hanan vireeseen. Sitten hän istahti miss Coldwellin viereen. Monelta
suunnalta ilmestyi äänettömästi ratsastavia intiaanisotilaita, jotka
liikehtivät arvokkaasti ensinnä näkynyttä kohti, käsittäen lopulta noin
kolmekymmentä miestä. He keskustelivat hetken keskenään ja lähtivät
sitten yksitellen määrätyin välimatkoin täyttä laukkaa kiertämään
vasemmalle, piiloutuen hevostensa taakse ja kiljuen kimakkaäänisesti,
mutta eivät ampuneet ainoatakaan laukausta.
»He aikovat hyökätä kimppuumme», arveli Alfred. »Meitä on liian vähän
jotta se maksaisi vaivan. Se on vain petosta.»
Piiri heidän ympärillään oli nyt täydellinen. Katsellessa heidän
ratsastamistaan hurjaa vauhtia liikkumatonta maisemaa vastaan pyrki
näkö häiriytymään.
»Ei siitä mikään huvimatka heille tule», sanoi Alfred myhäillen.
»Preeriakoirain kolot ovat heille yhtä hankalat kuin meillekin. He
eivät oikein tiedä miten he parhaiten meitä ahdistaisivat. Jos he
tulisivat joka puolelta yhtaikaa niin en voisi heille mitään, mutta he
ryntäävät aina yhdessä mytyssä kaikki kuin mitkäkin _saakelin_ hullut!»
Ja silloin punastui taas Alfred korviaan myöten ja alkoi nöyrästi ja
monisanaisesti pyydellä anteeksi miss Coldwellilta, joka ei ollut
kuullut enempää hänen sanojaan kuin hänen anteeksipyyntöjäänkään.
Villit ja lähestyvä taistelu olivat ainoat, mitä hän saattoi ajatella.
Äkkiä yksi intiaaneista nojautui eteenpäin hevosen selässä ja ampui sen
pään takaa. Kuula lensi ohi, luonnollisesti, mutta se vinkui ilkeästi
kuin sireeni ja kuulosti tulevan lähemmä. Miss Coldwell kiljasi ja
peitti kasvonsa käsillään.
Villit ulvoivat kuorossa.
Ensimmäinen laukaus näytti olevan merkki yleiseen ammuntaan pitkin
ympyrää. Intiaanit eivät koskaan puhdista pyssyjään, saavat harvoin
hyviä ammuksia eivätkä oikein tajua takimmaisen tähystimen filosofiaa.
Sitäpaitsi ei ole ensinkään helppoa ampua pitkältä matkalta
jännittyneessä asennossa laukkaavan hevosen selästä. Alfred katseli
heitä halveksien, puhumatta sanaakaan.
»Jos he jatkavat tätä kauemman aikaa, voi se kuulua vankkureillemme
saakka», sanoi hän vihdoin. »Toivoisinpa ettemme olisi niin kaukana
ja pohjoisessa päin. Kas niin, nyt se alkaa», sanoi hän sitten hieman
kiihtyneenä.
Päällikkö oli pysähtynyt, ja kun sotilaat saapuivat hänen luokseen,
vetivät he hevoset miltei istumaan takajaloilleen ja jäivät siihen
liikkumattomiksi. Hevosten päät olivat käännetyt kahden istuvia kohti.
Alfred nousi varovasti nähdäkseen paremmin.
»Aivan oikein», puhisi hän itsekseen, »se on vanha Yksinäinen Susi,
varmasti. Saammekin tästä oikein navakan tappelun.»
Tyttö oli vaipunut maahan ja vapisi päästä varpaisiin saakka. Ei
ole hauskaa joutua maalitauluksi parhaissakaan olosuhteissa, mutta
vielä vähemmän hauskaa on joutua maalitauluksi kun on vain yksi
kolmeakymmentä vastaan ja nuo kolmekymmentä vielä lisäksi ovat
hirvittävän ja oudon näköisiä villejä. Miss Coldwell oli aivan lamassa
ja Alfred näytti vakavalta. Hän veti miettiväisenä kotelostaan kauniin,
norsunluupäisen Coltinsa ja pani sen viereensä heinikkoon. Sitten hän
punasteli, vuoroon hikoillen ja väristen, ja katsoi tyttöön epäröiden.
Villijoukon äkillinen liikehtiminen päällikön ratsastaessa sen
etunenään sai hänet päättävästi toimimaan.
»Miss Coldwell», sanoi hän.
Tyttö värisi ja huokaili.
Alfred kävi polvilleen ja pudisteli häntä kovakouraisesti.
»Kuulkaa nyt», komensi hän, »meillä ei enää ole kuin minuutti aikaa.»
Tyyntyneenä hieman hänen äänensävystään katsoi tyttö ylös. Hänen
kasvonsa olivat liidunvalkeat ja hänen tukkansa oli osaksi pudonnut
hänen otsalleen.
»Pankaa mieleenne nyt joka sana», puhui Alfred nopeasti. »Intiaanit
aikovat hyökätä minuutin kuluessa. Ehkä voin lannistaa heidät, mutta en
ole varma siitä. Tuossa pistoolissa minä aina säästän kaksi viimeistä
kutia — ymmärrättekö — se on aina ladattu. Jos huomaan, että kaikki on
menetetty niin ammun teidät toisella ja sitten itseni toisella.»
»Oh» itki tyttö, aukaisten silmänsä hurjana. Hän kuunteli hyvinkin
tarkkaavasti.
»Ja jos he tappavat minut ensin — hän tarttui lujasti tytön ranteeseen
— »jos he tappavat minut ensin, niin täytyy teidän ottaa tämä pistooli
ja ampua itsenne. Ymmärrättekö. Ampua itsenne — päähän — tuohon!»
Hän näytti otsaansa etusormen nypykällään.
Tyttö vetäytyi kauhuissaan taaksepäin. Alfred puri hampaansa yhteen ja
jatkoi säälimättä.
»Jos he saavat teidät käsiinsä», sanoi hän, »niin he riisuvat teiltä
viimeisenkin riekaleen, ja kun te olette ilkisen alasti, niin sitovat
he teidät pitkin pituuttanne raakahihnalla, maahan käsistä ja jaloista.
Ja sitten he seivästävät teidät keskiruumiista maahan kiinni, — ja
jättävät teidät siihen — hitaasti kuolemaan!»
Ja tyttö uskoi häntä, epäjohdonmukaisesti kylläkin, sen vuoksi, että
huolimatta hirvittävästä pelostaan, hän oli huomannut, että Alfred
lausuessaan ehkä ruokottomimmat sanat elämässään, ei ensinkään ollut
punastunut. Hän katseli ruohikossa makaavaa pistoolia kauhunsekaisella
ihastuksella.
Intiaanijoukko, joka tähän saakka oli pysytellyt noin tuhannen jalan
päässä, karjasi nyt äkkiä ja lähti nelistäen preeriakoirayhteiskuntaa
kohti.
Villien rynnäkössä on sanoin selittämätöntä hurjuutta. Pienet hevoset
liikuttavat jalkojaan niin nopeasti, sotilaitten sulkaharjat ja
varusteet hulmuavat perässä niin raivoisasti ja miesten ja hevosten
koko asento on niin intoa ilmaiseva, että näkijä saa sen käsityksen
menosta, että tuo peloittava joukko on voittamaton sekä vauhtiin että
voimaan nähden. Koko taivaanranta näyttää olevan täynnä intiaaneja.
Ja ikäänkuin se ei vielä olisi tarpeeksi peloittavaa, vapisee ilma
karjuntaa. Kukin intiaani painaltaa yhteistä päämäärää kohti ja hän
huutaa kimakasti näyttääkseen mikä suurenmoinen soturi hän on, samalla
kun säestyksenä kuuluva kavion kapse kuuluu yhä lähempänä aivankuin
kasvava myrskysade katolla. Näyttää siltä kuin ei mikään pystyisi sitä
pysähdyttämään.
Ja kuitenkin on yksi seikka, joka taitavasti hyväkseen käytettynä
saa heidät pysähtymään, se on heidän kurin puutteensa. Intiaani
taistelee tulisesti kun häntä ahdistetaan tai kun hän pääsee
innostumaan tulisesta vastarinnasta, mutta hän ei mielellään antaudu
taisteluun kylmiltään. Kun hän lähestyy vihollisen pyssyn suuta, käy
hän miettiväiseksi. Usein yksi ainoa mies, jolla on tarpeellinen
määrä kylmäverisyyttä pidättyäkseen ampumasta, saattaa tehdä tyhjäksi
hyökkäyksen, jos hän vain odottaa kunnes he ovat tulleet noin
viidenkymmenen jalan päähän ja sitten äkkiä kohottaa pyssyn piipun. Jos
hän heti olisi ampunut, olisi taistelu loppunut lyhyeen ja intiaanit
olisivat ratsastaneet hänen ylitseen. Mutta nyt on kullakin ollut
aikaa ajatella. Kun valkoinen mies on valmis ampumaan, on odotusaika
jo tehnyt tehtävänsä. Kukin villi tietää, että vain yksi mies heistä
kaatuu, mutta kukaan ei mielellään tahdo olla juuri tuo yksi ja koska
kurittomien sotilasten tapana on tapella vain omasta puolestaan,
sukeltaa kukin hevosensa taakse ja pyörtää pois, vasempaan tai oikeaan.
Koko joukko liitää ohi ja hajoo, kuten nopeasiipinen tiiraparvi
tuulisena päivänä.
Tähän luotti Alfred lähestyvässä ratkaisussa.
Tyttö seurasi sotilasten hurjaa menoa jännittyneenä. Hänen täytyi
puristaa kovasti rannettaan estyäkseen pyörtymästä ja hän näytti
kykenemättömältä ajattelemaan. Alfred istui liikkumattomana eräällä
preeriakoirapesällä pitäen pyssyään polvillaan. Häntä ei näyttänyt
mikään häiritsevän.
»Hauska tapella taas», mutisi hän itsekseen, hellästi sivellen pyssynsä
tukkia. »Tulkaahan tänne, senkin pirut! Ahaa!», huudahti hän kun erään
intiaanin hevonen putosi preeriakoiran koloon. »Sitähän minä ajattelin
tässä.»
Hänen silmänsä alkoivat palaa. Hevoset tulivat hypähdellen sinne ja
tänne, vältellen taitavasti koloja. Niitten ratsastajat ampuivat ja
karjuivat hurjasti, mutta ei yksikään luoti osunut kymmentä jalkaa
alemmaksi. Heidän lähestyvä piirinsä muistutti rannalle saapuvaa suurta
aaltoa ja yhdenkaltaisuutta korosti vielä kotkan sulkien heiluminen
heidän tukassaan.
Ratsastaminen mehiläispesää muistuttavassa maastossa oli vaarallista —
yksinpä intiaaneillekin — ja kolme hevosta pyörähti ympäri peräkkäin,
jääden potkimaan ilmaa jaloillaan. Kaksi ratsastajaa jäi viereen
pyörtyneinä. Kolmas pääsi istualleen ja alkoi hieroa polveaan. Miss
Coldwellin hevonen peljästyi ja heittäytyi kyljelleen ja rupesi
hurjasti potkimaan takajaloillaan.
Sopivan hetken tultua veti Alfred pyssynsä vireeseen ja nousi äkkiä
polvilleen. Hänen sitä tehdessään painui pesä, jolla hän oli istunut,
sisään, ja hän lensi nenälleen. Raivokkaasti kiroten nousi hän pystyyn
ja tähtäsi tiheimpään joukkoon. Se vaikutti. Silmänräpäyksessä katosi
joka villi hevosensa suojaan, eikä heistä näkynyt muuta kuin käsi ja
jalka. Joukko hajaantui kummallekin puolelle niin nopeasti kuin olisi
ammuttu merkki sellaista liikettä varten ja molemmat osat kaartivat
kahdessa kauniissa kaaressa, kunnes ne vihdoin pysähtyivät jotenkin
samaan paikkaan, josta olivat uljaan hyökkäyksensä alkaneetkin.
Alfred ei ollut ampunut ainoatakaan laukausta.
Hän kääntyi tytön puoleen naurahtaen.
Tyttö makasi maassa kasvot ylöspäin, silmät avoinna ja kauhun
ilmeisinä. Hänen otsassaan oli pieni mustunut reikä ja hänen päänsä
alla, joka oli oudosti painautunut maata vasten, oli nurmi muuttunut
punaiseksi. Lähellä hänen kättään oli raskas Colt N:o 44.
Alfred katseli häntä kokonaisen minuutin liikahtamatta. Sitten
nyökäytti hän päätään.
»Se oli sen vuoksi, että minä kaaduin tuohon koloon — hän luuli, että
he olivat ampuneet minut!» puhui hän ääneen itsekseen. »Pikku tyttö
parka. Eihän hänen olisi pitänyt sitä tehdä!»
Hän punastui kovasti ja kääntäen päätään toisaalle, veti hän tytön
hameen niin alas, että se peitti hänen nilkkansa. Sitten hän otti
winchesterinsä ja ampui kolme laukausta. Ensimmäinen sattui pyörtynyttä
intiaania korvan taakse. Toinen lävisti toisen pyörtyneen intiaanin
rinnan, kolmas kävi sen intiaanin hartiain läpi, joka oli katkaissut
jalkansa ja joka juuri yritti päästä potkiskelevan hevosen taakse
suojaan.
Vähän sen jälkeen saapui Billy Knapp vankkurikaravaaneineen.
VIII.
BILLYN KELTANOKKA.
Eräänä keväänä seitsenkymmenluvun alkupuolella piti Billy Knapp
jonkinlaista kievaria ja hotellia Deadwoodin ja Big Hornin teiden
risteyksessä Custer laaksossa. Matkustajat, jotka siinä kääntyivät
tieltä toiselle, pysähtyivät usein yöksi siihen. Hän möi tarvikkeita
sekä miestä että hevosta varten. Edellinen käsitti pääasiallisesti
whiskyä, jälkimmäinen taasen heiniä. Se olikin parasta mitä siitä
saattoi sanoa. Hotelli oli hirsistä, kaksikerroksinen ja se oli jaettu
osastoihin palttinaverhoilla, tarjotakseen edes kuvan jonkinlaisista
yksityishuoneista silmiin nähden vaikkei suinkaan korviin. Siinä
oli kolme sänkyä ja joukko lavitsoita ja se ylvästeli oikein
naiskeittäjällä — ensimmäinen laatuaan vuoriseudulla. Billy ei pitänyt
sitä kauan. Hän oli liian levoton luonne. Mutta kertomuksen aikaan oli
hän vielä sekä huvitettu että tyytyväinen siitä.
Henkilökunnan muodosti laitoksessa Billy, äskenmainittu nainen sekä
eräs vanha Pistol, nimeltä Charley. Viimeksi mainittu kantoi aina
vyöllään monta tuliasetta ja oli hänellä sangen paljon sanomista,
mutta kuten Billy sanoi, ei koskaan ollut saanut mitään kokoon. Tämä
ei suinkaan Lännessä saattanut riippua tilaisuuksien puutteesta. Hänen
tehtävänään oli olla »kaikki kaikessa».
Eräänä iltana istui Bill nojatuolissaan hotellinsa seinävierellä
odotellen postivaunua. Aikaa myöten se tuli. Charley kompuroi ulos,
kantaen vesiämpäriä hevosille. Ajaja heitti ohjakset hänelle ammattinsa
erikoisoikeudet tuntevan ylhäisellä oikeudella, laskeutui hitaasti
istuimeltaan ja astui sitten komeasti tarjoiluhuoneeseen saamaan
ryypyn. Billy seurasi perässä tarjoilemaan.
»Olipa onni», sanoi ajaja ja nojasi kyynärpäihinsä.
»Kuuluuko mitään uutta?» kysyi Bill.
»No eipä ihmeitä.»
»Kävivätkö kimppuusi.»
»Ei, mutta Black Hank oleksii lähellä.» Se selvitti asian. Molemmat
miehet puhaltelivat savupilviä hetken äänettöminä. Sitten nousi ajaja
lähteäkseen.
»Toin sinulle oikean keltanokan tullessani», huomautti hän kuin
sattumalta. »Arvatenkin on hän muilta seuduilta.»
»Luulenpa, että lähden katsomaan minkälainen keltanokka se on», vastasi
Billy, kiiruhtaen tiskin takaa.
Keltanokka istui pienellä pölkyllä aivan oven edessä. Hän piti lakkiaan
kädessä, joten Billy saattoi nähdä hänen tapulimaisen, paljaan
kallonsa. Sen alapuolella oli valkoisen punaiset kasvot ja vielä
alempana kapeat, kaltevat hartiat, litteä rinta ja väärät sääret.
Hän oli puettu vaaleaan, ruudulliseen pukuun ja flanellipaitaan,
jonka kaulus oli aivan liian laaja. Billy huomasi kaiken tämän vain
ohikulkiessaan. Kun ajaja kiipesi istuimelleen, sanoi hotellin omistaja:
»Sanohan, Hen, pitäisikö tuollainen panna pumpuliin vaiko lasikuvun
alle?»
»Minä antaisin sille selkään», vastasi ajaja lyhyesti ja läimäytti
kaksisiimaisella piiskallaan neljää hevostaan selkään, niin että ne
hätkähtäen lähtivät liikkeelle.
Billy lähti uudelleen katsomaan vierastaan ja sai tältä
anteeksipyytävän hymyn.
»Voinko saada huoneen täällä täksi yöksi?» kysyi vieras kimeällä,
piipittävällä äänellä.
»Voitte», vastasi Billy lyhyesti ja alkoi huutaa Charleyta.
Patriarkka ilmestyi nurkan takaa ja samoin teki keittäjätärkin,
mustasilmäinen, punaposkinen olento jonka Billy sittemmin laski
kahdeksanneksi uhkarohkeaksi yrityksekseen avioasioissaan.
»Ota vieraan sotapussi talteen», komensi Billy, »ja Nell,
luonnollisesti hommaat kokoon hieman syötävää.»
Vieras otti käteensä pienen käsilaukkunsa ja seurasi Charleytä
asuntoon. Kun hän sitten hieman myöhemmin ilmestyi illalliselle,
kantoi hän käsilaukkua mukanaan ja asetti sen penkin alle, joka oli
pöydän vieressä. Syötyään asetti hän sen aivan kätensä ulottuville
polttaessaan piipullisen tupakkaa ulkona. Luonnollisesti ei tällainen
jäänyt Billyltä huomaamatta.
»Vieras», sanoi hän, »näytätte olevan erinomaisen kiintynyt tuohon
laukkuunne.»
»Niin olen, sir», piipitti vieras. Billy sylkäisi arvonimelle. »Minulla
on siinä eräitä esineitä jotka ovat minulle suuriarvoisia.» Hän avasi
pussin ja otti esille aivan tavallisen näköistä naista esittävän
tavallisen valokuvan. »Se on äitivainajani», sanoi hän. Billy sylkäisi
taas ja meni sisään.. Hän halveksi hentomielisyyttä, olipa se laatuaan
mitä hyvänsä.
Molemmat miehet istuivat illallista syödessään vastatusten ja
punaposkinen tyttö tarjoili. Vieras katsoi lautaseen koko ajan kun
tämä oli huoneessa. Hän istui kuin orrella penkin päässä jalat allaan
ja varpaisin nojaten. Kun Kun tyttö lähestyi, jäykkenivät hänen
hartia- ja käsivarsilihaksensa hämmennyksestä ja aiheuttivat vallan
eriskummallisia käden liikkeitä. Hän vastaili vain yksitavuisesti.
Billy söi runsaasti ja totisena. Loppupuolella ateriaa istahti Charley
hänen viereensä. Charley oli huonolla tuulella ja ruoka oli hänen
mielestään jäähtynyttä.
»Nell», huusi hän, tällainen ei kelpaa _sioillekaan_ syötäväksi.»
Tyttö ei ollut millänsäkään. Eikä liioin Billy. Puheentapa oli sillä
paikkakunnalla sellainen. Vieras pudotti veitsensä.
»Enpä sitten ihmettele, että ette välitä siitä», sanoi hän, naurettavan
pieni annos närkästystä äänessään.
»Mitä te tarkoitatte?» huusi Charley uhkaavasti.
»Tietenkin sitä, ettei naisihmiselle saa sellaista kieltä käyttää»,
vastasi vieras lujasti piipittävällä äänellään.
Billy ymmärsi heti yskän ja räjähti hillittömään nauruun.
»Aika poika!» huudahti hän, lyöden käsiään polviin. »Löitpä nyt
kirveesi kiveen, Charley.»
Tyttökin nauroi, mutta hillitysti. Hän oli kuitenkin hieman liikutettu,
vaikka olikin vasta edellisenä talvena lähtenyt Bismarkista, koska
hänen kaltaistaan siellä ei enää kaivattu.
Koska Billy hyväksyi selityksen, niin patriarkka vaikeni.
Puolen yön aikaan heräsivät talon neljä asukasta hirvittävään meteliin
ulkopuolella. Vieras nousi, täysissä pukimissa, lavitsaltaan ja
kurkisti kapeasta avonaisesta akkunasta. Tusina hevosia oli yhdessä
rykelmässä yhden miehen hoitoon jätettyinä, mutta pimeys esti näkemästä
tarkemmin. Avonaisesta salongin ovesta virtasi leveä valojuova ja
sieltä kuului melua ja saappaitten töminää.
»Se on Black Hank», sanoi Billy hänen kupeella. »Black Hank ja hänen
joukkonsa. Hän etsii nokkansa sivu mennyttä postivaunua.»
Black Hank vuoristossa on samassa maineessa kuin Jesse James etelämpänä.
Vieras kävi äkkiä tarmokkaaksi.
»Ettekö aio tapella sitten?» kysyi hän.
»Tapella?» sanoi Billy ihmetellen. »Tapella! Ei tietenkään. Hank
ei ryöstä _minulta_ mitään. Hän vain nuuskii joka paikan ja ottaa
mitä tarvitsee, mutta antaa maksun joka kerta. Minä olen vain hiljaa
ja annan hänen toimia. Minä en koskaan _riitele_ hänen kanssaan,
ymmärrättekö. Hän tanssii vain tänne sisään ja tarttuu kynsillään
siihen mitä tarvitsee. _Minä_ en tiedä siitä mitään. _Minä_ nukun kuin
tukki.»
Hän viittasi merkitsevästi vieraalle.
Alhaalla liikuskelivat rosvot sinne tänne.
»Billy», karjui komentava ääni, »Billy Knapp!»
Hotellin pitäjä näytti hämmästyneeltä.
»Mitä hittoja hän _minua_ huutaa?» kysyi hän viereiseltään vieraalta.
»Billy», huusi ääni taas: »Tule alas heti, senkin siwashi. Minä tahdon
puhua kanssasi.
»Hyvä, Hank», vastasi Billy.
Hän meni »huoneeseensa» ja pani vyölleen raskaanpuoleisen vyönsä.
Sitten hän laskeutui rappuja alas. Salonki oli valaistu ja täynnä
miehiä. Muutamat joivat ja söivät, toiset taas sulloivat eväitä
kuljetettavaan kuntoon. Tiskin kulmaan nojaten seisoi pitkä mies
poltellen piippuaan. Hän oli notkea, vilkas ja voimakaslihaksinen,
tummakasvoinen ja hänen kulmakarvansa yhtyivät omituisesti nenän
yläpuolella. Billy astui astui äänettömänä miehen luo.
»Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän lyhyesti. »Tällainen ei kuulu
sopimukseen.»
»Tiedän sen», vastasi vieras.
»Anna tänne sitte kultahietasi ja häviä täältä.»
»Tuossa on hietani», vastasi Black Hank, pannen kätensä vieressään
olevalle kauriinnahkaiselle pussille, ja siinä on sinulle tavaroistasi.
Haluan kysyä sinulta erästä asiaa. Standing Rock on lähettänyt
viisikymmentä tuhatta dollaria seteleissä Spotted Tailiin. Lähetti meni
tästä tänään. Oletko nähnyt häntä?
»En ole nähnyt mitään lähettiä», vastasi Billy helpotuksesta huoahtaen.
»Postivaunu meni tyhjänä ohi.»
Charley oli tullut rappuja alas huoneeseen.
»Mitä sinä siellä teet, senkin rupisammakko», kysyi Billy häneltä
raa’asti.
»Postivaunu ei ollut kuten sanoit, _tyhjä_», huomautti Charley
hämmästymättä.
Billyn aivoissa valkeni. Hän muisti laukun, jota vieras niin tarkkaan
oli vartioinut, Ja vaikka hänen järkensä sanoikin hänelle, että niin
vaaratonta olentoa, kuin hänen vieraansa oli, tuskin saattoi valita
pikalähetiksi, jäi siihen kuitenkin pieni mahdollisuus jäljelle.
»Olet oikeassa», myönsi hän huolettomasti, »siellä on eräs keltanokka,
joka ymmärtää yhtä paljon lähettinä ratsastamisesta kuin sika
rypistyneestä paidasta.»
»Minä huomasin, että hän oli ylenpalttisen huolissaan matkalaukustaan»,
intti Charley.
Tiskiin nojaavalta mieheltä ei ollut jäänyt huomaamatta mitään
tästä keskustelusta. Billyn kieltäminen, hänen epäröintinsä ja
puolitotuutensa näyttivät hänestä kaikki epäilyttäviltä. Nopealla
käden heitolla ojensi hän aseensa Billyä kohti. Billyn kädet lensivät
komentamatta ylös.
Miehet lopettivat askareensa ja kokoontuivat heidän ympärilleen.
Tämän tapaiset näyt olivat liian tavallisia vaatiakseen selitystä tai
herättääkseen erikoista uteliaisuutta. He tunsivat johtajansa ja Billyn
välisen hiljaisen sopimuksen.
»Nyt», sanoi Black Hank vihaisesti, »tahdon tietää miksi sinä koetit
tuollaista peliä kanssani.»
Billy, varovainen ja pelkäämätön mies, vastasi ettei hän ollut
yrittänyt minkäänlaista peliä, olihan vain Hetkeksi unhoittanut koko
keltanokan eikä uskonut, että viimeksimainittu osoittautuisi Hankin
etsimäksi pikalähetiksi.
Eräs miehistä kevensi johtajan merkin saatuaan Billyn vyötä tuntuvasti.
Sitten sai hän istuutua rahille. Kaksi muuta miestä nousi yläkertaan.
Hetken perästä he palasivat ja ilmoittivat, ettei ylhäällä ollut
ainoatakaan elävää sielua, vierasta tai tuttua, paitsi tyttöä, mutta
että sinne oli jäänyt pienempi matka-arkku. Uuden määräyksen saatuaan
toivat he arkun ravintolahuoneeseen. Se murrettiin auki ja havaittiin,
ettei se sisältänyt muuta kuin vaatteita, preeria-asukkaan mallia,
lujaa ja kulunutta. Sitäpaitsi oli siinä vielä sievästi kokoon kääritty
meksikolainen satula ja raakanahkainen piiska.
Roistot olivat jo hajaantuneet ulkoa etsimään jälkiä. Tässä hommassa
he epäonnistuivat ja ilmoittivat, ettei pienintäkään jälkeä näkynyt
missään päin.
Billy tunsi miehensä. Black Hankin yhä tuimemmiksi rypistyvät kulmat
tiesivät vain yhtä ainoata. Lännessä ei kukaan pysty pidättämään
itsellään päällikkyyttä minkäänlaatuista, ellei hän sitä tue teoilla,
jotka osoittavat häikäilemätöntä päättäväisyyttä. Billy hyökkäsi
nopeasti kuin puuma Hankin päälle ja kävi häneen lujalla otteella
vyötäröstä, pyöräytti hänet kilvekseen ja alkoi vakavan taistelun
saadakseen käsiinsä roiston paljastetun aseen. Se oli loistava yritys,
mutta se epäonnistui. Muutamassa silmänräpäyksessä makasi hän sidottuna
lattialla ja Black Hank piteli hieraantunutta käsivarttaan. Sen perästä
ei voinut enää tulla muu kysymykseen kuin joko nuora tai kuula.
Kun Billy oli mennyt alas, ei vieras enää tuhlannut sekuntiakaan
toimettomuuteen. Hänellä oli hallussaan viisikymmentätuhatta dollaria
seteleissä, jotka hänen oli määrä niin pian kuin suinkin jättää
Spotted Tailin asioimistoon Wyomingissa. Välttämätön vaunun vaihto oli
pakottanut hänet yöpymään Billy Knappin hotelliin.
Lähetti sieppasi laukkunsa ja juoksi äänettömästi Billyn makuuhuoneen
läpi erään kapean akkunan luo, jonka hän jo aikaisemmin oli huomannut
aukeavan aivan metsään päin. Akkuna oli öljyttyä paperia, mutta hän
pettyi sen hyödystä. Hän tiesi, että se liukui syrjään, mutta hän ei
saanut sitä liikkumaan. Hän ei uskaltanut särkeä paperia, sillä se
olisi kuulunut. Ääni hänen takanaan melkein säikäytti häntä.
»Minä näytän teille» kuiskasi punaposkinen tyttö.
Hän oli käärinyt lakanan höllästi ympärilleen, hänen tukkansa riippui
hartioilla ja hänen paljaat jalkansa näkyivät vaipan alta. Pieni mies
punastui hämmästyksen tuskasta ja hän unohti tykkänään tehtävänsä.
Tytön ääni herätti hänet vihdoin.
»Kas niin, tästä vain», kuiskasi tyttö osoittaen avonaista akkunaa.
»Kiitän teitä», sammalsi vieras tuskallisesti. »Vakuutan teille — —
minä toivon — — —»
Tyttö nauroi hiljaa.
»Hyvä on», sanoi hän. »Olen tämän teille velkaa siitä, että veditte
patriarkkaa parrasta», ja hän suuteli pikku miestä.
Lähetti, vavisten ujoudesta, kiipesi vikkelästi akkunalle, pujotti
käsivartensa laukkunsa hihnaan ja sen sijaan, että olisi hypännyt
maahan, kuten tyttö odotti heilautti itsensä kepeästi lähimmälle
suurelle tammen oksalle. Tyttö kuunteli lehtien rapinaa hetken, kunnes
lähetti pääsi lähemmä runkoa ja lähti sitten, pystymättä hillitsemään
haluaan nähdä mitä alhaalla tapahtui, rappuja alas.
Alas tullessaan tuli häntä vastaan kaksi miestä. He tutkivat yläkerran
kolme huonetta nopeasti, mutta tarkkaan, eivät välittäneet tytöstä
paljoakaan ja palasivat sitten kiroillen takaisin. Hetken perästä
tulivat he hakemaan vieraan arkkua. Nell seurasi heitä sitten alas
aina ovelle saakka. Siinä hän näki ja kuuli sellaista, että se sai
hänet katkerassa kauhussa pakenemaan talon perälle asti, kun Billy
paiskattiin lattiaan.