laskeutuvan rinteen alapuolelle. Ylempänä kuvastui hevosia vartioiva
Alfred lännen taivasta vasten. Kauempana näkyi kalliovarustus mustana
nauhana auringon laskiessa. Leirissä näytti kaikki aavemaiselta,
muulit, vankkurien puoliympyrä, loikovien lehmäpaimenten epäselvät
ääriviivat ja vihdoin etualalla Sam loistavine, puoliympyrään
asetettuine keittovehkeineen ja säälittävän vähäisine tuliaineksineen,
jotka puolestaan eivät ensinkään tahtoneet ruveta loistamaan.
Sillä, kuten sanottu Samilla oli tuska tulta virittäessään. Se sammui
ainakin kuusi kertaa ja kuitenkin se liekehti kullakin kerralla siksi
kauan, että se sai Samin järjestämään keittoastiansa tulelle ja
jakelemaan eväitään. Sitten se sammui ja Sam-paran täytyi taas alkaa
alusta. Meksikolaiset polttelivat keltapaperisia sätkiään ja katselivat
hänen edestakaisin liikehtimistään synkän epäluuloisina. He olivat
varmasti vakuutettuja siitä, että Sam teki sitä piloillaan. Niinpä
he vihasivat häntä sydämensä pohjasta ja kääriytyivät vaippoihinsa.
Tom istui vankkurien nokassa heilutellen jalkojaan ja kerraten
kertaamistaan sielussaan soivaa laulua: »vailla vaimon rakkautta,
vailla vaimon rakkautta.» Hänen mielensä oli mustaa mustempi. Aika
ajoin katsahti hän Samiin, mutta ilman minkäänlaista kärsimättömyyttä.
Hän oli tottunut tulemaan toimeen ilmankin illallista. Sam oli hänelle
täysin yhdentekevä.
Mitä kokkiin itseensä tulee, niin paistoi hämmästys hänen pyöreitten
hartioittensa joka liikkeestä. Hänen kihara, harmaa tukkansa oli
epäjärjestyksessä alituisista epätoivon raapaisuista ja hänen
silmissään oli jotakin koiran surumielisyyttä, kun hän kohotti
katseensa ylös. Elämä ei ollut hänelle yhdentekevää. Päinvastoin.
Tehtävä: _märät puut + tulitikut = keittovalkea_ oli hänen elämänsä
risti. Siinä oli jotakin säälittävää. Ehkäpä se oli sitä sen vuoksi,
että koomillinen naama käydessä vakavaksi, vaikuttaa surullisemmalta
kuin maailman melankoolisimmat kasvot.
Vihdoin nousi kuu ja tulikin päätti syttyä. Seitsemännellä yrityksellä
se paloi tarmokkaasti ja asettui sitten vakavasti hehkumaan
pannukakuille sopivalla kuumuudella.
Mutta sen haiku oli kitkerä ja iltaviima oli oikullinen. Kitkerä savu
ja tyhjä vatsa sopii vallan hyvin sananlaskuksi, kun sen sovittaa
meksikolaisiin. Enimmät loikovista lehmäpaimenista kirosivat vain
hieman hartaammin ja kääriytyivät tiukemmin huopiinsa, mutta José
Guiterrez murisi, heitti peittonsa yltään ja lähestyi valkeata.
Sam pyöräytti silmävalkuaisiaan häneen hetkeksi, naurahti puoleksi
hämmästyneeseen tapaansa ja kääntyi taas patojensa ja pannujensa
puoleen. José, ollen pahalla tuulella ja lapsellinen, tahtoi tehdä
jollekin jotakin ja läimäytti sen vuoksi pitkällä piiskansiimallaan
keskelle pannukakkukasaa, joka vielä oli järjestämättä. Piiska jätti
kapean juovan pannukakkupatteriin. Sam katsahti äkkiä ylös.
»Älä tee sitä!» sanoi hän suuttuneena.
Hän katsoi tovin aikaa tiukasti kukkomaiseen Joséhen ja kääntyi sitten
keittohommiinsa. Asetellessaan kallistelevaa kahvipannua vakavammaksi
sattui hän törmäämään Josén reiteen. José potkaisi paikalla ja tuimasti
koko keittohoidon hajalle. Paistinpannu lensi salviaruohopensaaseen,
kahvipannu vieri maakoloon sylkien poroa ja vettä hiljalleen
vähenevällä voimalla, kattila pyörähti kyljelleen, pannukakut
hajaantuivat puolueettomasti ja mikä pahinta, valkea sammui kokonaan.
Black Sam alkoi nousta hitaasti. Seuraavassa silmänräpäyksessä
lyyhistyi hän korahtaen takaisin, veitsen pisto kyljessä.
Murhaaja seisoi ja katseli uhriaan, muut meksikolaiset tuijottivat. Tom
hyppäsi vankkurien nokalta, veti aseensa vyöltään, tähtäsi tarkkaan ja
ampui kahdesti. Sitten hän kääntyi ja lähti juoksemaan Alfredia kohti.
Lehmäpaimen ei pysty juoksemaan kovin nopeasti. Hänellä on
tavallisesti sellainen tonnisto kannettavanaan pitkävartisten
saappaitten, kannusten, varusten ja panosvyön muodossa, että hän
käykin horjuen. Tomin onnistui päästä pienen, kivisen kuilun yli,
ennenkuin meksikolaiset selvisivät hämmästyksestään ja pääsivät
irtaantumaan peitoistaan. Sitten katsahti hän taakseen. Hän näki,
että muutamat paimenista juoksivat varusvankkureille, toiset taas
irroittivat muuleja ja että muutamat olivat asettuneet polvilleen ja
varustautuivat ampumaan. Viimemainitun huomatessaan alkoi Tom ponkata
puoleen ja toiseen juostessaan. Se tietenkin hidastutti hänen kulkuaan.
Puolitiessä mäelle tuli Alfred häntä vastaan matkalla ottamaan osaa
leikkiin, olipa sitten kysymys mistä tahansa. Pieni mies ojensi kätensä
ja tarttui Tomiin. Tom ponnisti jalustinta vasten ja oli hetkessä
kahdenreisin satulassa.
Alfred kääntyi takaisin mäelle ja alkoi sanaakaan sanomatta hurjasti
sovitella piiskaansa hevosensa olkapäille. Kun he mäen päällä
ratsastivat laitumella olevien hevosten ohi, käännähti Tom hevosen
selässä ja tyhjensi jäljellä olevat ammuksensa keskelle laumaa. Kaksi
hevosta tupertui potkien maahan, muut hajaantuivat joka taholle. Alfred
murahti hyväksyvästi, sillä se teki takaa-ajon vaikeammaksi ja antoi
siten heille pitemmän etumatkan.
Sekä Alfred että Tom tiesivät vallan hyvin, että hevonen joka kantoi
selässään kahta miestä ei saattanut päästä pakoon yhtä miestä
kantavalta, mutta he tunsivat myöskin seudun ja se merkitsi heille
sitä, että jos he vain pääsisivät onnellisesti sen kapean solan luo,
joka kulki vanhan savimäen poikki, niin se saattaisivat pelastua
Petersoniin, joka sijaitsi hyvänlaisen mailimäärän päässä siitä.
Se saattoi käydä päinsä siitäkin syystä, että mies, jolla on vaara
takanaan, kiipeää nopeammin kuin se, jolla on vaara edessäpäin.
Sitäpaitsi panisi vilkas puolustus varmaan vihastuneen meksikolaisenkin
miettimään ennenkuin hän alkaisi kiipeämisen. Niin ollen pakoitti
Alfred hevostaan eteenpäin vanhan virran pohjalla olevan tasamaan
poikki lähintä ja ainoata läpipääsyä kohti. Viisitoista mailia
edessäpäin oli säännöllinen kulkureitti. Muuta tietä ei vuorelle
päässyt, se oli joka puolelta luoksepääsemätön kuin vanhanaikainen
linnoitus. Meksikolaiset olivat tällöin onnistuneet suopungeillaan
ottamaan kiinni muutaman hajaantuneista hevosista ja olivat jo
tulossa heidän perässään hurjasti karjuen. Alfred katsoi taakseen ja
virnisteli. Tom heilautti suurta olkihattuaan kiusoittelevasti.
Lähestyessään solaa huomasivat he, että sen seinämät olivat miltei
kohtisuorat ja sileät. Sen pohja oli V:n muotoinen ja niin täynnä
koloja, merkillisiä torneja ja pilareja sekä muinaisten sateitten
kaivama, että se oli melkein mahdoton kuljettavaksi. Se nousi loivasti
ensin, mutta jyrkkeni sitten ja oli ylinnä miltei pystysuora pari,
kolme jalkaa. Kun miehet tulivat siihen, astuivat he satulasta
ja alkoivat kiivetä nelinkontin taluttaen hevosta perässään.
Ratsastettuaan suoraan auringonlaskua kohti olivat heidän silmänsä
aivan häikäistyneet, jotenka työ ei ollut helppoa. Hevonen seurasi
varovaisesti, turpa maata vasten.
Kaikille on tunnettua, että lyhyet sateet, joita seuraa polttava
auringonpaiste, pyrkivät kaivamaan vaihtelevan syviä onkaloita
savimaihin, jättäen kuoren kovaksi. Alfredin ja Tomin olisi kokeneina
miehinä pitänyt arvata se, mutta he eivät tehneet sitä. Heti päästyään
solaan suistui hevonen tuollaisen kuoren läpi maanalaiseen onkaloon
painuen raskaasti kyljelleen. Päästyään jotenkuten jaloilleen taas, jäi
se siihen huohottaen ja sieraimet laajallaan seisomaan.
»Kuinka kävi, Tom?» huusi Alfred, joka oli hieman edellä.
»Lapa sijoiltaan», sanoi Tom lyhyesti.
Alfred palasi takaisin sanaakaan virkkamatta ja asettaen pistoolinsa
piipun hevosen otsaa vasten aivan silmien kohdalle, painoi liipasinta.
Molemmat miehet rakensivat kuolleesta hevosesta itselleen kiven suojaan
rintavarustuksen. Juuri kun he olivat asettuneet sen taakse pyyhälsivät
meksikolaiset paikalle, ratsastaen satulatta. Tom pani rauhallisesti
uudet panokset pistooliinsa.
Meksikolaisten silmät olivat myöskin ilta-auringon häikäisemät ja
he pysähtyivät hetkeksi sekavana ryhmänä solan suulle. Molemmat
miehet nousivat seisaalleen varustuksensa takaa ja ampuivat nopeasti.
Kolme meksiä ja kaksi hevosta kaatui. Muut livistivät hurjassa
sekasorrossa oikealle ja pääsivät amerikkalaisten tulelta piiloon.
Kolme winchesterillä aseistettua meksikolaista teki pitkän kierroksen
ja laskeutui rauhallisesti suuren heinäpensaan taakse, tarkalleen
pistoolien ulottuvilta. Siinä he makasivat ja odottivat. Sitten
vallitsi täydellinen hiljaisuus.
Nouseva kuu paistoi suoraan solaan, valaisten jokaisen pisteen mäen
rinnassa. Huonoinkaan ampuja ei olisi voinut ampua harhaan sellaista
taustaa vastaan. Molemmat miehet totesivat sen ja asettuivat tarkemmin
turvaan varustuksensa taakse. Tom kohotti kiven avulla varovaisesti
hevosen päätä ylemmäksi, muodostaen siten itselleen tähystysreiän,
josta hän paremmin saattoi seurata vihollisen liikkeitä. Sitten hän
heittäytyi vatsalleen ja alkoi veitsellään piirrellä kovaa savea,
sillä Tomilla oli samanlainen piirtelemisen halu kuin monella nuorella
pojalla. Alfred veti varovaisesti saappaansa varresta lyhyen piippunsa,
painoi lyhyellä peukalollaan tupakkapanoksen, joka siinä oli valmiina,
syvemmälle, ja raapaisi valkean. Hän piti tikkua vähän aikaa piipun
pesän yläpuolella.
»Mistä oikeastaan on kysymys», tiedusteli hän varsin
anteeksiannettavalla uteliaisuudella.
»Tästä on nyt viisitoista mailia solan toiseen päähän», sanoi Tom,
ikäänkuin ei olisi kuullutkaan Alfredin kysymystä. »Ja tietysti he
lähettävät osan kiertämään sen kautta. Tässä valaistuksessa menee
heiltä siihen kolme tuntia. Sitten he ampuvat meidät helposti ylhäältä
käsin.»
Alfred puhalsi kolme savupilveä taivasta kohti. Näytti siltä kuin asia
hänen mielestään olisi ollut niin selvä, ettei siihen sen enempää
sanoja tarvinnut tuhlata.
»Meidän täytyy päästä tästä pois», sanoi Tom vakavana.
Alfred murahti.
»Ja mitenkähän se käy päinsä.»
Alfred veti välillä pari haikua.
»Sillä, jos me lähdemme tästä liikkeelle, niin nuo likanaamat
luonnollisesti ampuvat meidät takaapäin samassa silmänräpäyksessä kun
me alamme kiivetä.
Alfred suvaitsi nyökätä päätään. Tom keskeytti piirtelemisensä
vastaukseksi.
»Niin», sanoi Alfred, ottaen piipun suustaan — Tom aloitti taas
tyytyväisenä piirustelunsa — »yksi keino siihen on ja se on se, että me
pidämme heitä niin kuumina edestäpäin, etteivät he voi ampua meitä.»
Tom näytti hämmästyneeltä.
»Meidän täytyy koettaa kiivetä. Luonnollisesti voi tapahtua tapaturma.
Mutta kun minä annan merkin, niin sinä lähdet ja jos joku heistä ampuu
sinut, niin se tapahtuu siitä syystä, että minun kuusipiippuiseni on
tyhjä.»
»Mutta ethän voi kiivetä ja ampua yht'aikaa», vastusteli Tom.
»En luonnollisestikaan», vastasi Alfred tyynesti. »Työnjako, sinä
kiipeät ja minä ammun.»
Tomin silmissä välähti.
»Ei käy», sanoi hän rauhallisesti.
»Sinulla on pitemmät jalat», väitti Alfred ystävällinen sävy äänessään,
»joten sinä joudut Petersoniin pikemmin.» Sitten katsoi hän Tomia
silmiin ja muutti äänensä kylmän asialliseksi. »No hyvä! Minä heitän
arpaa.»
Vastaukseksi veti Tom vanhan korttipakan taskustaan.
»Kuulehan», ehdotti hän riemuisasti. »Minä vedän ja se, joka ensin saa
sotamiehen, se jää tähän.»
Hän alkoi käsitellä kortteja ja kumartuen hieman, pudotti muutaman
kortin. Alfred kääntyi nostamaan niitä. Tom pisti silloin kätevästi
ruutusotamiehen alimmaksi pakkaan. Alfredin nostamat kortit pisti hän
keskelle pakkaa ja alkoi heti jakaa.
»Tässä on sinun», sanoi hän vetäen pakasta ristinelosen, »ja tämä on
minun», jatkoi hän vetäen esiin ruutusotamiehen. »Onni näkyy olevan
minulle vastainen», huomautti hän iloisesti.
Alfred oli hetken ääneti, hänen silmissään näkyi ilmeinen vastalause.
Sitten voitti hänessä rehellisen pelin vaisto. Hän paiskasi liiat
varustuksensa pois niin kuin ei mitään olisi tapahtunut, irroitti
kuusipiippuisensa ja antoi sen Tomille sekä asetti lakkinsa piiskan
varren päähän ja kohotti sen sitten hevosen kylkeä vasten niin
korkealle, että se veti vihollisen huomion puoleensa. Hän toimitti
työnsä nopeasti ja ilman mitään sankariotteita, sillä hän oli
preeria-asukas. Tuskin olivat kolmen winchesterin kuulat läiskähtäneet
savikkoa vasten, kun hän jo oli kiipeämässä kaikin voimin.
Meksikolaiset ryntäsivät aukkoa kohti molemmilta puolin varmoina siitä,
että he sivulta saisivat ampua vihollisensa tai sitten ennättäisivät
sulkea tien Alfredilta. Tässä he jättivät käyttämättä tehokkaimman
tulensa, nimittäin kolmen winchesteri-miehen — ja sen sijaan, että
he olisivat ampuneet, saivatkin he itse innokkaan vastaanoton Tomin
kuusipiippuisesta noin kuuden jalan etäisyydeltä. Keltanokkakaan ei
sellaiselta matkalta voi ampua harhaan.
Se osa, mikä meksikolaisista jäi henkiin, vetäytyi nopeammin takaisin
kuin he olivat tulleet ja winchesteri-miehet loikkivat takaisin
pensaansa taakse kuin viiriäispoikue.
Tom sytytti sitten Alfredin piipun ja jatkoi mainiota kuvanveistoaan
savimaassa. Hän tiesi, ettei mitään tapahtuisi ennenkuin kiertäjät
tulisivat. Peli oli hänen puoleltaan pelattu. Siitä oli tullut
kilpajuoksu lyhytjalkaisen miehen, joka kulki jalan ja hyvillä
hevosilla varustetun, rivakan ratsujoukon välillä. Harkiten
intohimottomasti asiaa, ei Tomilla ollut halua minkäänlaisiin
arvaamisiin kumpiko voittaisi.
Kuten sanottu oli Alfred pieni mies ja hänen jalkansa olivat
lyhyet. Eivätkä ne olleet ainoastaan lyhyet, vaan ne olivat aivan
harjaantumattomat, sillä Alfred vietti kaiket päivänsä hevosen selässä.
Mainituissa jaloissa oli lisäksi tiukat, ranskalaisilla korkeilla
koroilla varustetut saappaat, joita Idän miehet olisivat pitäneet
keikarimaisuutena, mutta joitten Lännen miehet tiesivät olevan
äärimmäisen käytännölliset — nehän estivät jalan luisumasta jalustimen
läpi eteenpäin. Muutenkin oli Alfred huonommalla puolella. Hänen
hartiansa olivat kapeat ja luisut ja hänen rintansa litteä. Huoneessa
ja Idässä olisi häntä arvatenkin pidetty keuhkotautisena. Täällä oli
hän ainoastaan ahdashenkinen.
Ja niin kävi, että Alfred hävisi kilpajuoksussa.
Ihme ei ollut siinä, että hän hävisi, vaan siinä, että hän ensinkään
pääsi perille Petersoniin. Jotenkin hän sinne kuitenkin tuli, yrittipä
vielä lähteä apujoukon mukanakin takaisin, mutta kaatui kuin pölkky
pitkäkseen, kun hän yritti nostaa pudottamaansa lakkia. Joku riisui
häneltä sitten saappaat ja pani hänet vuoteeseen.
Mitä apujoukkoon tulee, niin se hajaantui tuntia myöhemmin. Heti
sen jälkeen siitä muodostui metsästysjoukkue ja sen metsästettävänä
oli ihminen. Metsästyksestä tuli pitkällinen ja riista lopetettiin
viimeiseen olioon saakka, mutta siitä ei sen enempää.
Tom rukka tavattiin ilkosen alastomana ja palasiksi revittynä.
Meksikolaiset ovat tulista väkeä, varsinkin jos heistä muutamia on
tapettu. Tomin varustukset oli varastettu. Alaston hevonen ja alaston
mies aamun valjussa valaistuksessa oli kaikki mitä oli jäljellä, paitsi
sinne tänne lentäneitä paperipalasia, jotka ennen olivat olleet pakka
vanhoja kortteja. Varustuksen takainen savi oli täyteen piirusteltu —
ihminen saattaa saada aikaan paljonkin sellaista kun hänellä on kaksi
tuntia täysin joutilasta aikaa. Suurin osa koristeellisia kuvioita oli
nuolia, sydämen kuvia ja karjanmerkkejä, mutta eräässä kulmauksessa
olivat sanat: »vailla vaimon rakkautta.» Se oli hieman liikuttavaa
yhtäkaikki, vaikka ei Tom sitä ollut tarkoittanutkaan, sillä kuten jo
sanoin oli Tom vain tavallinen, parkittu arizonalainen lehmäpaimen,
vailla kaikkia hienompia tunteita.
Kuinkako tiedän, että Tom tahallaan veti ruutusotamiehen? Minähän
tunsin Tomin ja se on kylliksi.
XI.
PELASTAVA ARMO.
Olipa kerran kirjankustantaja, jolla oli omat ajatuksensa lyhyistä
kertomuksista. Se ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sillä
kustantajilla on sellaisia ja kun he saavat käsiinsä lyhyen jutun,
joka vastaa heidän makuaan, niin he ottavat sen ilolla vastaan
ja maksavatkin siitä hyvin. Mainittu kustantaja oli sitä mieltä,
että lyhyen kertomuksen tuli olla realistisen. »Esittäkäämme asiat
sellaisina kuin ne _ovat_! oli hänellä tapana huudahtaa parhaalle
ystävälleen, painopirulle tai konttorikissalle, tai kuka kulloinkin
sattui olemaan lähettyvillä. »Elämä on kyllin suurenmoinen, jotta
se voi itse puhua puolestaan, ilman että sitä tarvitsee autella
tympäisevällä, idioottimaisella tunteellisuudella. Antakaa heidän
nähdä todellisia ihmisiä, jotka elävät todellista elämää todellisissa
taloissa ja minä luulen, että meillä on kyllin järkeä itsekin vetää
johtopäätöksemme!»
Näitä sekavia huudahduksia sateli tavallisesti silloin, kun hän
oli lukenut muutamia sivuja varsin sievistä käsikirjoituksista,
joissa lauseet olivat pitkiä ja monimutkaisia ja joissa oli käytetty
monitavuisia laatusanoja ja runollista sanontaa. Tämä kustantaja piti
lyhyistä, nasevista lauseista. Hän halveksi runollista sanontatapaa.
Koska hän oli vain kustantaja, oli hänen nimensä Brown. Jos hän olisi
ollut kirjailija olisi hänellä ollut ainakin kolme nimeä, jotka
olisivat alkaneet kirjaimiston peräkkäisillä kirjaimilla.
Niin, eräänä päivänä sattui, että tämän kustantajan eteen, Brownin
eteen, ilmestyi nuori mies, jolla oli käsikirjoituskäärö kainalossaan.
Miten hän oli päässyt konttoripojan ohi, ei Brown saattanut käsittää
ja kääröllä olevat käsikirjoitukset olivat hänelle kauhistus. Mutta
nuori mies seisoi hänen edessään yhtäkaikki ja esitti suosituskirjeen
kustantajan parhaalta ystävältä. Hän sanoi, että hänellä olisi
käsikirjoitus jätettävä arvosteltavaksi ja hän sanoi sanottavansa
loppuosan niin heikolla äänellä, että Brown heti saattoi päättää, että
kyseessä oli hänen ensimmäinen tekeleensä.
Brown teki hänelle kysymyksiä, pintapuolisia, ei sen vuoksi, että hän
välitti tietää hänestä mitään, vaan sen vuoksi, että hän piti siitä
miehestä, joka oli kirjoittanut suosituskirjeen. Nuoren miehen nimi
osoittautui olevan Severne ja hän oli vakavamielisimpiä nuorukaisia,
mitä ikänä on astunut koulusta suoraan kirjailija-uralle. Hän puhui
aatteista. Brown päätteli, että hänen kirjoitelmansa mahdollisesti
käsitteli kaldealaista tähtitiedettä edustavaa aikaa ja että se sisälsi
syvää kuvaannollista viisautta sekä noudatti Bulwer Lyttonin ja Marie
Corellin koulukunnan sanontaa. Niinpä hän nuorukaisen mentyä otti
käärön käteensä käydäkseen sen läpi. Jos hän olisi luullut, että se oli
ansiokas tekele, niin ei hän olisi kiirehtinyt sillä tavalla, mutta kun
hänen paras ystävänsä oli suositellut sitä, niin ajatteli hän saavansa
ikävän tehtävän käsistään heti.
Hän luki kertomuksen läpi. Sitten hän luki sen huolellisesti vielä
kerran. Ja sitten hän paiskasi sen läiskähtäen pöydälleen — muutama
sata muistilippua lensi siinä hajalleen, mutta se ei paljoakaan
merkinnyt— ja lausui suuren, ruman sanan. Lauseet tekeleessä olivat
lyhyitä ja joustavia. Laatusanat olivat sangen nasevia. Siinä ei
ollut hituistakaan runollisuutta. Se kuvasi elämää sellaisena kuin se
todellisuudessa on.
Brown, kustantaja, julkaisi kertomuksen ja maksoi siitä hyvän hinnan.
Severne, kirjailija — kirjoitti uusia kertomuksia ja möi ne Brownille.
Heistä tuli oikein hyvät ystävät ja Severne sai kuulla tarkalleen miten
Brown piti lyhyistä kertomuksista ja miksi ja miten hänen, Severnen
nimittäin, kertomukset olivat juuri sitä laatua.
Asiat olisivat olleet ihanteellisessa järjestyksessä ja se olisi ollut
terveellinen läksytys pahalle maailmalle ja muille kustantajille,
ellei Severne olisi ollut niin ylen vakavamielinen. Hänellä ei ollut
hituistakaan huumorin tajua. Häneltä puuttui laajat näköalat eikä
hän tuntenut suhteellisuutta. Hän otti elämän raskaasti. Hän katsoi
olevansa yhtä tärkeä kuin nebulaari-systeemi tai kielellinen uudistus.
Välitön seuraus siitä oli se, että hän, hankittuaan menestyksensä
realismilla, korotti realismin kunniakorokkeelle ja palvoi sitä
ainoana todellisena (kaunokirjallisena) jumalana. Severnestä tuli
realististakin realistisempi. Sille hän perusti kaiken. Hän ei ottanut
kuvatakseen ainoatakaan tapausta, jota hän ei alusta loppuun ollut
omin silmin nähnyt. Hänellä ei ollut paljoakaan tekemistä varsinaisten
tunteitten kanssa, mutta mikäli ne olivat välttämättömiä hänen
kertomuksissaan, tahtoi hän ne itse kokea omassa persoonassaan. Muussa
tapauksessa jäi kertomus kirjoittamatta. Sellaisia tunteita kuin viha
tai uskonnollisuus tai pelko ei hän yrittänytkään eritellä, ellei
hän ensin ollut itse niitä kokenut. Epäystävälliset ja kateelliset
kilpailijat — he eivät olleet realisteja — väittivät, että Severne
kerran ehdoin tahdoin oli juonut itsensä Bowery whiskystä humalaan,
jotta hän saattaisi kuvailla erään vähäpätöisen henkilön tunteita siinä
tilassa. Varmaa on ainakin, että hän ymmärtämättömien kesken sai hupsun
nimen, joka hyvästä maksusta palkkasi ihmisiä suorittamaan kummallisia
ja tarkoituksettomia tekoja hänelle. Hän kokeili aina itsellään ja
muilla.
Se oli kyllä naurettavaa, eikä se olisi liikuttanut ketään muita kuin
vanhoja, kuluneita oikkuniekkoja, joitten ainoana ilona oli puhua
»nuorista hupsuista», ellei Severne olisi ollut rakastunut. Ja se
viekin meidät asian ytimeen.
Luonnollisesti oli hän rakastunut äärettömän vakavasti. Ei hän siitä
osannut löytää paljoakaan iloa. Hän mietti vain enimmäkseen rakastavain
velvollisuuksia toisiaan ja kanssaihmisiään kohtaan. Hänellä oli myös
liioiteltu käsitys itse rakkauden pyhitetystä, pyhästä ja korkeasta
luonteesta. Se on kiitettävää, mutta se kiduttaa ihmistä arveluttavasti.
Tytöt eivät pidä sellaisesta rakkaudesta pitkän päälle. Olkoon se
minusta kaukana, että rohkenisin uskotella, että nuo enkelimäiset
olennot todella tahtoisivat, että heitä suudeltaisiin, mutta jos,
suorastaan tapaturmaisesti, olosuhteet vievät siihen, että mies
heidän suostumuksettaan tai aavistamattaan suutelisi heitä, niin
hämmästyisivät he vallan pelottavasti — niin sanottu miehen raakimus ei
kyllä hyödy paljoakaan, ellei hän uskalla koettaa tuota yllättämistä.
Pylväspyhimyksenä olo on sangen miellyttävää — julkisuudessa. Teidän
täytyy kuitenkin saada nähdä, että Severnen asema tavallisissa oloissa
oli sangen epävakainen. Kuvitelkaa hänen hirvittävää epätoivoaan kun
hän havaitsee sydämensä peruuttamattomasti kiintyneen nuoreen neitoon,
joka on yhtä vakavamielinen kuin hän itsekin, yhtä suuressa määrin
huumoria tajuamaton, mutta koko sielustaan ja mielestään kiintynyt
romanttiseen ja aatteelliseen taidesuuntaan! He keskustelivat usein
asiasta vakavasti ja tulisesti. Kukin koetti omantunnontarkasti
käännyttää toistaan. Kuten tavallista, päättyi yritys kymmenkunnan
pitennetyn haastattelun jälkeen siihen, että tyttö menetti malttinsa.
Tytöt ovat niin mahdottomia!
»Mitä luulet minun välittävän siitä, miten sinun kuvittelemasi henkilöt
harjaavat hampaitaan, napittavat housunkannattimiaan tai kiilloittavat
kenkiään? Minä tiedän, miten vanha Smith vastapäätä toimittaa ne asiat
ja siinä on minulle kylliksi!» huudahti tyttö.
»Ihmisluonteen tuntemus ilmoittaiksen sillä tavalla», väitteli Severne
synkkänä.