ahkerasti työssä. He hakkasivat »löytöpaikoiltaan» pintakerrosta pois,
asettelivat kiviä valtaustensa kulmiin tai pystyttelivät työläästi
töhertämiään »valtausilmoituksiaan». He tuskin huomasivat miestä,
joka käveli satakunnan jalkaa heistä. Peter kävi myös neljällä omalla
valtauksellaan. Eräällä tapasi hän pienen joukon, joka innokkaasti tutki
kullanmerkkejä. Hän ei yhtynyt heihin. Sanat, jotka hänen jälkeensä
lennätettiin hänen poistuessaan kapakasta soivat yhä hänen korvissaan.
»Sinne tulee varmaan oikea roistojoukko ja he piankin vievät sinulta
koko valtauksesi. Pidä silmäsi auki!»
Peter keitti itselleen illallista, mutta ei syönyt paljoakaan siitä.
Sen sijaan istui hän, tuijottaen silmät selällään, mutta näkemättä
mitään, ruoka-astioista nousevaan höyryyn. Aika ajoin nousi hän ylös,
mielessään ilmeinen tarkoitus, jonka hän heti unohti, ennenkuin oli
ottanut kahtakaan askelta, jotenka ne pian tulivat tarkoituksettomiksi
ja hän istuutui taas. Myöhällä illalla kiersi hän taas valtauksensa,
mutta ei huomannut mitään tavatonta. Illan kuluessa yksi ja toinen mies
pyörähti hänen kämpässään, mutta menivät pian taas, koska se oli tyhjä.
Peter oli heidän käyntinsä aikana vuoren huipulla aivan lähinnä tähtiä
ja käveli siellä edes ja takaisin pienellä tasamaalla. Kun hän tuli sen
päähän kääntyi hän kantapäillään takaisin. Siitä tuli kuusi askelta
yhtäälle ja viisi askelta toisaalle. Hän laski omantunnontarkasti
askeleet, kunnes se kävi koneellisesti. Sitten laskeminen jatkui
yhtämittaisesti muitten ajatusten ohella — viisi — kuusi — viisi —
kuusi — aina uudelleen ja uudelleen. Kymmenen tienoissa lopetti hän
kättensä aukomisen ja sulkemisen ja alkoi huutaa ensin hiljaa, mutta
sitten yhä kovemmin koko keuhkojensa voimalla. Vuoristo-leijona vastasi
hänelle toiselta rinteeltä. Hän ojenteli käsiään päänsä yläpuolelle,
joka lihas jännittyneenä ja huusi. Sitten hän ilman huomattavaa
keskeytystä vaipui kivelle ja painoi kasvot käsiinsä. Hetkeksi oli
hermojännitys tauonnut.
Lännen kirkkaat tähdet valoivat hopeaista valoaan. Preerialta henkäsi
vieno tuuli, kuin näkymättömät kädet lepäsi se miehen pään päällä.
Kotoiset, öiset äänet soivat, ja suloinen metsän tuoksu levittelihe
kaikkialla. Peter nousi, veti syvän henkäyksen ja meni kämppäänsä.
Luonnon suuri rauha oli tullut hänellekin.
Mutta sitten, matalan kämpän hämärässä palasivat taas vanhat epäilykset
ja vanha pelko. Ne istuutuivat hänen yläpuolelleen kuin orrelle ja
pakottivat hänet katsomaan itseensä kunnes hänen silmänsä olivat kuumat
ja punaiset. »Tee, tee, — tee, tee», ne hokivat, kunnes Peter nousi ja
astui ne kolme mailia, jotka veivät hänet valtaukselle. Kaikki oli kuin
olla pitikin. Miehet laaksossa eivät vielä olleet heränneet. Uninen
siili vain ponnisteli piiloon harja pystyssä.
Tämä ei käynyt päinsä. Saattoi mennä viikkoja, ennenkuin hän voi alkaa
kaupantekonsa. Peter keitti itselleen työläästi aamiaisen — ja joi
puolikuppia kahvia. Sitten istui hän, kuten edellisinäkin päivinä,
tuijottaen suoraan eteensä, näkemättä mitään. Jonkun ajan perästä
asetti hän tytön valokuvan ja peilin rinnakkain pöydälle ja katseli
niitä tarkkaavasti.
Hän nousi potkaisten tuolin nurin ja meni vielä kerran valtaukselleen.
Miehet olivat jo heränneet laaksossa. Enimmät olivat lopettaneet
jo päivää ennen välttämättömimmät toimet valtausta varten, jotenka
heillä nyt oli aikaa tyydyttää uteliaisuuttaan ja leikinlaskun
haluaan tarkastamalla alkuperäistä valtausta, joka koko »rynnäkön»
oli aikaansaanut. Seurauksena oli, että Peter tapasi joukon miehiä
valtauksellaan. Muutamat heistä tutkivat maata, toiset olivat
laskeutumassa kaivokseen ja useimmat lukivat lyhyeen petäjään naulattua
valtausilmoitusta. Eräs viimemainituista, sama, joka oli laskenut
leikkiä Peterille kapakassa, huomasi omistajan lähestyvän.
»Hei Peter», huusi hän viitaten haalistuneeseen ilmoituslappuun. »Mitä
sinä tuolla tarkoitat?» Hän iski silmää toisille. Peterin onnettomuudet
tunsivat kaikki.
»Mitä?» kysyi Peter omituisesti.
»Sinä et ole kirjoittanut tätä oikein. Siinä seisoo tuhat viisisataa
jalkaa ja laki sanoo, että siinä pitää olla tuhatviisisataa
neliöjalkaa. Sinun valtauksesi ei ole lainmukainen. Minä anastan sen
sinulta.»
Se oli naurettavaa puhetta. Jokainen sen tiesi ja he valmistautuivat
nauramaan, oikein suun täydeltä.
Peter ampui sanaakaan sanomatta puhujan, läpi sydämen. Ihmiset sanoivat
oikeudessa, että se oli raain ja aiheettomin murha, mitä he tiesivät.
XIII.
TYTTÖ PUNAISISSA.
»Ei minulla ole mitään _sitä_ vastaan», sanoi Idän mies, nojautuen
eteenpäin karkeatekoisesta hirsiseinästä, antaakseen enemmän pontta
sanoilleen. »Sillä minä uskon, että kukin huvittelee omalla tavallaan.
Jos kerran pitää rymytä, niin miksi ei rymytä siivosti ja tyydytä
siihen. Mutta minä tarkoitan noita viattomia tyttöjä, jotka tulevat
tänne huvittelemaan — se on kamalaa!»
»Se on helvetillistä», myönsi Lännen mies iloisesti.
»Katso nyt tuotakin sievää typykkää tuolla — —»
Nuori kullankaivaja seurasi toverinsa katseen suuntaa räikeästi
valaistua joukkoa kohti. Sitten, aivankuin hän ei olisi ollut varma
siitä, oliko hän nähnyt oikein, katsoi hän uudelleen.
»Ketä sinä tarkoitat?» kysyi hän hämmästyneenä.
»Tuota, punaisissa. Hän —»
»Pyh!» sanoi Lännen mies vastustamattomasti.
»Mitä nyt?» kysyi Idän mies, katsoen häneen epäilevin silmin.
Toinen tukahdutti naurunsa puoleen väliin ja kävi heti juhlallisen
näköiseksi.
»Suo anteeksi. Ei mitään», vakuutti hän lyhyesti. »Jatka!»
Tyttö punaisissa seisoi varpaillaan penkillä suuren lampun alla. Hän
piti pientä kämmentään vinosti lasin yli ja puhaltamalla sitä vastaan
koetti sammuttaa lamppua. Hänen kasvonsa olivat hyvin totiset ja
punaiset. Toisinaan lehahti lampun liekki korkealle ja hän sieppasi
silloin kätensä pois sievällä liikkeellä, harmistuneena siitä, että se
oli kärventää sen. Joukko miehiä seisoi hänen ympärillään ja taputti
käsiään hänelle. Kaksi muuta miestä pidätti tanssipaikan isäntää, joka
koetti estää sitä.
»Katso nyt tuota tyttöä» jatkoi Idän mies, »hänhän on niin sievä ja
raikas ja viaton kuin vuoristoruusu. Hän on nuori ja ajattelee, että se
on hauskinta aikaa elämässä eikä mitään muuta. Jonakin päivänä hän on
havaitseva, että se on muutakin. Se on kauheata, sen minä sanon.»
Lännen mies katseli ystävänsä innosta punoittavia kasvoja ääneti
hymähtäen.
Tytön onnistui vihdoin puhaltaa lamppu sammuksiin ja kaikki huusivat
ihastuksesta.
»Näyt olevan samanlainen kuin ennen koulussa ollessamme, eikö niin,
Bert», sanoi Lännen mies lämpimästi, »autat hädässä olevia ja suret
toisten puolesta.»
»No, no. Mitäpä tässäkin voit tehdä. Viedä hänet pois täältä! Vedota
hänen parempaan puoleensa!
Bert lähti innostuneena tyttöä kohti, joka — toisten auttaessa —
valmistautui hyppäämään penkiltä. Kullankaivaja tarttui häntä hihaan.
»Älä mene, panet vielä toimeen tappelun. Odota hetkinen!» pyysi hän.
»Tyttö ei ole sen arvoinen. Kuulehan», kun toinen peräytyi entiselle
paikalleen. Hän puhui taas kiusoitellen. »Sinä ja tuulimyllyt.
Minäpä hieman selvittelen sinun ihanteitasi. Saat kuulla yhden tai
pari tosiasiaa tuosta sievästä, viattomasta tytöstä — unehutin muut
laatusanat. Ensistäänkin ei hänellä ole kerrassaan mitään tekemistä
vuoristoruusun kanssa. Hänen nimensä on Anne Bingham, mutta hän on
yleisemmin tunnettu Bismarck Annen nimellä, pääasiassa siitä syystä,
että Bismarck on ainoa leiri rakkaassa piirissämme, jossa hän ei käy.
Senvuoksi on päätelty, että hän on sieltä kotoisin.
»Bismarck Anne!» toisti Idän mies. Eihän hän mahda olla — —»
»Aivan sama. Hän on suunnilleen niin huono kuin miksi he hänet
kulloinkin tekevät ja minä en luule, että hän laiminlyö ainoatakaan
tilipäivän tanssitilaisuutta vuoden mittaan. Anne ottaa humalan, sen
saat nähdä, oikein huiman humalan ja on iloinen, sen voin vakuuttaa
hänestä. Hän ilakoi kaikilla mahdollisilla tavoilla niin kauan kuin
sitä kestää.»
Idän mies vihelsi pitkään, vastenmielisyyden ilme kasvoillaan ja hän
katseli hartaana tytön eloisia kasvoja.
»Oh, mitäs tuosta välität?» sanoi Lännen mies huolettomasti. »Hän pitää
hauskaa.»
Bismarck Anne hyppäsi lähimmän miehen syliin, sai suudelman, läimäsi
antajaa poskelle ja leijaili toiseen päähän huonetta. Hän sieppasi
kätevästi hanurin korkealta tuolilta, jolla eräs soittaja istui ja
juoksi, pusertaen merkillisiä ääniä soittokoneesta, penkkirivien
välissä omistajan ajaessa häntä takaa. Naiset nauroivat onttoa
nauruaan, näyttääkseen etteivät he olleet kateellisia hänelle siitä
huomiosta, joka tuli hänen osakseen. Vihdoin törmäsi hän salin
omistajaan, joka tuli sytyttämästä sammutettua lamppua. Omistaja oli
vihainen ja pelasti hanurin kovakouraisesti. Anne nyrpisti huuliaan
ja katsoi vetoovasti ystäviinsä. Ystävät vastasivat yksimielisesti.
Omistaja järjesti lasit.
Soitto alkoi uudelleen. Kullankaivajat lähtivät kukin taholleen
kirjavapukuisten naistensa luo ja kietoen käsivartensa heidän
vyötäisilleen puristivat heidät aivan lähelleen, ikäänkuin näyttääkseen
omistusoikeuttaan koko maailmalle. Hikoovia seremoniamestareita,
omatekoisia ja humalassa, lensi sinne tänne, koettaen saada katrilliin
jonkinlaista järjestystä muistuttavaa sen osien vaihtuessa. Kaikki
hankasivat jalkojaan permantoon kärsimättömästi.
Tanssi alkoi melun ja iloisen sekasorron merkeissä. Bismarck Anne
lisäsi iloisuutta. Hänellä oli äärettömän hauskaa ja miksikäs ei.
Hän oli ottanut kolme lasia whiskyä ja Luoja oli antanut hänelle
vilkkaan luonnonlaadun ja merkityksettömän määrän itsekunnioitusta.
Sitäpaitsi oli hänellä terve ruumis, kuuma veri, ja hän välitti
vähät seurauksista. Huvittelu miellytti häntä, liikunnon aikaansaama
kiihoitus ja humalan ihana huumaus värisytti hänen olentonsa joka
hiventä. Hän ei uskonut mitään, mikäli hän tiesi. Jos hänen olisi
ollut tehtävä selvää uskostaan, niin olisi se näyttäytynyt äärimmäisen
yksinkertaiseksi. Elämä tulee niitten tykö, jotka osaavat elää sen
kaikki mahdollisuudet, eikä niitten luo, jotka sen kieltävät.
Annella oli paljon mahdollisuuksia ja hän käytti niitä nopeassa
tahdissa. Hän tunsi melkein fyysillisesti riemun sykähtelyn ympärillään
ja siitä hän kohosi vielä korkeampiin ilopiireihin. Hän oli juonut
kolme lasia ja hänen päänsä ei ollut luja. Hänen jalkansa liikkuivat
kepeästi ja hänen liikkeensä olivat sangen varmat. Hän oli juuri
päässyt siihen mielentilaan, joka soi hänelle tuon onnellisen
välinpitämättömyyden siitä, mitä seuraava hetki tuo tullessaan, tai
tuon yhtä onnellisen huolettomuuden seurauksista, jota hyveellinen
ihminen ei koskaan pääse kokemaan. Aistimukset painuivat alimmille
asteille — liikettä ja melua. Huone oli täynnä nopeasti pyöriviä
olentoja. Melu oli loppumaton ja naisten nauru kohosi kimakkana sen
yli, aivan kuin vihuri myrskyn yllä.
Anne liikkui kaiken keskellä kuin kohtalon kontrolloija ja mihin hän
tulikin, näytti se hänestä ainoalta varmalta pisteeltä pyörivässä
kuvasarjassa. Miehet tanssivat hänen kanssaan, mutta he olivat
merkityksettömiä miehiä. Eräs pyysi häntä tanssimaan kanssaan, mutta
Anne pysähtyi katsomaan erästä nuorta miestä, joka eläimellisesti
huohotti pullistuvin poskin, jotenka mies kirosi ja jätti hänet
mennäkseen jonkun toisen tytön luo. Huohottavan nuorukaisen yläpuolella
tanssi valoja, vihreitä ja punaisia. Anne jäi vakavana katselemaan
niitä.
Ihmiset, huone ja äänet näyttivät hänestä tulevan puuskittain. Puuskien
välillä ei Anne tiennyt muuta kuin sen, että hän oli onnellinen, ennen
kaikkea onnellinen. Aivan kuin sattumalta miehet suutelivat häntä ja
hän joi, mutta nämä asiat eivät varsinaisesti eronneet valoista ja
tietoisuuden puuskauksista. Anne alkoi ottaa kaiken luonnollisena,
hänelle tulevana.
Jonkun ajan perästä pysähtyi Anne taas katsellakseen outoja valoja.
Mutta tällä kertaa ne eivät olleetkaan punaisia tai vihreitä, vaan
oranssin värisiä, pitkinä vihaisina leimauksina, kuin nauhat, joita
äkkiä puretaan ilmaan ja taas yhtä äkkiä keritään takaisin. Melu
taukosi ja sitä seurasi sorina. Hetken erotti hänen samea näkövoimansa
selvästi huoneen, jossa oli aivan hiljaista, nurkassa viruvan miehen
ja lattialle hitaasti kasvavan punaisen lätäkön. Joku työnsi hänet
ulos ovesta muitten kanssa ja hän alkoi astua tarkoituksettomasti,
epävarmasti leveää katua.
Hän tunsi hämärästi eron tanssisalin kuuman ilman ja ulkoilman lämmön
välillä. Suuret vuoret, tähdet ja talojen varjot tulivat ja menivät
hänen silmissään samalla tavalla kuin melu ja väki tanssisalissa. Hän
sai päähänpiston kävellä, ja se vallitsi hänen mielessään yli kaiken
muun ja hän ryhtyi siihen suurella kiihkolla.
Kuinka kauas ja mihin suuntaan hän käveli, se ei merkinnyt mitään.
Liikkeessä ollessaan oli hän onnellinen. Kun hän pysähtyi, tunsi hän
itsensä onnettomaksi. Ja niin jatkoi hän kävelyään kaupungin leveiltä
kaduilta suuren solan läpi vuoristossa, ylös pitkää heinäistä laaksoa,
joka kääntyi hitaasti ja nousi vähitellen ja seurasi joen rantaa,
kunnes hän vihdoin tapasi itsensä pienestä sananjalkaa kasvavasta
notkosta Iron Creek solan luota. Hän työnsi sormensa hajalle menneen
tukkansa läpi ja tunnusteli pukunsa kiiltävää pintaa. Kaukana yllään
näki hän tähtien heiluvan. Vihdoin valtasi hänet päähänpisto nukkua,
aivan samoinkuin kävelemisen ajatuskin oli tullut. Hän vaipui
polvilleen, epäröi hetken ja pani sitten, huoahtaen kuin väsynyt lapsi,
päänsä pehmeää, pyöreätä käsivarttaan vasten ja sulki silmänsä.
Yökehrääjä lopetti surullisen huutonsa. Muutamat pienet linnut
sirkuttelivat unisesti. Itäisten vuoristojen takana alkoivat tähdet
himmentyä ja lempeä yötuuli, joka oli tuullut kautta pimeyden, painui
nukkumaan. Luonnon ovela taikuri alkoi muovailla päivän kuvaa, tuoden
esille luomansa tummista kätköistään, vetäen ne nähtäville pimennoista,
ikäänkuin luoden ne uudestaan. Uutta elämää liikehti kaikkialla.
Taivaan korkeus näytti olevan täynnä sitä ja kaikki laaksot ja niitten
haaraumat nostattivat yltäkylläisyytensä mahtavassa kuorossa ylistämään
vastavalkenevaa aamua.
Nainen liikahti unisesti ja heräsi, nakaten tukkansa kasvoiltaan.
Unen puna pani hänen poskensa hehkumaan. Se tuli ja meni hitaasti
nuoren auringon valaistuksessa, kilpaillen loistossa milloin hänen
pukunsa silkin kanssa, milloin taas vuoriston punatulkun kanssa, joka
räiskytteli puron vesiä sateenkaareksi. Hän kuuli lirinän ja meni
sinne. Punatulkku peräytyi varovasti, äänettömästi. Anne polvistui
puron rannalle ja huuhtoi sen jääkylmällä vedellä kasvonsa ja kaulansa,
toisena punatulkkuna, toisena villinä oliona, joka sykki ja värisi
uutta elämää. Sitten hän oikaisi ihanan ruumiinsa täyteen pituuteen ja
katsoi ympärilleen.
Aamu virtasi hänen lävitseen kuin joki ja jätti hänet puhtaana. Luonnon
silmäin edessä ja luonnon lukemattomien luomusten edessä seisoi hän
yhtä puhtaana kuin hekin. Hän oli käynyt meluavissa paikoissa, mutta
niin oli suohaukkakin tehnyt kohotessaan komeasti liikkumattomin
siivin. Hän oli ryöminyt liassa ja hän oli pörröinen, rähjääntynyt
ja likainen; samoin oli tulilintukin tehnyt ryöpytessään suomudissa,
mutta se oli pessyt puhtaiksi höyhenensä ja lauloi nyt luojan ylistystä
lähimmässä näreen latvassa. Nainen veti keuhkonsa täyteen aamua. Hän
venytteli itseään hitaasti, laiskasti, lihaksen kerrallaan ja seisoi
sitten entistä pitempänä ja vapaampana. Viime yön irstailu, toisten ja
pahempien öitten irstailut, hapon kaltaisesti syövyttävä julkeus, joka
on pahempi kuin itse synti, kaikki ne olivat kadonneet menneisyyteen,
joka oli kuollut, hävinnyt ja haudattu ainaiseksi. Nykyisyys yksin
oli tärkeä, ja se esitti hänet puhtaana luonnolle. Kun hän seisoi
siinä kirkassilmäisenä, miettivänä ja hehkuvana, tukka hajalla ja
heinän korret riippuen hänen vaatteissaan, näytti hän suurisilmäiseltä
enkelilapselta, joka vastikään on tullut maan päälle. Hänestä aamu oli
suuri ja ihana kuin uni, jonka on nähnyt ja johon on herännyt, jotakin
epätodellista ja katoavaa. Hänen sydämensä aukeni sille ja hän tunsi
itsessään hellyyttä kauneutta kohtaan, ja se on lähintä sukua pyhille
kyynelille.
Hänen siinä uneksien seistessään näytti luonnolliselta, että siihen
vielä yhtyisi toinen inhimillinen olento ja tulisi osaksi siitä. Näytti
luonnolliselta, että se olisi mies, nuori mies ja että hänen tuli olla
kaunis ja rohkea. Näytti luonnolliselta, että hän pysäyttäisi hevosensa
nähdessään Annen. Niin välttämätöntä se oli, niin tiukasti liittyvää
lempeään taivaaseen, vuoriston kasvaviin varjoihin ja elämöiviin
oraviin nähden, että tyttö seisoi liikkumattomana katsoen häneen suu
hieman auki, sanattomana. Hän oli vain osa, pieni osa kaikesta. Hänen
hienot, ruskeat silmänsä, pitkä, kähärä tukkansa ja kasvojensa rusketus
ei merkinnyt hänelle enempää kuin auringon valon leikki Harney-vuorilla.
Sitten hän kannusti hevostaan ja ratsasti pois ja jotakin tytön
sielussa särkyi. Unimaailmasta riistettiin tyttö raa’asti
menneisyyteensä. Auringon valo katosi hänen silmistään, häipyen
vähitellen ilman kultaloistosta, lintujen laulu hävisi, ja puron
lirinä muuttui kosken vihaiseksi pauhuksi, joka syytti maailmaa sen
pahuudesta. Aamu pakeni. Kaukaa, kauempaa vielä kuin Harney, kauempaa
kuin taivas, katsoi vieraan silmä säälien häntä. Hänen syntinsä ei enää
ollut ruumiillista. Se oli koskettanut hänen sieluaan. Sen sijaan, että
se vain olisi ollut sattuma, tuli siitä olotila, joka sitoi hänet,
ja josta hän ei voinut irtaantua. Yhtäkkiä näki hän erotuksen. Hän
vaelsi pimeydessään ja mies, kirkkaine sieluineen vaelsi valkeudessa.
Hän heittäytyi käsilleen maahan ja itki katkerasti, puristaen heinää
käsissään syntiensä tuskassa.
Silloin kuului uusi ääni ilmassa. Hän nousi istumaan ja kuunteli.
Käänteen takaa kuuli hän kimakan äänen lausuvan runomitalla. »Ja sinun
huoneesi ja valtakuntasi on pysyvä, iankaikkisesti ja sinun istuimesi
on vahva oleva iankaikkisesti», messusi ääni.
»Herra auttaa niitä jotka lankeevat ja kohottaa niitä, jotka ovat
sorretut». Puhuja astui näkyviin. Hän oli niitä vanhanaikaisia
vaeltavia saarnaajia, joita silloin tällöin näki vuoristossa ja jotka
olivat täynnä kiihkoa ja innostusta ja matkasivat paikasta toiseen
jalkaisin, pauhaten enemmän helvetin tulta kuin taivaan autuutta,
puolihupsuja, mutta täysin tosissaan. Hän oli riutuneen näköinen. Hän
oli puettu kiiltävän mustaan, pitkään takkiin, joka oli napitettu
tiukkaan ja hänen kenkänsä olivat tomuiset ja näyttivät liian suurilta
huolellisesti käärittyjen housunlahkeitten alla. Vanhanaikainen
majavannahkainen lakki oli työnnetty taaksepäin hänen kapealta
otsaltaan, jonka alta kiilui kaksi eloisaa, tuimaa haukansilmää.
Hartioillaan kantoi hän kepin varassa kangaspussia. Hän astui
innokkaasti eteenpäin. Ei voinut kuvitella mitään sen mahdottomampaa
kuin tuo koomillinen olento vaatimattomassa vuoriseudussa. Mutta sitä
voimakkaamman vaikutuksen teki hän tytön hämmentyneeseen sieluun. Hän
odotti innokkaasti saarnaajan seuraavia sanoja.
Tämä astui tuimana kivien välissä ja puhui tarmokkaasti, voitonvarmana:
»Kaikkien silmät vartoovat sinua ja sinä annat heille ruuan aikanaan.
»Sinä avaat kätesi ja tyydytät kaikki elävät olennot.
»Herra on oikeudenmukainen kaikissa teissään ja Hän on pyhä kaikissa
teoissaan.
»Herra on läsnä niitä, jotka häntä avuksi huutavat, totuudessa häntä
avuksi huutavat.»
Anne näki selvästi ainoastaan yhden asian koko maailmassa —
kiilusilmäisen vieraan, joka oli kuin jumala. Tämän tulisen miehen,
joka puhui outoja, vaikkakin epämääräisiä lohdutuksen sanoja. Tytön
kiusaantuneesta sielusta nousi ainoastaan yksi ajatus — keino millä
tehdä tuo lohdutus todelliseksi, keino nousta synnistään, tulla sen
jumaluuden arvoiseksi, jonka hän tänä aamuna ensi kerran oli selvästi
nähnyt. Hän syöksyi eteenpäin ja tarttui saarnaajan käteen. Hurmiossaan
häirittynä, pyöritteli tämä vain silmiään käsittämättä tyttöä
puoleksikaan.
»Miten? Millä keinoin?» läähätti tyttö. »Auttakaa minua! Mitä minun
pitää tehdä?»
Tyttö ojensi käsiään pyytävästi. Vanhan miehen mieli paloi yhä
kuumeisen kiihkeänä. Hän tuskin näki tyttöä eikä käsittänyt hänen
sanojensa tärkeyttä. Hän katsoi vain häneen ilmeettömästi ja huomasi
hänen ojennetut kätensä.
»Ja teidän täytyy tehdä työtä käsillänne, niinkuin minä käsken teitä»,
saarnasi hän epämääräisesti ja irroitti itsensä tytön otteesta ja
marssi komeasti eteenpäin purkaen suustaan psalmin mahtavia sanoja.
»Tehdä työtä käsilläni, tehdä työtä käsilläni», toisteli tyttö,
katsellen ojennettuja käsiään. »Siinä se on!» sanoi hän hitaasti.
Anne Bingham pesi astioita Preeriakoiran hotellissa yhden viikon.
Ensimmäinen päivä oli näkyjen päivä. Toinen oli ikävä, kolmas väsyttävä
ja yksitoikkoinen. Ensimmäinen oli niin pitkä kuin matka suuren
unelmamaan toisesta laidasta toiseen. Toinen oli niin pitkä kuin matka
suuren unelmameren yli. Kolmas oli iankaikkisuus. Ensimmäinen oli
ruusunvärinen, toinen oli tumma, ja kolmas oli täynnä harmautta, joka
muuttaa työn ilon koneelliseksi ahertamiseksi.
Kahdeksantena päivänä sattui kuukautiset tilipäivätanssiaiset
_Viimeisen toivon_ kaivoksella. Kaikki miehet olivat humalassa, kaikki
naiset olivat vielä enemmän humalassa, mutta enimmän humalassa oli
seuran epäämätön suosikki, Bismarck Anne. Kaksi miestä, jotka seisoivat
ovella, eivät nähneet siinä mitään huomattavaa — se oli tapahtunut
viime viikolla. Mutta sillä kerralla Bismarck Annella oli ollut vielä
mahdollisuuksia, nyt oli hän syönyt kielletyn puun hedelmästä ja se
tuli hänelle kuoleman synniksi.