oli jaksanut vastustaa seireenin ääntä,
oli hän noussut loistoon ja onneen ja vihdoin kohonnut taivaallisiin
korkeuksiin enkelikuorojen hyvähuutojen saattamana — joka ei ollut
realismia ensinkään. Taide — sanoi Severne itsekseen — on ikuinen
totuus. Inhimilliset intohimot ovat harhaanjohtavia. Itseuhraus on
jaloa. Hän päätti heti tulla taiteensa marttyyriksi.
»Sitä en koskaan tee!» vastasi hän ja astui majesteetillisin askelin
huoneesta.
Severne kantoi surunsa vakavamieliseen tapaansa. Vuosiksi aikoi hän
painua synkkyyteen, synkkyyteen, jonka hämärästä saattoi erottaa
hänen elämänsä suuren haaksirikon. Pitkän ajan perästä kirjoittaisi
hän sitten suuren teoksen taiteesta, jota koko ihmiskunta lukisi
pelonsekaisella kunnioituksella, mutta johon hän, sivullisena,
suhtautuisi täydellä välinpitämättömyydellä, koska muisto menneistä
olisi kuolettanut kaiken ilon hänessä. Mutta se koski tulevaisuutta.
Nyt oli hänen elettävä synkkä kautensa. Ollen varakas nuori mies,
päätti hän lähteä kauas, kauas. Se oli välttämätöntä, jotta hän voisi
haudata surunsa johonkin. Hän ajatteli oikein taistelutantereita ja
verileikkejä, mutta missään ei käyty sotaa. Vaikutus olisi ollut
suurenmoinen, jos hän olisi voinut palata ruskettuneena ja arpisena
takaisin, mutta koska se oli mahdotonta, päätti hän palata vain
ruskettuneena. Hän osti siis lipun pieneen kaupunkiin Wyomingissä.
Siellä hän ja hänen matka-arkkunsa sijoittuivat Thompsonin postivaunuun
ja matkasivat Placer Creekiin, jossa he molemmat, hän ja hänen
matkalaukkunsa, asettuivat asumaan pieneen lautaseinäiseen huoneeseen
Preeriakoiran hotelliin.
Paikka oli ihastuttavan sopiva synkkämieliselle. Se oli
kukistumaisillaan oleva laitos, joka käsitti neljä katua ja kuusitoista
kapakkaa. Muutamat taloista ja kaikki kapakat olivat kerran olleet
maalatut. Joka kapakan edustalla oli kiinnityskaide ja koko päivän
seisoi kiinnityskaiteissa hevosia, jotka kärsivällisesti kääntelivät
takapuoltaan Wyomingin tuulia kohti. Wyomingin tuulet kulkivat aina
suunnilleen kolmestakymmenestä kuuteenkymmeneen mailiin tunnissa.
Toisella puolen kaupunkia oli joitakin matalia vuoria, jotka olivat
täynnä mustia syvänteitä, kapeita solia, kohisevia vesiputouksia,
leikkiviä puroja ja äkkijyrkkiä seinämiä. Toisella puolen taas oli
laaja aallokas tasanko, jolla karja ja lehmäpaimenet oleksivat
jumalattomuuden ja tomun seassa. Severne astui kylmänlaiseen
huoneeseen, pesi kasvonsa kovassa vedessä ja laskeutui alas
aamiaiselle. Aamiainen ei voinut olla paremmin valmistettu sille, joka
aikoi alkaa päivänsä synkkämielisyydessä.
Se alkoi sitkeällä kaurapuurolla ja loppui taikinaisilla leivoksilla
ja näitten välillä oli paljon sellaista, joka kauhistuttaa. Aamiaisen
jälkeen kuljeksi hän mustissa syvänteissä, kapeissa solissa ja niin
edespäin ja mietti surumielisellä, mutta kiitettävällä harrastuksella
jaloa itsensä uhraamista ja elämänsä suurta haaksirikkoa. Sitten hän
palasi kaupunkiin.
Kaupungissa tekivät käsittämättömät oliot, joilla oli harhaanjohdettu
huumorin taju, hänelle kaikenlaista, minkä syytä hän ei vähääkään
saattanut käsittää parhaastaan sen vuoksi, ettei hänellä itsellään
ollut huumorin tajua, ei harhaanjohdettua enempää kuin muutakaan. Se
peloitti häntä ja sai hänet ymmälle. Mutta hän tutki heitä vakavasti
likinäköisten silmälasiensa läpi, pannen huolellisesti merkille miten
he tekonsa tekivät, minkä näköinen tekijä oli, miten hän toimi ja
mitähän itse tunsi.
Muutaman päivän perästä heräsivät hänen kirjalliset vaistonsa.
Huolimatta synkkämielisyydestään, tapasi hän itsensä erittelemästä,
seulomasta ja sovittelemasta asioita, kunkin omaan arvoonsa. Lopuksi
alkoi hän sepittää kertomusta Lännestä. Pian sen jälkeen puhdisti hän
täytekynänsä, sovittamalla hienon korttipalan kullan ja kuttaperkan
väliin ja istuutui kirjoittamaan. Kirjoittaessaan tuli hän yhä
tyytyväisemmäksi tulokseen. Lauseet tulivat yhä joustavammiksi.
Laatusanat miltei kiehuivat. Runollisuus hävisi kuin vuoristosumu. Ja
hän muisti ja kuvasi tarkalleen kuinka Savi-Jaakko sylkäistä säväytti
viiksiensä läpi — joka kyllä oli epämiellyttävää, mutta todellista.
Se oli mestariote. Hän kirjoitti edelleen kiihoittuneena. Sellaista
lyhyttä kertomusta ei vielä oltu nähty.
Mutta sitten tuli tauko. Hän oli menestyksellä saanut sankarinsa
satulaan ja lähettänyt hänet täyttä karkua pakoon mustia syvänteitä ja
jyrkkiä rotkoja kohti — en muista minkä nimisiä — kostonhaluisen joukon
vainoomana. Tässä keskeytti hänet peloittava vaikeus. Hän ei tiennyt
mitä ihminen tuntee ollessaan kostonhaluisen joukon takaa-ajamana.
Häntä ei itseään ollut koskaan ahdistanut mikään kostonhimoinen
joukko. Mitä hänen nyt tuli tehdä. Totta puhuen saattoi hän vallan
siedettävällä selvyydellä kuvitella mielessään sellaisessa tilanteessa
syntyvät tunteet. Hän olisi voinut panna ne paperille kaikin puolin
realistisilta näyttävinä. Mutta häneltä puuttui se koetuskivi, jolla
hän olisi voinut todeta niitten totuudenmukaisuuden. Hän saattaisi ehkä
tietämättään pettää taiteensa, jolle hän oli niin suurella hinnalla
vannoutunut. Se ei käynyt päinsä.
Hän teki siis luonnollisimman teon minkä vakavamielinen kirjailija,
jolta huumorin taju puuttuu, tekee. Hän meni ulos ja haki käsiinsä
erään tuttavan nimeltä Colorado Jim ja teki hänelle erään ehdotuksen.
Colorado Jimin suostuttamiseen meni Severneltä tarkalleen kaksi tuntia
aikaa ja kuusi lasia whiskyä. Sanotun ajan kuluttua meni Colorado Jim
vuorostaan ulos pudistellen epäilevästi päätään ja päästäen aika ajoin
sisuksistaan onttoja naurunrämähdyksiä, jotka suuresti muistuttivat
hyvin tunnetun »Old Faithful» geysirin purkauksia.
Hän etsi käsiinsä kuusi omaa osakastaan, joille hän puhui kauan.
Hänen kuusi osakastaan katselivat Colorado Jimiin hyvän aikaa. Sitten
kaikki seitsemän muodostivat keskenään komitean. Komitean päätökseksi
tuli, että keltanokka epäilemättä oli mielipuoli, vaaraton, mutta että
oli ehkä oltava hänelle mieliksi maksua vastaan. Sitä paitsi saattoi
mieliksi oleminen olla hauskaa. Joukon laseja tyhjennettyään komitea
tuli siihen lopputulokseen, että leikistä tulisi _hyvin_ hauskaa.
Aikaisin seuraavana aamuna ratsastivat he kaupungista vuoristoon päin.
Mustan solan suulla he tapasivat Severnen, joka myös oli ratsain.
Tervehdysten jälkeen jakoi viimeksimainittu miehille joitakin pieniä
esineitä.
»No», sanoi hän sitten mitä vakavimpana. »Minä ratsastan tuon ison
kiven luo ja kun olen valmis lähtemään, niin heilautan kättäni. Teidän
tulee ajaa minua takaa aivan samalla tavalla kun te ajatte todellista
hevosvarasta takaa ja minä koetan pysyä teidän edellänne. Teidän täytyy
ampua minua tyhjillä panoksilla niin nopeasti kuin vain osaatte.
Ymmärrättekö?»
He sanoivat ymmärtävänsä. Sitähän he eivät tehneet. Mutta se oli
hauskaa.
Severne ratsasti kiven luo mustan solan luona — olen varma siitä, että
se oli musta sola — ja kääntyi. Miehet olivat asettuneet riviin ja
olivat innoissaan lähtemään. He olivat lyöneet vetoa keskenään siitä
kuka ensinnä ehtisi.
Severne heilautti kättään ja painoi kannukset hevosen kylkeen.
Takaa-ajo alkoi.
Hevonen, jolla Severne ratsasti, oli hyvä. Matka, jonka se kiipesi
ylöspäin oli tottuneenkin tehtävä varovasti. Takana huusi riemukas
seitsikko ja pistoolien rätinä oli ilo korville. Joukko syöksyi ylös
jyrkännettä kuin vihuri.
Severne oli haltioissaan. Vinha vauhti oli mieltä ilahuttava. Hän
pani sielussaan merkille ainakin satakymmenen mitä realistisinta
pikku seikkaa. Hän tunsi, ettei hän ollut turhan päiten pannut
rahojaan likoon. Ja sitten hän huomasi, että hän vähitellen jätti
takaa-ajajiaan. Aina enemmän ja enemmän. Hän ei tahtonut kokea
ainoastaan takaa-ajoa, vaan hän tahtoi oikein omakohtaisesti kokea
todellisen pelastuksen, sillä hän tiesi, että miehet, huolimatta
teennäisestä ampumisestaan, aikoivat kilpailla sekä keskenään että
hänen kanssaan siitä, kuka ensinnä tulisi harjanteelle. Hän käytti
piiskaa ja katsoi taakseen. Kokemattomanakin huomasi hän, että heidän
hevosensa väsyivät.
Tällä paikalla kapea sola haarautui. Severne kääntyi vasemmalle, sillä
se oli miltei tasainen. Oikean puolista haaraa tulivat Triangle X:n
miehet.
Triangle X miehille ei jäänyt muuta kuin yksi neuvo. Tuolla olivat
Colorado Jim ja hänen miehensä väsyneillä hevosilla takaa-ajamassa
nopeata oliota, joka näytti pääsevän liian helposti karkuun.
Toveria ei sopinut koskaan jättää pulaan. Triangle X:n pojat nostivat
valtavan karjunnan ja yhtyivät leikkiin täyttä neliä. Kun he eivät
päässeet niin nopeasti eteenpäin kuin he toivoivat, ottivat he esille
revolverinsa ja alkoivat ampua. Severne kuuli laukaukset ja onnitteli
itseään pikku draamaansa saamasta realistisesta tunnusta. Silloin hänen
lakkinsa äkkiä lensi päästä. Samalla hetkellä eräs kuula kynti satulan
nupin nahan läpi. Tsip — tsip, vinkui muita kuulia hänen korviensa
ympärillä. Triangle X:n karjakartanon pojat alkoivat ampua tarkemmin.
Hän katsoi taakseen. Kauhukseen huomasi hän, että Colorado Jim ja
hänen miehensä olivat kadonneet ja että heidän tilalleen oli astunut
joukko mielipuolia poukkivien hevosten selässä. Mielipuolet huusivat
ja ampuivat häntä. Hän ei voinut käsittää sitä ensinkään, mutta kuulat
olivat sangen vakuuttavia. Hän käytti ruoskaa ja kannuksia.
Jos Severne oli tahtonut todella kokea takaa-ajetun tunteita, niin
sai hän nyt halunsa tyydytetyksi. Ei ole hauskaa olla maalitauluna.
Severne koki monenlaatuisia tunteita, mutta ennenkaikkea jäi hänen
mieleensä eloisuus, jolla olisi ollut mitä suurin kirjallinen arvo.
Hän ei vain ollut siinä mielentilassa, että hän olisi osannut antaa
arvoa kirjallisille arvoille. Hän koetti pysyä pääasiassa, joka oli se,
että hän pakotti hevostaan lentämään niin nopeasti kuin mahdollista.
Siinä hän onnistui kohtalaisesti. Uskaltaessaan katsoa taakseen hetken
perästä, teki hän ilokseen sen havainnon, että välimatka hänen ja
mielipuolten välillä tuntuvasti oli kasvanut.
Sitten eräs vinkuvista luodeista meni hänen ruumiinsa ja käsivartensa
välistä, katkaisi kolme jouhta hevosen harjasta ja tunkeutui eläin
paran takaraivosta sisään.
Severne tapasi itsensä äkkiä maasta. Mielipuolet saapuivat paikalle
täyttä neliä, pysähtyen äkkiä kolmen jalan päähän hänestä, niin että
hän sai valtavan rapasateen ylleen.
Severne nousi istumaan. Mielipuolet vetivät kiitosta ansaitsevalla
ripeydellä Severnen jaloilleen. Toiset kumartuivat hänen hevosensa
puoleen.
»Aivan kuten arvasin», huusi yksi heistä... Aivan kuten sanoin! Hän
on varastanut tämän hevosen. Se on Hank Smithin valakka. Tuntisin sen
missä hyvänsä.»
»Se on totta! Paljas O merkki!» huudahtivat useimmat.
Sitten miehet, jotka pitivät kiinni Severneä, kopauttivat häntä sinne
ja tänne. »Tällä kertaa joudut hirteen! Vai hevosia sinä varastelet!»,
sanoivat he.
»En ole varastanut sitä!» huusi Severne parka. »Olen vuokrannut sen
Smithiltä.»
Naurun rämähdys vastasi hänen väitteeseensä.
»Taisit vuokrata Colorado Jimin ja hänen miehensä ajamaan sinua takaa
myöskin, vai mitä?», sanoi yksi joukosta pilkallisesti.
»Niin tein», vastasi Severne rehellisesti.
Taas naurun hohotus. »Rohkea poika», sanoivat miehet.
Kaatuneen hevosen luona alkoivat miehet neuvotella.
»No pojat», huusi johtaja kärsimättömästi. »Lähtekäämme.»
Eräs mies tuli esiin ja pani silmukan Severnen kaulaan. Wyomingissä
hirtetään hevosvarkaat. Severne tiesi sen ja alkoi puhua vilkkaasti.
He kuuntelivat häntä ja nauroivat sydämen pohjasta. He eivät koskaan
olleet hirttäneet niin lystikästä hevosvarasta. He käsittivät hänen
yrityksensä ilahuttaa heitä ja vakuuttivat hänelle moneen kertaan, että
hän oli oikea persikka. Kun hän vaikeni, kehoittivat he häntä sanomaan
vielä jotakin. Jokaiselle uudelle lauseelle ne nauroivat, ihaillen sitä
huimana, mutta loistavana valheena.
Severne sai enemmän realistisia kokemuksia kymmenessä minuutissa,
kuin hän oli saanut niitä koko elämässään, mutta realistiset
kokemukset eivät tee kenellekään hyvää kun on nuora kaulassa Wyomingin
vuoristossa. Sitten he kätevästi heittivät nuoran vieressä olevan puun
oksan yli, vetivät hänet ylös ja jättivät siihen. He eivät ampuneet
hänen ruumistaan seulaksi, kuten tapa vaatii. Hän oli ollut lystikäs
hevosvaras, joten he olivat lempeitä häntä kohtaan. Severne potki.
»Tanssi tekee hyvää», huomauttivat he kääntyessään lähtemään.
Silloin he tapasivat kauhistuneen Jimin. He katkaisivat nuoran ja
tekivät ankarasti työtä Severnen kanssa. Sitten he kantoivat hänet
Placer Creekiin ja ponnistelivat vielä hänen kanssaan. Triangle X:n
pojat olivat ilmeisesti pahoillaan. He olivat iloinneet Severnen
suurenmoisista valheista ja nyt näyttäytyikin, etteivät ne olleet
ensinkään valheita, vaan äärimmäisen tarkkoja totuuksia. He kevensivät
tunteitaan juomalla itsensä huimaan humalaan ja ampuilemalla valoja
sammuksiin.
Severneltä meni viikko tointumiseen. Kymmenen päivää sen jälkeen
hän palasi Itään. Hän oli saanut loppuun mestarinäytteensä. Hänen
pakonsa solassa oli kuvailtu niin elävästi, että saattoi melkein
kuulla pistoolien laukaukset, ja sankarin tunteet olivat niin hyvin
kuvatut, että sitä lukiessa oikein itsekin kiihtyi. Severne luki sen
läpi kolme kertaa ja piti sitä kolmannella kerralla yhtä hyvänä kuin
ensimmäiselläkin. Sitten hän kirjoitti sen puhtaaksi kirjoituskoneella.
Se on kovin kiirastuli mihin kirjailija saattaa tekeleensä panna.
Loistavimmatkin lauseet menettävät tuoreutensa kun ne kulkevat koneen
läpi, varsinkin jos ei onneton tekijä saa sitä menemään nopeasti. Nyt
se näytti yhtä hyvälle senkin läpikäytyään.
»Katso», sanoi hän, onnitellen itseään, »tämä on paras kertomus minkä
ikänäni olen kirjoittanut! Sitten on kumma, jos olen edes _lukenutkaan_
näin hyvää. Te romantikot väitätte, ettei realistisessa kuvauksessa
ole mitään viehätystä, ei mitään kiihoittavaa eikä mitään fyysillistä
hyväntunnetta. Tämäpä näyttää teille, että asia on päinvastainen!»
Hän kiiruhti viemään sen Brownille. Sitten hän koetti hartaasti ruveta
synkkämieliseksi taas, mutta se oli vaikea tehtävä. Jollakin tavalla
hän tunsi, ettei hänen asiansa ollut toivoton. Mestarinäyte tulisi
leviämään laajalle ja todistaisi hänen tytölleen, että hän, tekijä,
sittenkin on ollut oikeassa.
Kolme päivää myöhemmin sai hän kirjeen Brownilta, joka pyysi häntä
tulemaan luokseen. Hän teki niin. Kustantaja antoi hänelle takaisin
kertomuksen, enemmän murheellisena kuin vihaisena ja puhui moittien
periaatteiden hylkäämisestä. Brown oli omantunnon mies. Hän oli sitä
mieltä, ettei entisyys korjannut nykyisyyttä. Severne koetti selittää.
Sitten sanoi Brown:
»Severne, olen käyttänyt paljon sinun teoksiasi ja olen pitänyt
työstäsi. Lauseet ovat olleet joustavia, laatusanat ovat olleet
nasevia. Sinä olet vapautunut runollisesta sanontatavasta ja ennen
kaikkea, olet kuvannut elämää ihmisille sellaisena kuin se on. Olen
pahoillani nähdessäni sinun luopuvan jaloista ihanteistasi.»
»Mutta», huudahti Severne, vakavasti huomauttaen, »eikö se kaikki
ilmene kertomuksessani?»
»Alussa kyllä», vastasi Brown, »mutta sitten — —».
Hän huokaisi.
»Mitä tarkoitat?»
»Ratsastusta solassa», vastasi hän.
»Lauseet ovat joustavia ja laatusanat nasevia, mutta ah! Siinä on
paljon runollista sanontaa ja se on niin kaukana todellisesta elämästä,
että minusta se näyttää sotkuisen mielikuvituksen luonnottomalta
kamaritekeleeltä.»
»Mitä, se osahan on realistisin koko jutussa», huudahti onneton tekijä
pahoillaan.
»Ei», vastasi kustantaja lujasti. »Sitä se ei ole. Se ei ole mitään
realismia ensinkään. Vaikkakaan itse tapausta vastaan ei olisi mitään
muistuttamista, niin ovat miehen tunteet äärettömästi liioitellut. Niin
surkeata raukkaa ei saata olla olemassakaan, kuin miksi sinä sankarisi
teet! Olisin iloinen, jos saisin nähdä jotakin muuta sinulta — mutta
tämä — ei!»
Jotenkin alakuloisena otti Severne käsikirjoituksensa ja meni kotiin.
Siellä hän luki sen taas läpi. Vanha innostus valtasi hänet uudelleen.
Se oli täysin tosi. Realismi ei saattanut ilmetä sen suurenmoisemmin.
Hän kirosi Brownin ja lähetti kertomuksensa _Decadeen_. Jonkun ajan
kuluttua sai hän vastaan ottaa maksuosoituksen ja imartelevan kirjeen.
Realismi oli kostettu.
Aikanaan kertomus sitten ilmestyi.
Sillä välin oli Severne huomannut, että hänen synkkämielisyytensä alkoi
tulla liian realistiseksi hänen mielenrauhalleen. Kun aika kului eikä
hän nähnyt merkkiäkään Lucy Melvillestä, alkoi hän tuumia, että hän
ehkä yhtäkaikki oli erehtynyt jollakin tavalla. Muutamina erikoisen
häikäilemättömän moraalittomina hetkinä ei hän juuri paljoakaan
välittänyt vaikka olisi pettänytkin taiteensa. Niin syvälle saattaa
ihmissielu vajota!
Kertomuksen ilmestymistä seuraavana iltana istui hän avonaisen takkansa
ääressä juuri tuossa mielentilassa. Lamput olivat sytyttämättä.
Hänen luokseen tuli Mortimer, hänen palvelijansa. »Eräs neiti pyrkii
puheillenne, sir. Ei mitään nimeä», ilmoitti hän juhlallisesti.
Severne nousi hieman hämmästyneenä. »Sytytä lamput ja ohjaa hänet
sisään», komensi hän, ihmetellen kuka tulija mahtoi olla.
Kuullessaan hänen äänensä tulija ryntäsi Mortimerin ohi huoneeseen.
»Älä huoli lampuista», huudahti Lucy Melville. Uskollinen Mortimer
lähti huoneesta, eikä — virallisesti — kuullut muuta.
»Mitä, Lucy!» sanoi Severne.
Hämärässäkin saattoi hän nähdä, että tytön posket hehkuivat innosta.
Tyttö astui poikki lattian ripeästi ja pani kätensä hänen olkapäilleen.
»Bob», sanoi hän vakavasti, kyyneleet silmissä. »Tiedän, ettei minun
pitäisi olla täällä, mutta en voinut auttaa sitä! Sen vuoksi, että sinä
olit niin jalomielinen. Eikä sillä niin väliä olekaan, sillä minä menen
heti taas.»
Severne koetteli muistutella mielessään jaloja tekojaan.
»Mikä nyt on, Lucy?» kysyi hän.
»Kuinka voit kysyäkään sitä!» huudahti tyttö. »En ole koskaan kuullut
miehen toimineen niin tahdikkaasti, miellyttävästi ja _kauniisti_! Ja
minä en ole enää millänikään, sillä uskon nyt, että sinä olit oikeassa
sittenkin.»
»Oikeassa missä?» pyysi mies tullen yhä enemmän hämilleen.
»Realismista, tietysti.»
Tyttö katsoi hänen silmiinsä ja nosti leukaansa mitä ihastuttavimmalla
tavalla. Vakavamielisilläkin miehillä on joskus loistavat hetkensä.
Severnellä oli sellainen nyt.
»Oh, et saa — Bob-rakas» huudahti tyttö punastuen.
»Mutta todellakin, Bob», jatkoi hän hetken kuluttua, »vaikka realismi
olisikin kaikin puolin paikallaan, niin täytyy sinun myöntää, että
viimeinen kertomuksesi on parasta, mitä koskaan olet kirjoittanut.»
»Mitä — niin, sitä mieltä minäkin olen», myönsi hän ihmetellen, mitä
sillä oli asian kanssa tekemistä.
»Olen niin iloinen, kun sinä edistyt, tiedätkö Bob», jatkoi hän
onnellisena. »Minä luin sen kokonaan läpi, ennenkuin huomasin kenen
kirjoittama se oli. Ja minä sanoin itselleni: Toivoisinpa että Bob
näkisi tämän. Olen varma siitä, että hän tulisi vakuutetuksi siitä,
että mielikuvitus on parempi kuin realismi. Sillä todellakin, Bob»,
huudahti hän innokkaana, »se on paras mielikuvituksen tuote, minkä
ikänäni olen lukenut. Ja kun pääsin loppuun ja näin tekijän nimen
ja havaitsin, että olit hyljännyt kirjalliset periaatteesi juuri
minun vuokseni ja olit todella kirjoittanut sellaisen _loistavan_
mielikuvituskertomuksen kaiken sen jälkeen, mitä olit sanonut! Ja kun
vielä lisäksi huomasin millaisen hienon tavan olit valinnut saadaksesi
sen minun luettavakseni, sillä — niin — tietysti en koskaan lukenut
Brownin aikakauskirjaa. — Oh Bob! lopetti hän aivan tukahtuvin äänin..
Severne epäröi melkein kokonaisen minuutin. Hän näki velvollisuutensa
selvästi. Hän oli vakavamielinen eikä hänellä ollut vähintäkään
huumorin tajua. Sitten tyttö taas katsoi häneen ja nosti leukaansa mitä
ihastuttavimmalla tavalla.
»Ah, Bob! Et saa! Minä en todellakaan luule, että sinun pitäisi —»
Ja taide, oh missä se olikaan?
XII.
KULLANKAIVAJA.
Lännen vanhoina kulta-aikoina piti se laki paikkansa, että pystyvin
aina jäi eloon ja sen, joka jäi eloon, täytyi todella olla pystyvä.
Oli monta tapaa olla jäämättä eloon. Yksi niistä oli kuolla. Oli myös
monta tapaa olla pystyvä, kuten varman aseen tai tyynen mielenlaadun
omistaminen, siunattu ahkeruus tai järkyttävä kunnianhimo, työn
tarkka tunteminen tai myös suurenmoisen amerikkalaisen hölynpölyn
käsittäminen. Joka tapauksessa täytyi miehen, joka jäi eloon,
olla selvillä tarkoitusperistään juuri näitten kautta. Olipa
kysymys kullasta, pokerista tai elämästä, täytyi hänen aina pitää
tarkoitusperistään kiinni verikoiran sitkeydellä, jota ei mikään
sivuvaikutin saanut vähentää. Muussa tapauksessa, kuten sanottu, hän
kuoli tai joutui kerjäämään tai rosvoamaan, tai tuli hänestä hamppari
tai teki hän itsemurhan varastamalla hevosia tai myös yksinkertaisesti
kulkeutui takaisin itään, murtuneena, häpeällisenä hylkiönä.