käsivarsien väliin. Lännen naiset, varsinkin Nellin kaltaiset eivät
itke. Mutta Nell oli vähällä tehdä sen. Äkkiä nosti hän päätään. Ääni
hänen lähellään oli puhutellut häntä.
Hän katseli joka puoleen, mutta ei nähnyt mitään.
»Täällä, ulkopuolella», kuului matala varovainen ääni, »puussa».
Silloin näki tyttö vieraan istuvan samassa paikassa, johon hän oli
äsken asettunut.
»Pyydän anteeksi, ma’am, jos säikäytin teitä tai puhuttelen teitä
ensinkään. Eihän minun pitäisi sitä — mutta — — —»
»Oh, älkää olko millännekään», sanoi tyttö kärsimättömästi, pudistaen
tukkaansa taaksepäin. Niin nöyrä ja pelokas oli ääni, että tyttö
saattoi vähääkään pinnistämättä mielikuvitustaan nähdä pikku miehen
punastumisen ja välttelevän käytöksen. Tuona jännityksen hetkenä hänen
vähäpätöisyytensä ja itseluottamuksen puutteensa kiusasi tytön mieltä.
»Mitä te siellä teette», kysyi tyttö. »Luulin että te olitte hävinnyt
näiltä tienoilta!»
»Täällä oli turvallisempaa», selitti vieras. »En jättänyt mitään
jälkiä.» Tyttö nyökkäsi päätään ikäänkuin myöntäen toimenpiteen
järkevyyden.
»Mutta, ma’am, rohkenin puhutella teitä sen vuoksi, että näin teidän
olevan hädässä. Luonnollisestihan minulla ei ollut mitään oikeutta
kysyä ja jos ette halua sanoa minulle — — —»
»He aikovat tappaa Billyn», keskeytti Nell, nyyhkyttäen.
»Miksi?»
»En oikein käsitä sitä. He etsivät jotakin ja luulevat, että Billy on
piiloittanut hänet. Arvelen, että se olette te. Billy ei piiloittele
mitään, mutta he vain luulevat niin.»
»Aivan oikein. Minua he etsivät. Kun nyt tiedätte missä olen, miksi
ette kerro sitä heille ja pelasta Billyä?»
Tyttö hätkähti, mutta hänen terävä Lännen älynsä näki heti vaikeuden
siinä.
»He ajattelevat, että Billy sittenkin auttaa teitä.»
»Rakastatteko häntä?» kysyi vieras.
»Jumala tietää, että olen aika luja, mutta niin on asia.» tunnusti
tyttö ja painoi päänsä alas.
Näkymätön vieras vaikeni ja mietti.
»Olen aika liisterissä itsekin», puhui hän itsekseen »ja minulla
on tehtävä, joka minun täytyy suorittaa kohdistamatta huomiotani
mihinkään muuhun. Tavallisestihan ihmiset eivät välitä minusta, enkä
minäkään heistä. Varsinkaan naisväki. He aivan näännyttävät minut.
Luulenpa etten kohoa kovinkaan korkealle heidän silmissään, jos joudun
heidän kanssaan kiistasille. Tavallisestihan he panevat minuun yhtä
paljon huomiota kuin metsälutikkaan. Minähän en potki siltä, senhän
ymmärrätte. Mutta kerran koiran iässä ikäänkuin kaipaan ystävällistä
silmäystä heidän puoleltaan. Omaa naispuolta minulla ei koskaan ole
ollut, ei koskaan. Joskus ajattelen, että saattaisi olla somaa, jos
tietäisin jonkun tytön typykän odottavan minua jossakin. Mutta ei
ole, eikä koskaan tule olemaankaan. Minä olen sillä tavalla luotu. Te
kohtelitte minua kauniisti tänä iltana. Te olette ensimmäinen nainen,
joka koskaan on suudellut minua omasta ehdostaan...»
Tyttö kuuli heikkoa rapinaa ja sitten hiljaisen maahantulon.
Kurkistaessaan akkunasta, erotti hän varjomaisen olennon hiipivän
hotellin nurkan taa. Hän pani kätensä sydämelleen ja kuunteli. Hänen
käsityksensä vieraan liikehtimisestä oli korkeintaan hämärä, mutta hän
oli kuullut hänen tunnustavan, että hänen suudelmansa oli merkinnyt
hänelle paljon ja hädässäänkin tunsi hän voimakasta halua nauraa. Hän
oli suonut hyväilynsä pikku miehelle jotenkin samoin tuntein kuin hän
olisi suudellut koiran kylmää kuonoa.
Alakerrassa olivat miehet hieman mietittyään päättäneet käyttää kuulaa.
Se oli siihenkin nähden paikallaan, että Billy oli uranaukaisijoita
preerialla. Sitäpaitsi ei hän ollut mikään hevosvaras. Jotta ei turhaan
viivyteltäisi, oli toimitus päätetty tapahtuvaksi heti ja samassa
paikassa. Billy seisoi selkä omia hotellin hirsiään vasten kädet ja
jalat sidottuina, mutta silmät peittämättä. Hän ei koskaan menettänyt
rohkeuttaan. Lyhyen armonaikansa kuluksi, jonka valmistukset hänelle
tarjosivat, selitti hän vastustajilleen mitä hän heistä ajatteli.
»Ylpeä»! lopetteli hän pitkää yksinpuheluaan, aivankuin hän olisi
puhunut lampun heijastajalle. »Ylpeä!» kertasi hän vieläkin. »Tuo
teidän Hankinne on niin ylpeäksi käynyt, että hän on paisunut kuin
myrkytetty koiranpenikka. Ei sitä silti kuka tahansa pysty nukkuvaa
miestä kaappaamaan ja saamaan viittäkymmentä tuhatta dollaria noin
vain, ilman muuta.»
Black Hank määräsi kolme miestä toimittamaan työn. Billyn teloitus
oli hänelle välttämätön, ei sen vuoksi, että lähetin menettäminen
olisi häntä suurestikaan suututtanut — hän toivoi saavansa hänet
käsiinsä aikanaan — vaan sen vuoksi, että hänen miehistössään
pysyisi tarpeellinen kunnioitus päällikköään kohtaan. Hän oli juuri
peräytymäisillään antaakseen tilaa teloituksen toimeenpanijoille
kun hän kuuli oven takanaan aukeavan ja sulkeutuvan. Hän kääntyi.
Oven edessä seisoi pieni keuhkotautisen näköinen mies, vaaleassa
ruudullisessa puvussa. Keltanokalla oli kaksi lyhytpiippuista
Colt-revolveria, joista hän toisen ojensi suoraan Black Hankia kohti.
»Kädet ylös», komensi hän terävästi.
Koska ase oli tähdätty Hankia kohti, noudatti hän käskyä heti.
Tulokkaan silmissä oli merkillinen eloisuus. Kahdestatoista muusta
miehestä oli yksitoista täydelleen vakuutettuja siitä että toinen ase,
joka ei ollut kohdistettu johtajaan, koski heitä henkilökohtaisesti
kutakin. Kahdestoista mies luulotteli olevansa paremmassa asemassa.
Läsnäolevien suureksi kummastukseksi kuului pamaus ja leimaus
silmänräpäyksessä. Sitten olivat taas asiat ennallaan. Toinen vieraan
aseista oli yhä Black Hankiin kohdistettu, toinen taas muihin miehiin.
Kahdestoista mies, se joka oli luullut voivansa yrittää vastarintaa,
oli suistunut kasvoilleen lattialle. Ei kukaan olisi voinut vakuuttaa
varmasti nähneensä, että vieras hituistakaan olisi liikahtanut.
»Kas niin», sanoi vieras terävästi, »yksi kerrallaan. Pudottakaa
aseenne lattiaan, gentlemannit.» Ja Black Rankille: »suu alaspäin.
Pudota! Koirailematta!»
Yksi miehistä huoneen takaosassa liikahti hieman korollaan.
»Liikahtamatta siellä», varoitti vieras. Mies jäykistyi.
»Seuraava herra», jatkoi pikku mies taitavasti viitaten toiselle.
Hän totteli empimättä. »Seuraava! Nyt sinä! Ja sinä! Nyt sinä siellä
nurkassa.»
Toinen pistooli toisensa perästä kolahti lattiaan. Ei ainoakaan mies
huoneessa olipa aseistettu tai aseeton, voinut kehua, ettei hänen
pienintäkin liikettään olisi huomattu. He olivat kuin tiikerit valmiit
hyökkäämään heti kun vain pistoolin suu olisi väistynyt hiemankin. Se
ei väistynyt. Lattialle lyhistynyt ruumis muistutti heitä jokaista
siitä mitä saattoi tapahtua. He tottelivat.
»Astukaa taaksepäin», komensi vieras nyt. Silmänräpäyksessä sai hän
miehet riviin seinää vasten jäykkinä, kädet ylhäällä.
Sitten vieras ensi kerran liikahti paikaltaan oven edessä.
»Kutsu tyttö tänne», sanoi hän Billylle.
Billy korotti äänensä ja huusi »Nell! Ah, Nell.»
Silmänräpäyksessä ilmestyi tyttö ovensuuhun pelkäämättä ja arvelematta.
Kun hän näki miten asiat olivat kehittyneet; tuli hän miltei
pahanilkisen iloiseksi.
»Suvaitsetteko, ma’am, heti, ellen vaivaa teitä liiaksi, ikäänkuin
hieman irroittaa Billyn siteitä?» kysyi vieras.
Tyttö teki työtä käskettyä. Hotellin omistaja oikoi käsivarsiaan.
»Olkaa hyvä ja kootkaa nuo aseet.»
Molemmat ryhtyivät touhuun.
»Missä se kirottu patriarkka on?» kysyi Billy tuikeasti, hakien
silmillään Charleytä.
Tämä oli hiljaa livistänyt.
»Voitte laskea kätenne alas», neuvoi vieras, laskien aseensa. Johtaja
aikoi sanoa jotakin.
»Suu kiinni»! sanoi Billy, ottaen oman aseensa kasasta.
Vieras otti äkkiä joukosta yhden Coltin ja pitäen liipasinta varasinta
vasten, laukaisi kuusi laukausta peräkkäin lyömällä kämmenellään
hanaan. Vaikka hän näytti vain heittelevän asetta sinne tänne,
oli hänellä ilmeisesti varma maali, sillä kuusi viinilasia Billyn
tarjoilupöydällä meni säpäleiksi. Se oli ihmeellinen teko ja se kävi
nopeammin kuin koneellisella pistoolilla. Hän otti toisen aseen.
Hyllyltä otti hän sitten tomaattirasian ja heitti sen ilmaan. Ennenkuin
se ehti pudota maahan oli hän ampunut siihen kaksi reikää ja kun se
tuli maahan, auttoi hän sen pyörimistä vielä neljällä kuulalla, joista
jokainen jätti tomaattiliemivirran jälkeensä. Huone oli täynnä savua.
Joukko katseli menoa lumottuna.
Sitten jäykistyivät seinän vierellä olevat miehet. Savun seasta
leimahteli pitkiä salamoita heitä kohti, milloin vasemmalle, milloin
oikealle, yhtämittaisena rätinänä. Kahteentoista pysähtyi ampuminen.
Miesten päitten välissä oli kussakin pyöreä reikä. Yhteenkään mieheen
ei ollut sattunut. Syntyi hiljaisuus. Savu kohosi ylös ja poistui
vähitellen avonaisesta ovesta. Hevoset, jotka pitkäksi aikaa olivat
jääneet vartiatta, hirnahtelivat. Vieras heitti rauhallisesti savuavat
Coltit lattialle ja otti omansa esille sivutaskusta, johon hän ne oli
pannut. Billy keskeytti vihdoin äänettömyyden.
»Se on _ampumista_ se», huomautti hän huoahtaen.
»Ne viisikymmentä tuhatta ovat tuolla ulkopuolella», säväytti vieras.
»Haluatteko niitä?»
Vastausta ei kuulunut.
»Aion ottaa yhden hevosistanne», sanoi hän sitten. »Billy on täysin
syytön. Hän ei tiedä minusta mitään.»
Hän kokosi aseet lattialta.
»Nämät aion myös huvikseni ottaa mukaani», jatkoi hän. »Te löydätte
ne — jos oikein tarkkaan haette — tuolta tiepuolesta — ja hevosenne
samoin. Hän peräytyi ovelle.
»Ammun sen heti, joka pistää päänsä ovesta», varoitti hän.
»Vieras», sanoi Black Hank, kun hän oli menemäisillään ulos.
Pieni mies pysähtyi.
»Saanko kysyä nimeänne?»
»Nimeni on Alfred.»
Black Hank näytti harmistuneelta.
»Olen kuullut teistä», myönsi hän.
Vieraan katse kiersi huonetta ja huomasi tytön. Hän säikähti ja
punastui.
»Hyvää yötä», sanoi hän sitten nopeasti ja katosi samalla. Hetken
perästä kuului kavioitten kapsetta kun hän talutti hevosia pois.
Hyvän aikaa vallitsi äänettömyys. Sitten Billy puhui.
»Hank, olemme niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta jos kosket
tuohon vasikkaan, niin minä nylen sinut.»
»Vasikka! Oho», naurahti Hank. »Alfred vasikka! Minä olen kuullut
puhuttavan hänestä.»
»Mitä olette kuullut», kysyi tyttö.
»Hän on etelän paras etsivä», vastasi Hank.
Seuraavana vuonna veivät Billy Knapp, Alfred ja eräs kolmas mies,
jonka nimi oli Jim Buckley poikki maitten vuoristoon ainoan
vankkurikaravaanin, joka sinä kesänä uskaltautui matkaan.
KAKSI PANOSTA.
Tämä tapahtui siihen aikaan kun Billy Knapp kuljetti postivaunua
Pierren ja Deadwoodin välillä. Luulenpa, että voitte vieläkin nähdä
saman vaunun Buffalo Billin näyttelyssä. Jotta ei syntyisi sekaannusta
eikä lukija panisi Billyn hartioille enemmän vuosia kuin hänelle tulee,
niin mainittakoon tässä, että kyseessä oleva tapaus sattui hieman sen
kuuluisan ja uhkarohkean matkan jälkeen, jonka hän Alfredin ja Jim
Buckleyn kanssa teki vuoristoon sinä kesänä kun ei kukaan muu sitä
rohjennut ja hieman ennenkuin hän ryhtyi kullankaivuun. Jim oli jo
lähtenyt Montanaan.
Matka Pierrestä Deadwoodiin oli jotakin. Päivät päästään kulki tie
ylös ja alas heinäisiä mäkimaita ja laajoja tasankoja. Noustessaan
mäkeä ylös ei koskaan osannut käyttää edellistä kokemustaan hyväkseen,
vaan luulotteli mäelle päästyään näkevänsä koko seutukunnan
peninkulmamitalla edessään. Sitähän ei koskaan tapahtunut. Ei
koskaan nähnyt pitemmälle kuin seuraavaan preeria-aaltoon. Mäkiä
alas hurahtaessa näki välillä olevan tasangon aina yhtä rajattoman
laajana, tyynenä ja kuumana tai aina yhtä rajattoman laajana,
jäätävänä ja pohjolan tuulien täyttämänä, riippuen vuodenajasta,
jona siellä liikkui. Kerran koiran iässä tapasi siellä pajukon,
joka tiesi sitä, että siinä oli joen uoma. Se oli joko aivan kuiva
tai sitten ryöppyävänä virtana. Aivan mäen alla oli kaksi matalaa
rakennusta, puoleksi hirsistä, puoleksi savesta. Siinä vaihtoivat
hevosia terässilmäiset miehet, jollaisia näkee pohjolan hinaajalaivojen
ruorissa. Matkustajat olivat täällä tilaisuudessa syömään kaikkien
taiteen sääntöjen mukaan valmistettuja pannukakkuja, jotka pystyivät
vastustamaan ruuansulatus-nesteitten tuimimpiakin hyökkäyksiä ja
juomaan vihreätä teetä, joka maistui väkevästi parkkihapolle ja vaati
todella oikein porsliinilla silatun suolen seinämän hyvin viihtyäkseen.
Se ei ollut mikään innostava huvimatka.
Luonnollisestikaan ei Billy kuljettanut vaunua koko matkaa. Ainoastaan
viimeiset sata mailia. Mutta matkustajat sensijaan tekivät sen ja
olivat Billyn tavatessaan jo peräti kyllästyneitä matkaansa. Kerran
eräs keltanokka tuli mukaan loppupuolella vuotta, vain huvin vuoksi. Ja
hän sai sitä.
»Ajaja», sanoi hän Billylle, kun jarrut taas ilmoittivat, että oltiin
lähdössä alamäkeä, »onko teidän kimppuunne koskaan hyökätty?»
Billylle oli satamalla satanut samanlaisia kysymyksiä parin viimeisen
tunnin ajan. Tavallisesti istui hän katsoen suoraan eteensä, sylkäisi
tarkalleen vaunuhevosen ja aisan väliin ja vastaili yksitavuisesti.
Keltanokka ei tiennyt, että kyseleminen oli huonoin keino saada Billy
puhumaan.
»Kimppuun?» vastasi Billy halveksivasti. »Nuori mies, minun kimppuuni
hyökättiin viime vuonna kolmekymmentä seitsemän kertaa.»
»Siunatkoon!» huudahti keltanokka. »Mitä te silloin teette. Onko teidän
vaikea päästä heistä eroon? Täytyykö teidän taistella lujastikin?»
»Ei mitään taistelua. Minua ei ole palkattu tappelemaan. Minä olen
palkattu ajamaan.»
»Ja te annatte ryöstää itsenne», huudahti keltanokka.
Billyä harmitti vieraan halveksiva äänensävy.
»Ei tule kysymykseenkään», selitti hän. »Koettakaahan otaksua, että
olisin kyllin tyhmä lennättääkseni lyijyä ympärilleni ja pääsisin
pakoon. Mikä olisi seurauksena? Seuraavalla kerralla ajaessani vaunua
ampuisi joku noista kirotuista maantierosvoista minut jonkun pensaan
takaa. Mitä siitä olisi hyötyä? Ei kerrassaan mitään.»
Keltanokka vaikeni, syvästi tuntien sellaisen järkeilyn loogillisuuden.
Hetken perästä aurinko katosi kellahtavaan autereeseen. Sitten seurasi
ruskotus ja vihdoin korostivat tähdet preerian todellista äärettömyyttä.
»Tuo mies on palkattu tappelemaan», huomautti Billy totisena, viitaten
peukalollaan taakseen.
Keltanokka ymmärsi nyt sen äänettömän ja tuimannäköisen miehen, joka
luoksepääsemättömänä ja yksinäisenä istui vaunun katolla. Tarkemmin
katsoessaan huomasi keltanokka tanakan pyssyn, joka tavattoman lyhyine
piippuineen riippui kahdessa messinkikoukussa istuimen takana.
Tavallisia revolvereita oli siinä myöskin, mutta ne eivät olleet kuten
tavallisesti koteloissa, vaan riippuivat vyössä koukuissa, joten ne
tarpeen tullen saattoi pienellä käden liikkeellä saada irti. Mies
katsoi häneen jäykästi.
»Vuoristo ei ole enää kaukana», suvaitsi Billy lausua, kun lännestä
tullut kylmä viima nosti hänen lakkinsa liertä ja pieni pilvenhattara
oudon hiljaisena ja nopeasti kiiti tähtien ohi.
Keltanokka oli taas kääntynyt katsomaan katolla istujaa, joka kiinnitti
tavattomasti hänen mieltään, kun vaunu pysähtyi niin äkkiä, että hän
oli viskautua istuimeltaan. Hän pääsi vaivoin tasapainoon taas ja
Billy, jalkajarrua vasten kierteli levollisesti ohjaksia sen ympäri.
»Kädet ylös, heti», kuului terävä komento edestäpäin pimeydestä.
»Tarkoittaa teitä», sanoi Billy keltanokalle, nostaen samalla kätensä
päänsä yli ja istuutuen mukavasti istuimelleen. »Valmis», huusi hän
leikillisesti pimeyteen.
Aivan kuin merkin annettua kajahteli pimeydessä laukausten ryske
ja kolmasti kaikui vastaus kuusipiippuisista. Jarrun kiljahdus oli
eksyttänyt vaununpuolustajan, jotenka hän ei tiennyt mistä päin
äskeinen ääni oli tullut. Hän oli hypännyt väärältä puolelta alas ja
joutui siten suojattomaksi, ja hänen vastustajansa oli ampunut hänet
kuoliaaksi.
Maantie-rosvo astui turvallisena esiin ja virkkoi Billylle: »annahan
Billy minulle tuo laatikko.»
Billy kiipesi istuimensa yli ja pudotti raskaan, raudoilla kiskoitetun
laatikon maahan. »Eipä taida kukaan huomata Buchia tuossa», sanoi hän
ajatellen vaununpuolustajaa, joka makasi liikkumattomana.
»Aja eteenpäin», komensi rosvo.
Kolme tuntia myöhemmin tulivat Billy ja tointunut keltanokka
Deadwoodiin ja kymmenisen minuuttia sen jälkeen tiesi koko leiri mitä
oli tapahtunut.
Nyt oli, se täytyy mainita, Deadwood äskettäin valinnut itselleen
poliisipäällikön. Hän ei juuri näyttänyt poliisilta ensinkään, sillä
hän oli pieni, heikonnäköinen ja kaljupäinen ja muutenkin näytti kovin
lapselliselta. Mutta kun sanon teille, että hänen nimensä oli Alfred,
niin tiedätte, että asia oli oikealla tolalla. Häneltä yhteiskunta
nyt odotti aloitetta. Se odotti, että hän pestäisi joukkueen, johon
kuuluisi jokainen, jota ei välttämätön toimi pidättäisi ja että se heti
lähtisi takaa-ajoon. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt.
»Montako heitä on?» kysyi hän Billyltä.
»Yksi ainoa», vastasi postinkuljettaja.
»Minä toimitan asian yksin», ilmoitti Alfred.
Nähkääs, Alfred tunsi hyvin omat heikkoutensa. Hän ei koskaan
osannut tehdä suunnitelmaa toisten läsnäollessa, vaan alistui aina
vaistomaisesti toisarvoiseksi tekijäksi. Mutta kun toisten suunnitelmat
olivat menneet myttyyn, osasi hän toisten haaksirikkoumasta järjestää
mitä tehokkaimman uuden toimintamenettelyn. Käsilläolevassa asiassa
piti hän parempana järjestää oman mielensä mukaisen menettelytavan ja
senvuoksi hän tahtoi toimia yksin.
Siihen aikaan tunsivat ihmiset jo Alfredin. He eivät panneet vastaan.
»Sataa lunta», huomautti eräs ainaisia vieraita kapakan ovella.
Lännessä niitä on aina pari kolme joka yhteiskunnassa.
»Satuloikoon joku pojista kimoni», sanoi Alfred äkkiä ja alkoi tutkia
aseitaan salongin lampun valossa.
»Ethän aikone lähteä tänä iltana!» kysyivät läsnäolevat epäilevinä.
»Aion kyllä. Lumeen jää hyvät jäljet, mutta huomenna ne ovat jo
peitossa.»
Ja niin lähti Alfred yksin, yöllä, lumimyrskyssä, ainoankaan tähden
tietä näyttämättä, etsimään yksinäistä jälkeä äärettömällä preerialla.
Hän suoritti Billyn ja keltanokan kolmentunnin matkan hieman enemmässä
kuin tunnissa, sen vuoksi, että se oli parhaasta päästä alamäkeä. Siten
oli rosvolla ilmeisesti neljän tunnin etumatka, joka kuitenkin väheni
sillä ajalla, joka häneltä meni laatikon murtamiseen, sitten kun Billy
vaunuineen oli edennyt turvallisen matkan päähän. Tapahtumapaikalla oli
varma merkki Buchissa, murhatussa viestinviejässä. Alfred otti selvän
siitä että mies todella oli kuollut, mutta ei hukannut enempää aikaa
hänen vuokseen. Miehet saivat seuraavana päivänä ottaa hänet haltuunsa.
Alfred kävi taas satulaan ja lähti suoraan itään, vaikka Billyn puheen
mukaan rosvo oli lähtenyt pohjoiseen.
»Hän on yksin», puheli Alfred itsekseen, »hän ei siis kuulu Black
Hankin joukkueeseen. Hänellä ei ole mitään syytä lähteä pohjoista kohti
ja jos hän menee etelään, täytyy hänen mennä South Porkin kautta ja se
vie kaksi viikkoa aikaa. Rosvotut setelit ovat numeroidut ja vanhalla
Wells-Fargolla on numerot tiedossaan. Hänen on vaihdettava setelit,
jotta ei joutuisi kiinni. Siis menee hän Pierreen.»
Alfred pani kaiken tämän tuumailunsa varaan ja ratsasti silmät ummessa
itäänpäin. Onneksi oli maaston aaltomaisuus kyllin selvä ja määrätty,
joten hän saattoi noudattaa aikomaansa suuntaa jotenkin hyvin, aina
kello kolmeen saakka aamulla. Silloin loppui lumimyrsky ja tähdet
alkoivat yhdessä kelmeän kuun kanssa näkyä. Kaksikymmentä minuuttia
myöhemmin oli hän joen varrella.
»Ylös vaiko alaspäin?» kysyi Alfred miettien itseltään. Yöllinen
ilma sai päättää asian. Koko yön oli tuullut kovasti luoteesta.
Vapaasti käyvä hevonen pyrkii enemmän tai vähemmän poikkeamaan tuulen
suunnasta saadakseen päänsä myötätuuleen. Alfred oli koko yön tahallaan
vastustanut tätä pyrkimystä, mutta hän arveli, ettei rosvo paon
hälinässä ollut muistanut ottaa sitä seikkaa huomioon. Sen sijaan,
että hän olisi ohjannut hevosensa suoraan itään Pierreä kohti oli hän
arvatenkin väistynyt enemmän tai vähemmän etelään. »Alaspäin» päätti
Alfred.
Hän laskeutui satulasta ja alkoi taluttaa hevostaan joen suunnassa,
mutta parin sadan jalan etäisyydellä siitä, otettuaan ensin selvän
siitä, että uomassa vielä virtasi hieman vettä. Huomionsa tehtyään
nyökkäsi hän tyytyväisenä päätään.
»Hänestä ei jää mitään jälkiä ennenkuin vasta lumen tulon aljettua»,
tuumi hän, »ja luonnollisesti ei hän arvaakaan, että minunlaiseni
mutakuono on hänen kintereillään itäänpäin. _Siis_ ruokailee hän heti
kun sattuu veden ääreen. Tuossa on vesi.»
Tämä näytti tyydyttävän Alfredia täydelleen. Hän kävi jalkaisin,
löytääkseen helpommin jäljet. Hän pysytteli kahden sadan jalan päässä
joesta, jotta hänen hevosensa ei haistaisi toisen läsnäoloa ja
hirnaisemalla ilmaisisi hänen tuloaan. Vähän ajan kuluttua tapasi hän
jäljet. Hän jätti hevosensa siihen ja seurasi jälkiä jalkaisin joen
uomalle. Uoman reunamalla kurkisti hän varovaisesti laaksoon.
»Onpa sinulla sisua!» huomautti Alfred itsekseen. »Jos minä olisin
leikkimässä sinun leikkiäsi, niin kyllä minä olisin ollut varovaisempi.»
Pakolainen oli ilmeisesti otaksunut olevansa turvassa, sillä hän oli
oikein leiriytynyt. Hänen molemmat hevosensa kaapivat ja kalvoivat
heinää laakson pohjalla. Itse oli hän valmistanut itselleen lämpimän
nurkkauksen ja nukkui siinä ainoastaan yhden huopapeiton alla, vaikka
lämpömittari osoitti hyvän joukon alapuolelle nollan. Asia oli ollut
varsin yksinkertainen. Hän oli tehnyt joen penkereeseen pitkän ja
kuuman nuotion ja kun hän oli kypsä nukkumaan, oli hän siirtänyt
valkean muutaman jalan kauemmaksi kulmauksesta ja paneutunut makuulle
tulen lämmittämälle paikalle penkereen ja nuotion väliin. Hänen
pyssynsä ja revolverinsa oli asetettu käden ulottuville.
Alfred osasi hiipimällä tappaa hirven, mutta hän ei yrittänytkään
hiipiä Lännen tapoihin tottuneen miehen kimppuun. Sen sijaan hiipi hän
hyvään turvapaikkaan ja lasketti huolellisesti yhden winchesteri-kuulan
noin kuusi tuumaa miehen korvan juuresta. Mies heräsi äkkiä ja ojensi
vaistomaisesti kätensä asetta kohti.
»Älä koske siihen», huusi Alfred.
Mies heitti aseensa ja makasi kuin kaniini kolossaan.
»Otappas tuo kuusipiippuisesi piipun suusta kiinni ja heitä se sopivan
matkan päähän itsestäsi», neuvoi Alfred. »Ja nyt Winchester!. Nouse nyt
ylös, jotta saan nähdä minkä näköinen sinä olet.» Mies totteli. »Sinä
et oikeastaan näissä oloissa tarvitse tuota toistakaan käsiasettasi»,
jatkoi pikku mies. »Ei, älä irroita sitä kotelosta, vaan irroita koko
hoito, vöineen päivineen. Hyvä! Jäykkene nyt ja seiso liikkumattomana
paikallasi.»
Sitten Alfred nousi ja laskeutui alas laaksoon.
»Hyvää huomenta», huomautti hän ystävällisesti.
Hän katseli ympärilleen, huomasi miehen hevosköyden, otti sen maasta ja
selvitti sen.
»Sinä olet aika suuri kooltasi», puheli Alfred kuin seurustellen, »ja
söisit minut varmaankin elävältä, jos tulisin sitomaan sinut aivan
lähellesi. Kädet ylös!»
Sukkelalla heitolla ja nykäyksellä kiersi hän köyden silmukan miehen
ojennettujen ranteitten ympärille ja veti sen tiukalle.
»Pysy siinä», sanoi hän, pannen pyssynsä pois.
Hän irroitti toisen revolverinsa vyöltään merkitsevästi ja lähestyi
sitoakseen solmun.
»Laske kädet alas», komensi hän. Hän jäi miettimään työnsä tulosta.
»En ensinkään pidä tästä — sidottuna edestäpäin. Astu käsivarsiesi
välistä koko mies.» Mies epäröi. »Astu sanon minä», sanoi Alfred
tiukasti, samalla kutitellen vankia pitkällä veitsellään.
Toinen väänteli ja käänteli kummallisesti, mutta onnistui vihdoin
viemään ensin toisen ja sitten toisen jalkansa sidottujen ranteittensa
välistä. Alfred sitoi hänen kyynärpäänsä yhteen takaapäin.