hieman ruokavarojasi.»
Kaksi litteää kiveä parin tuuman päässä toisistaan tekivät uunin
virkaa ja paistinpannu aukon kohdalla, jonne nuotion liekit leiskuivat
sekä tinakuppi muodostivat rosvon koko keittiökaluston. Alfred pisti
vieraanvaraisesti hieman leipää ja kahvia sen entisen omistajan suuhun.
»Ei sen vuoksi, että se olisi niin tarpeellista», huomautti hän, »mutta
minä olen ylen helläsydäminen».
Aterian jälkeen pani Alfred toimeen lyhyen ja tulosrikkaan saaliin
etsiskelyn ja löysi sen vieraan satulapussista, joka oli ujostelematta
jäänyt auki.
»Olet varmaankin ensikertalainen näissä hommissa, vieras»,
huomautti poliisipäällikkö. »Satulassasihan on paljonkin parempia
piilopaikkoja kuten rajaus ja satulannuppi. Onko sinulla mitään pientä
ratsastusretkeä vastaan?»
Mies pudisti päätään. Hän oli pysytellyt synkän äänettömänä koko
hauskan toimituksen ajan.
Alfred ja hänen vankinsa nousivat vihdoin satulaan ja ratsastivat
pohjoiseen. Heti kun he olivat kiivenneet laakson jyrkän seinämän,
ajoivat he peräkkäin, vieras edellä ja vieraan hevonen muodostaen
uskollisen jälkijoukon. Siten joutui rosvo ensimmäisenä näkemään
Siouxintiaani-joukon, joka pysähtyi silmänräpäykseksi eräälle
kaukaiselle mäelle. Luonnollisesti Sioux-intiaanit näkivät myös hänet.
Hän ilmoitti havaintonsa Alfredille.
»No, ne eivät ole vihamielisiä», sanoi Alfred.
»Nämä villit ovat varmasti vihamielisiä», pani vieras vastaan. »Älkää
erehtykökään niiden suhteen. Minähän vasta toissapäivänä anastin heiltä
tuon kirjavan hevosen», ja hän viittasi peukalollaan takana tulevaa
hevosta.
»Ja sinä leiriydyit», huudahti Alfred äärimmilleen hämmästyneenä.
»Sinunhan täytyy olla kerrassaan hullun.»
»En ollut nukkunut rahtuakaan kolmeen yöhön», selitti vieras, ikäänkuin
anteeksipyytäen.
Hän kohosi aimo askeleen Alfredin silmissä.
»Olipa sinulla rohkeutta, kun sellaisissa olosuhteissa suunnittelit
vielä postin ryöstöä.»
»Olin päättänyt ryöstää sen ja minähän sain sen», vastasi vieras
itsepäisesti.
Villit näyttäytyivät seuraavan kukkulan laella, ainoastaan puolen
mailin päässä ja tulivat miehiä kohti. »Arvelen, että tarvitset
käsiäsi», sanoi Alfred yksinkertaisesti ja ratsastaen hänen viereensä
irroitti rosvon kädet yhdellä veitsen viilaisulla. Mies ojensi
molemmat kätensä ulos ja sitten ylös verrytelläkseen jäseniään ja
hyppäsi maahan. Alfred laskeutui samoin satulasta. Molemmat sitoivat
sitten muitta mutkitta hevostensa päät lähelle etujalkojen nilkkoja ja
istuutuivat sitten selät vastakkain preerialle. Kullakin oli uusinta
mallia Winchesteri ja pari Colt-revolveria, joihin sopi myöskin
Winchesterin panokset.
»Montako panosta?» kysyi Alfred.
»Viisikymmentäkaksi», vastasi vieras tutkittuaan varastonsa.
»Seitsemänkymmentä minulla», ilmoitti Alfred. »Minä kuljen aina
täysissä varusteissa.»
Kumpikin järjesti eteensä pienen puoliympyrän muotoisen patterinsa.
Heidän käytettävissään ilman uudelleen latausta oli neljäkymmentä
kahdeksan laukausta.
Kun intiaanit olivat lähestyneet noin neljänsadan jalan päähän
valkoisista miehistä, pysähtyivät he. Alfred nousi ja kohotti kättään
heitä kohti kämmen eteenpäin rauhan merkiksi. Vastaukseksi tuli laukaus
ja valtava karjunta.
»Sanoinhan teille», huomautti vanki.
Alfred palasi takaisin ja istuutui. Villit, yksitellen eroten joukosta,
lähtivät ratsastamaan vinhaa vauhtia alati pienenevässä ympyrässä.
He karjuivat kovasti. Silloin tällöin he myös ampuivat. Jälkimmäistä
toimitusta aronmiehet seurasivat korvat tarkkaavina, sillä heidän
harjaantuneelle kuuloaistilleen puhui kukin laji ampuma-aseita
omaa kieltään — vanha suusta ladattava Remington ja raskas Sharpin
viisikymmentä, kukin niistä ilmaisi heti itsensä. Kuulat eivät
herättäneet heidän mielenkiintoaan ensinkään. Kaksi maassa istuvaa
miestä oli sangen pieni maali intiaaneille, jotka puhdistamattomilla
pyssyillään ja nelistävän hevosen selästä ampuivat neljänsadan jalan
etäisyydellä.
»Tuo joukko ei ole täkäläisiä», päätteli Alfred. »Heillä ei ole
tusinaakaan takaaladattavia.»
»Eiköhän ole parasta ampua yksi heistä», ehdotti vieras, asettuen
polvilleen.
»Älä ole hullu», neuvoi Alfred, »vaan käy auttamaan.» Hän oli
tyytyväinen asiain tähänastiseen tilaan ja kaivoi jäistä maata
veitsellään. Kepeä lumi oli miltei kokonaan tuiskunnut mäen laelta
pois. Vieras totteli.
Nähdessään mitä miehet tekivät, käänsivät intiaanit hevosensa suoraan
heitä kohti ja tekivät hyökkäyksen. Noin kahden sadan jalan päähän
tultuaan alkoivat winchesterit puhua. Alfred ampui kahdesti ja vieras
kolmasti. Silloin ympyrä särkyi ja hajosi ja lasketti ohi.
»Montako sait?» kysyi Alfred ammattimiehen harrastuksella.
»Kaksi» vastasi vieras.
»Kaksi täälläkin», lisäsi Alfred.
Aivan läheltä kuuluva liikehtiminen, valitus ja potkiminen sai
molemmat miehet äkkiä kääntymään. Kirjava hevonen oli kaatunut ja
potki hurjasti. Alfred meni sen luo ja pisti veitsensä sen kurkkuun
säästääkseen ammuksiaan.
»Lähde liikkeelle, toveri», sanoi Alfred. Toinen lähti. Siten saivat
he turvan ainakin yhdeltä suunnalta. Intiaanit olivat nostaneet
kauhean mölyn nähdessään hevosen kaatuvan. Nyt, kun kukin sotilas tuli
määrätylle paikalle pysäyttivät he hevosensa ja muodostivat jälleen
yhtenäisen ryhmän. Alfred ja rosvo tiesivät vallan hyvin, että tämä
liike uhkasi heitä vakavammalla hyökkäyksellä kuin se välinäytös,
josta he äsken verrattain helposti olivat selviytyneet. Intiaani
on äärimmilleen laumaihminen kun on kysymyksessä avotaistelu. Hän
saa paljon rohkaisua huutamisesta, hevosten kavioitten kapseesta ja
runsaitten kotkansulkien heilunnasta. Mutta piiristä hyökkäys on liian
yksilöllistä sopiakseen intiaanin makuun.
Intiaanit olivat nyt selvillä vastustajistaan. He tiesivät olevansa
tekemisissä kokeneitten kanssa. Miesten käytännöllinen menettely
sitoessaan hevostensa päät nilkkoihin ja heidän taitonsa huomata
helpoin puolustusmenetelmä oli varmaankin jo herättänyt heissä
epäluuloja. Sitä vahvisti yhä heidän erinomaisen tarkka ammuntansa.
Mutta he saivat varmuuden asiasta siitä pikkuseikasta, että miehet,
huolimatta hyökkäyksen tuimuudesta ja kiihotuksesta, olivat ampuneet
ainoastaan muutaman laukauksen ja nekin vasta aivan läheltä. On sangen
vaikeata pidättyä ampumasta ylimalkaan kun niin monta maalia tarjoutuu
silmälle yhtäaikaa. Mutta se on myös yhtä kohtalokasta. Villille on
muutama harhalaukaus suuri rohkaisu ja ne näyttävät jatkuvan kerran
aljettuaan. Harhalaukaukset kuolettavat tyyneyden ja itseluottamuksen
ja ne viekoittelevat vihollisen tuumaa lähemmä sitä taistelun halun
rajaa jonka toisella puolella viisauden sijalle astuu murhaamisen halu.
Intiaani on mitä varovaisin ja viekkain sotilas, ennenkuin hän tulee
raivoksi ja hän on mahdollisimman häikäilemätön sen jälkeen. Muutamassa
silmänräpäyksessä oli neljä heistä muuttanut autuaille metsästysmaille
ja loput jäivät, pääsemättä lähemmä saalistaan miettimään sitä
tosiasiaa.
Hyökkäys alkoi. He ratsastivat samaa hurjaa vauhtia, jota he käyttivät
puhvelinmetsästyksessä, yhtä äkillistä, kauhistuttavaa ja uhkaavaa
kuin musta ukkospilvi myrskyn siivillä ja kuten sekin, näytti heidän
peloittavuutensa ja nopeutensa kasvavan sitä mukaa kuin he lähenivät.
Kukin ratsastaja taivutti itseään hevosensa kaulaan saakka ja ampui —
oikean kuulasateen, joka, vaikka se menikin liian korkealta, kuitenkin
vinkui ilkeästi ilmassa. Hevoset ojentelivat kaulojaan ja aukoivat
punaisia kitojaan ja panivat pienet jalkansa liikkumaan niin nopeasti,
että ne muistuttivat elävästi junan ohi kiitävää säleaitaa. Ja kepeä
lumi tuiskusi pyrynä heidän takanaan.
Kumpaistakaan miestä ei kiihoitus saanut nousemaan polvilleen
kuolleen hevosen takaa. He tiesivät, että nyt oli tullut tärkeä
vaihe taistelussa ja he ampuivat varmasti ja nopeasti, keskittäen
koko tarmonsa varmaan tähtäykseen. Ensimmäinen intiaani koetti
saada hevosensa hyppäämään edessä olevan esteen yli, mutta pieni
eläin kieltäytyi oudosta yrityksestä, väisti vasemmalle, törmäsi
muihin intiaaneihin ja yhtyi muuhun ohi painaltavaan sotilasvirtaan.
Siinä sekasorrossa joutui Alfred tyhjentämään viimeiset panoksensa
winchesteristään ja onnistuikin haavoittamaan erästä hevosta.
Potkiva ja kiljahteleva hevonen tarjosi hetkellisen, mutta
erinomaisen suojan poliisipäällikölle. Sarja räiskyviä laukauksia
hänen kuusipiippuisestaan keskelle epäröivää intiaanijoukkoa mursi
hyökkäyksen. Itsesuggeroitu kiihoitus laukesi ja intiaanit kääntyivät
ja ratsastivat ohi.
Rosvo oli myös omalta osaltaan onnistunut tappamaan hevosen muutaman
jalan päähän väliaikaisesta varustuksesta, ja estettyään täten
suoranaisen yliratsastuksen makasi hän kyljellään ja tyhjensi siinä
asennossa ensin toisen ja sitten toisen revolverinsa päin uhkaavinta
turmiota. Alfredin huomiokyky ja oikean siiven heikkous pakotti nämäkin
villit pakosalle. Ihme kyllä, ei kumpainenkaan miehistä haavoittunut
pahemmin, jokunen naarmu vain muistutti taistelun tulisuutta, mutta
heidän vaatteensa ja tanner heidän ympärillään oli täynnä kuulien
jälkiä. Omituista oli myös, että rosvon toinen hevonen oli säilynyt
hengissä vähän matkan päässä, jonne se taistelun tuoksinassa oli
työntynyt. Alfred nousi ja toi sen takaisin. Sitten molemmat miehet
tekivät kuolleista hevosista ja satuloista kolmion muotoisen
rintavarustuksen itselleen.
»Tällaista ryöppyä en kestä toista kertaa», huomautti rosvo vetäen
syvän henkäyksen.
»Eivät he sitä pyydäkään toistamiseen», vastasi Alfred viisaana.
Miehet koettivat tehdä laskelmia. Se ei ollut helppoa.
Sadastakahdestatoista panoksesta, joilla he olivat taistelun
aloittaneet, oli jäljellä vain kuusikymmentäkahdeksan. Se tiesi sitä,
että he yksin viimeisessä kahakassa olivat tuhlanneet kokonaista
kolmekymmentäyhdeksän kappaletta. Mikäli he saattoivat arvata olivat he
vähentäneet vihollisiaan kahdeksalla miehellä, joista neljä viimeisessä
ottelussa. Sitäpaitsi makasi kuolleena monta hevosta. Ensi silmäyksellä
saattoi tulos näyttää kehnolta. Mutta sitä se ei ollut. Parhaissakin
olosuhteissa on vilkkaasti liikkuva maali vaikeasti osattava. Tässä
tapauksessa olivat olosuhteet sellaiset, että Idän mies ei olisi
pystynyt saamaan sattumaa höyhenpielukseenkaan kolmen jalan päästä.
Ja nyt alkoi kauhein hetki tätä kauhun päivää. Tusina sotilaita
laskeutui satulasta, kaarsi hieman vasempaan ja katosi harvaan
kuivaneeseen heinään ja tuskin kuuden tuuman korkuiseen pensastoon.
Näytti siltä kuin ei siihen olisi voinut piiloutua yksi ainoakaan
mies ja kuitenkin nieli se kokonaisen tusinan aivan kuin ne olisi
meri vienyt. Ainoastaan heinän korsi siellä täällä heilahti, ja sen
mukaan täytyi Alfredin ja hänen toverinsa ampua nopeasti ja varmasti.
Se oli välttämätöntä, sillä siten saattoivat he pidättää tuota
salaisesti matelevaa tusinaa tulemasta muutaman askeleen päähän,
josta he, jos heidän sotajumalansa sen salli, aikoivat hyökätä ja
käsikähmässä lopettaa vihollisensa. Ja sitä hyökkäystä ei enää
voinut pysähdyttää. Valkoiset miehet tiesivät sen varsin hyvin ja
kävivät omantunnontarkasti työhön kourallisine ammuksia näyttääkseen
punaisille, ettei ollut niinkään terveellistä madella mäkien huipuilla
syksyisenä päivänä. Siellä täällä makaili vielä intiaaneja mikä
polvillaan, mikä mahallaan ja koettivat näyttää, että asia oli
päinvastainen.
Tuima taistelu oli lämmittänyt miehiämme. Nyt alkoi kylmä viima
tunkeutua villavaatteiden läpi ja nosti ihon kananlihalle. Oli
mahdotonta määritellä ammunnan vaikutusta, mutta molemmat miehet
tiesivät, että heidän tarkkuutensa väheni. Vaikka Alfred kuinka
olisi purrut yhteen hampaitaan ja vaikka hän kuinka olisi pidättänyt
hengitystään, ei hän sittenkään voinut sovittaa sitä varmaa,
tarkoituksenmukaista ja nopeaa nykäisyä liipasimelle, joka on
välttämätön tarkka-ammunnassa. Vaikka hän kuinka olisi pannut vastaan,
sai pyssy aina pienen nykäyksen oikeaan, hanan pudotessa. Maa oli
hyvin kylmä. Ennen pitkää tunsivat miehet voittamatonta halua kaiken
uhallakin astua muutaman askeleen edes takaisin veren lämmikkeeksi.
Vaara ei heitä pidättänyt. Ainoastaan aro-asukkaan juurtunut kauhu
jonkin mahdollisuuden menettämiseen pidätti heitä paikallaan.
Kuitenkin onnistui heidän pitää tusina varovaisen välimatkan päässä,
vieläpä luulivat he saaneensa muutamia vaarattomiksikin. Intiaanin
menettelytapoihin kuuluu odottaminen, odottaminen määrättömän
kärsivällisesti, hitaasti madella lähemmä, jalan, tuuman kerrallaan
ja sitten kotkan nopeudella käyttää hyväkseen tilaisuutta, jonka
pieninkin väsymyksen aiheuttama epäviisas teko vihollisen puolelta
saattoi tarjota. Toinen toisensa perästä kajahteli kallisarvoinen ammus
ja putosi sitten aukosta tyhjänä ja hyödyttömänä. Ja yhä lähempänä
liikahtelivat heinien latvat.
»Toivoisinpa, vieras, ettet olisi lähtenyt eteläänpäin», jutteli
Alfred. »Olisimme muussa tapauksessa lähempänä Pierren tietä.»
»Minä panen loput toivostani intiaaneihin», kalisteli toinen
hampaitaan. »Toivon että he pian tekevät hyökkäyksen taas, sillä minä
olen kohtapuoleen jäässä.»
Kahden tienoilla tuli aurinko esille ja tuuli laimeni. Vaikka
auringon säteet olivatkin heikot siihen vuodenaikaan, sai ero aamulla
vallinneeseen ilmaan nähden miesten jäsenet kuitenkin lämpiämään.
Onnistuipa Alfredin saada vääntämällä ja kääntämällä eväspussista
leipää pienen palan, jonka he veljellisesti jakoivat keskenään. Mutta
panokset vähenivät pelottavasti.
»Me järjestämme kuoleman linjan», aloitti Alfred. »Niin kauan kuin he
pysyttelevät tuon pensastupsun toisella puolella ovat he turvassa.
Hoida sinä tuota puolta.»
»Oikein», myöntyi vieras.
Se tuotti heille suhteellisesti levollisen ajan. He panivat
tupakaksikin ja tunsivat itsensä jotenkin onnellisiksi. Lähelle
olevalle mäelle olivat muut intiaanit asettuneet leiriin ja
suhtautuivat asiaan varsin kepeästi. Kahden valkoihoisen poistaminen
elävien kirjoista oli pieni asia heille, eivätkä he sen enempää
huolehtineet asiasta. Heidän välinpitämättömyytensä ärsytti
tavattomasti rosvoa.
»Kirotut siwashit», mutisi hän.
»Pidä varasi!» varoitti Alfred!
Intiaanit olivat edenneet kuolemanlinjan yli. Heinän latvat näyttivät
paikan missä mikin ankerias luikerteli. Intiaanit olivat päättäneet
edetä, arvatenkin aron miesten epätarkan ammunnan rohkaisemina.
Sitäpaitsi rupesi päivä loppumaan. Nyt ei leikitty kissaa ja hiirtä,
vaan nyt oli kysymyksessä samanlainen ryntäys kuin äskenkin, sillä
erotuksella vain, että viimeiset pari-kolmekymmentä jalkaa suoritettiin
piilossa. Piiritetyt kohdistivat koko huomionsa siihen. Mäelle
leiriytyneet nousivat pienten puhvelilannasta viritettyjen valkeittensa
äärestä ja seurasivat näytelmää. Etäämpänä olevan mäen harjanteella
kuvastuivat vahtien haahmot taivaanrantaa vasten. Alfred valitsi
erään heiluvan heinätukon ja ampui sen etupuolelle. Pamaus hänen
vierellään osoitti että vieras myöskin oli alkanut. Se oli masentavaa
ja hermostuttavaa työtä. Ampuja ei koskaan voinut sanoa oliko laukaus
sattunut vai ei. Ainoa asia jonka hän varmasti tiesi oli se, että
hyökkääjät tulivat yhä lähemmä. Hänestä tuntui siltä kuin ampuisi hän
miestä tyhjällä panoksella. Tämä hermojännitys oli varmaankin kovin
koetus koko taistelussa.
Mutta he kestivät sen menestyksellä. Alfred tunsi kätensä vakavuuden
taas palaavan jännityksen ja ilman muutoksen johdosta. Winchester!
sylki taas yhtä varmasti kuin ennenkin. Äkkiä saattoi selvästi huomata
että tulijat alkoivat epäröidä. Rosvo huomasi sen myös.
»Annetaanpa heille että tuntuu», huudahti hän. Molemmat miehet ampuivat
ja sitten vielä kerran. Intiaani-ketju horjui.
»Vielä kaksi laukausta, niin he pysähtyvät», huusi rosvo ja veti
liipasinta. Hana löi tyhjää.
»Minä olen mennyttä miestä!» huudahti hän toivottomana. Hänen
panoksensa olivat loppuneet.
Alfred asetti oman kiväärinsä maahan, kääntyi selälleen ja puhalsi
savupilven kohti taivasta.
»Minä myös», sanoi hän.
Ampumisen taukoaminen oli tehnyt lopun intiaanien epäröinnistä. Hetki
vielä, niin he olisivat olleet selvillä asiain tilasta.
»Eivät he paljoakaan saa minun päänahastani», virkkoi Alfred näyttäen
paljasta päätään.
Kaukaisella mäenkukkulalla oleva vahti ratsasteli kummallisissa
ympyröissä sinne tänne ja heilutti omituisesti vaateriekaletta päänsä
päällä. Heiniköstä nousi yhdeksän intiaania, he kumartuivat eteenpäin
ja loikkivat kuin viiriäispoikue pois. Valkeittensa luona hyppäsivät
sotilaat satulaan, toisten taluttaessa muita hevosia noita yhdeksää
kohti. Kaikilla heidän liikkeillään oli salaisen, mutta pakoittavan
kiireen leima. Alfred kuunteli tarkkaan.
»Näyttääpä siltä kuin olisimme pelastuneet», virkkoi hän rauhallisesti.
»Luulenpa, että pojat ovat lähteneet seuraamaan jälkiäni.»
Vieras pysähtyi jäljelle jääneen hevosen irroittamishommissaan. Kaukaa
kuuli hän heikkoa huutoa ja laukauksia, jotka olivat tarkoitetut
rohkaisuksi Alfredille.
»He tulevat täyttä laukkaa.»
Nyt oli vieras jo irroittanut hevosen.
»Arvatenkin eroamme nyt», sanoi hän, nousten satulaan. »Luonnollisesti
otan minä tämän ruskon, koska olen paremmin sen tarpeessa. Näkemiin.
Voinpa tässä vielä sanoa, että tunnen itseni oikein iloiseksi siitä,
että intiaanit sattuivat tiellemme.»
Samassa lysähti hänen hevosensa maahan ja rupesi potkimaan ja
pärskimään verta.
»Minulla on vielä toinenkin, niin että pysyttele hieman hiljaa»,
komensi Alfred ojentaen kuusipiippuisensa.
Vieras makasi maassa ja katsoi hämmästyneenä Alfredia.
»Minä luulin, ettei teillä ollut ainoatakaan panosta jäljellä!»
huudahti hän.
»Teikäläisten pitäisi kaikkien tietää, että niinkauan kuin olen
päällikkönä tässä piirissä, olen ennenkaikkea poliisi ja vasta toisessa
kädessä intiaani-kyttä.»
»Mitä p——», ihmetteli maantierosvo, yhä hämillään.
»Ne olivat ne kaksi panosta jotka olisivat pysäyttäneet intiaanit»,
sanoi Alfred.
X.
KILPAJUOKSU.
Tämä juttu on laukauksia ja verta täynnä, mutta se on siitä huolimatta
tosi. Se on Alfredin juttuja, mutta ei Alfred itse siinä esiinny
pääsankarina, vaan aivan toinen mies, joka ei ole läheskään niin
mielenkiintoinen kuin Alfred.
Tällä kertaa saattoi Alfred ja se toinen mies, jonka nimi oli Tom,
meksikolaista paimenjoukkoa Circle X karjatalolle. Circle X oli aivan
keskipisteenä alueella, jossa oli syntynyt kultarynnäkkö ja oli siten
joutunut miesten puutteeseen. Tom ja Alfred olivat silloin lähteneet
Tusconiin ja koonneet parhaan miehistön mikä oli saatavissa, joka
parhaanakin oli sellainen, että se saattoi pusertaa kyyneleet esille
vanhanaikaiselta, ratsastustaitoiselta ja nopeasti toimivalta kunnon
teksasilaiselta lehmäpaimenelta. Joukko oli pahan näköinen, se oli
synkkä, mustakulmainen ja tympeä. Mutta se osasi yhtäkaikki heittää
lassoa ja erotella karjaa, joka olikin ei ainoastaan pääasia, vaan koko
asia.
Homma ei ollut vähääkään hauska. Joko Tom tai Alfred piti yövahtia —
se oli vain varovaisuus-toimenpide — ja he tunsivat itsensä paljon
yksinäisemmiksi, kuin jos he olisivat ratsastaneet ypö yksin Arizonan
äärettömillä savikoilla. Tunne oli sitäkin syvällisempi kun Tom oli
juuri taas saanut miettimispuuskan. Tom ja Alfred olivat nyt olleet
tovereita kaksi vuotta, joten Alfred tunsi hänet tarpeeksi, jättääkseen
hänet aivan itsekseen kunnes hän taas tulisi ennalleen.
Alkusyy Tomin mietiskelyyn oli eräs ulko-ilmasaarnaaja ja toisena
syynä oli luonnollisesti rakkausjuttu. Nämät molemmat asiat eivät
olleet yhteydessä keskenään Tomin tietoisuudessa, mutta ne yhtyivät
kuitenkin salaperäisesti aiheuttamaan hänessä eräänlaista mietiskelevää
tyytymättömyyttä.
Kun Tom oli aivan nuori, oli hän rakastunut erääseen tyttöön Dakotan
takamailla. Pian sen jälkeen oli läheisyyteen asettunut sotaväenosasto
ja sen jälkeen eivät majurien tyttäret eivätkä upseerien rouvat enää
Anne Binghamin nimeä maininneet. Tom, ollen nuori ja kokematon, ei
koskaan oikein toipunut siitä. Se jäi osaksi hänen luonnettaan, se oli
kuin iltahämy hänen sielussaan tai kuin jonkinlainen tähtiyö, jolloin
tuskin huomattava utu himmentää tähtien kirkkauden.
Ulkoilma-saarnaaja oli valinnut saarnansa tekstiksi sanat »vailla
vaimon rakkautta» ja Tom, joka kuljeskeli joutilaana ohi, oli kuullut
sen. Jollakin merkillisellä tavalla olivat sanat jääneet pyörimään
hänen mielessään. Eivät ne hänelle oikeastaan mitään merkinneet, mutta
hän toisteli niitä yhä uudelleen, kuten useinkin suloinen sana hivelee
korvaa ja jää mehevänä kielelle. Tom oli nähkääs vain tavallinen
parkittu arizonalainen lehmäpaimen, ja sen vuoksi ainakin kotoisen
siveysopin mukaan, vailla kaikkia hienompia tunteita. Mutta sanat
riittivät herättämään eloon muiston tummasilmäisestä Annesta ja muisto
taas aiheutti hänen mielentilassaan äkillisen heilahduksen synkkään
mietiskelyyn.
Tom, Alfred, hevoset, keittiövankkurit ja meksikolaiset paimenet olivat
vaeltaneet savikkoaroa jo kolme päivää. Matka oli kulkenut erikoisen
vaikeassa maastossa. Pään päällä erikoisen kirkas, painostava ja
kuuma taivas, ympärillä kauhean yksitoikkoinen taivaanranta ja paksu
valkoinen pölypilvi. Kolmannen päivän päättyessä tuntui jokaisesta
kuin hän tukehtuisi ja olisi lopen väsynyt ja kaikenlaisten pienten
onnettomuuksien lisäksi vastusti nuotio Black Samin innokkaimpiakin
sytytysyrityksiä. Se taas johti illallisen myöhästymiseen.
Mutta tämä erikoinen Arizonan osa ei aina ole ollut kuiva ja täynnä
savikoita. Mahtava joki, niin mahtava, etteivät sen pauhaavissa
aalloissa tämänaikaiset eläimet olisi tulleet toimeen, vyöryi
teräväsärmäisiltä pohjoisilta vuorilta, puski vihaisesti eteläisten
tasankojen halki ja vihdoin kiehuen ja kihisten vaahtoa; tulvi vielä
eteläisempään järveen, joka kauan sitten on kadonnut. Sen rantamilla
kasvoi outoja sipulikasveja. Sen vesissä uiskenteli peloittavia
hirviöitä, joilla oli käärmeen kaula. Vuoroon vallitsivat siellä niin
raivoisat myrskyt, että ne näyttivät repivän koko maailman rikki,
vuoroon taasen niin kuuma auringonpaiste, että siellä paitsi mainittuja
sipulikasveja kaiken muun elämän täytyi hukkua kuin pätsiin.
Aikain kuluessa olosuhteet muuttuivat ja muutokset aikaansaivat
nykyisen Arizonan. Siellä ei ole mitään tulvivia vesiä, ei mitään
sipulikasveja, ei julmia hirviöitä eikä, ennenkaikkea, mitään myrskyjä.
Ainoastaan aurinko on jäljellä sekä eräs toinen, nimittäin vanha virran
uoma.
Toisella rannalla — virran mutkan sisäpuolisella — on pitkä, loivasti
laskeva rinne. Se laskee niin loivasti; että tuskin huomaa milloin
se yhtyy itse virran pohjaan. Toisella rannalla taas — mutkan
ulkopuolisella — jossa vedet raivokkaasti pauhaten kääntyivät uuteen
suuntaan on korkea, miltei kohtisuora kallio, joka muodostaa monen
mailin pituisen rintamavarustuksen ja on paistunut kovaksi kuin
teräs tässä aurinkoisessa ja sateettomassa ilmanalassa. Satunnaiset
sateet ovat alkaneet syödä siihen poikittaisia laaksoja, mutta harvaa
poikkeusta lukuunottamatta eivät ne ole päässeet kallion huippua
kauemmaksi.
Poikkeukset, jotka ulottuvat tasangolle saakka, muodostavat jyrkät ja
vaaralliset portaat vuorelle. Jokaisen, joka tahtoo päästä tuon vanhan
virran muodostaman esteen yli, täytyy valita yksi noista kapeista
rotkoista kuljettavakseen.