Metsän äänet lähestyivät salaperäisinä ja liikehtivät pienen leirin
ympärillä. Muutamat niistä olivat erittäin peloittavia, mutta Barbara
ei välittänyt niistä, sillä mies istui nuotion ääressä, voimakkaat,
kauniit piirteet kuvastuen nuotion valoa vasten hänen polttaessaan
miettivän näköisenä piippuaan. Barbara katseli häntä pitkän aikaa,
kunnes vihdoin nuotion valkea alkoi käydä epäselväksi, juhlalliset
varjot lopettivat tanssinsa metsän taustassa ja hän vaipui uneen.
Monen tunnin perästä, niin hänestä ainakin tuntui, herätti hänet
jokin mitätön ääni. Lämmin valui yhä miellyttävänä pieneen suojaan,
juhlalliset varjot tanssivat yhä metsää vasten, miettivä olento
tuijotti yhä hiillokseen, kuvastuen voimakkaasti loimua vasten. Hellä
omantunnon tuska hiipi hiljalleen Barbaran hellään sydämeen.
»Poika rukka», puhui hän itsekseen, »hänellä ei ole mitään makuusijaa.
Hän vartioi minua metsän vaaroilta.» Joka muuten oli vallan naurettavaa
kuten mikä eränkulkija tahansa tiesi.
Hänen uniset silmänsä katselivat häntä tarkkaavasti — hänen
salaisuuttaan, hänen sankariaan. Taasen kävi valkea epäselväksi, taas
lopettivat varjot tanssinsa. Viimeinen tietoinen ajatus Barbaran
mielessä oli seuraava. »Mutta hänen täytyy olla hyvin vanhan. Hänen
täytyy jo olla kaksikymmentä kuusi.»
Sitten hän nukkui.
3.
Barbara heräsi auringonnousuun ja raikkaaseen aamuilmaan, tuntien
iloa siitä, että oli nukkunut hyvin ja mukavasti. Teltan aukko oli
hienotunteisesti suljettu. Kun hän oli valmis, kurkisti hän teltan
raosta ja näki Stantonin hääräilevän nuotion kimpussa.
Hän ojentautui äkkiä ja lähestyi telttaa. Kämmeniensä väliin puhaltaen
soitti hän pitkän, kauniin eränkävijän aamuhuudon.
»Yy-löös»! huusi hän ja metsä vastasi siihen monin vivahduksin.
Vastaukseksi väisti Barbara teltan aukon syrjään ja astui
auringonpaisteeseen.
»Hyvää huomenta», sanoi hän.
»_Kunnia_» vastasi Stanton. »Tulkaa, niin näytän teille kevään.»
Olen pahoillani etten voi tarjota teille mitään vaihtelua aamiaiseksi.
Se on vain samaa illallista, selitti hän Barbaran palattua ja
istahdettua kuin paratiisilintu tukille. Hänen poskilleen oli kylmä
vesi antanut raikkaan punan, hänen silmänsä olivat hyvin kauniit unesta
selvittyään ja hänen tukkansa loisti aamuauringon suuteloista.
Ja ihmeellistä sanoa, mutta hän unehutti kokonaan työntää ihastuttavaa
leukaansa eteenpäin.
Hän söi hyvällä ruokahalulla, sillä metsä oli antanut hänelle nälän
lahjan. Stanton ei puhunut mitään. Hetki oli sellainen, että puhumatta
oli paras. Kaikki ihastuttavat ainekset heidän somassa kohtauksessaan
näyttivät kiteytyvän selviksi heille ja Barbara tunsi, että hän
muutaman hetken perästä oli pakotettu näkemään mitä ne tiesivät.
Vihdoin sanoi mies, kuitenkaan liikahtamatta:
»No niin, lienee parasta lähteä.»
»Niin», virkkoi tyttö.
He istuivat vielä vähän aikaa katsellen hajamielisinä ystävällistä
metsän vihreyttä. Sitten Stanton nousi äkkiä ja alkoi koota
tavaroitaan. Tyttö ei liikahtanut.
»Tulkaa», sanoi mies vihdoin.
Tyttö nousi tottelevasti.
»Seuratkaa aivan minun perässäni», neuvoi Stanton.
»Kyllä», vastasi tyttö.
He tunkeutuivat pensaikon läpi. Se aukeni hiljaa heidän edessään.
Barbara katsoi taakseen. Se oli jo hiljaa sulkeutunut heidän takanaan,
vieden mennessään heidän kohtauksensa ainaiseksi. Heidän pieni leirinsä
oli hävinnyt olemattomaksi. Metsä, suuri, säälimätön, rauhallinen metsä
oli ottanut omansa takaisin. Ei mitään ollut enää jäljellä.
Ei mitään muuta ollut jäljellä kuin muisto ja unelma — niin, ja
alku. Barbara tiesi, että sen täytyi olla alku. Nuori mies tulisi
vielä takaisin hänen luokseen. Hän pukeutuisi silloin harsopukuun,
toisenlaiseen harsopukuun, oikein loistavaan. Hän istuisi vanhan
lehmuksen korkeimmalla juurella ja mies makaisi hänen jaloissaan.
Sitten mies kertoisi hänelle lumotusta maasta, elosta taivaan tuulien
alla. Hän olisi hänen ritarinsa, joka lähtisi erämaahan etsimään, mutta
palaisi aina hänen luokseen takaisin. Mielikuva tuli Barbaralle äkkiä
sanomattoman rakkaaksi.
Sitten hän huomasi, että mies oli pysähtynyt ja katsoen häneen
rukoilevasti, anteeksi pyytävästi piti syrjässä heidän edessään olevia
pensaan oksia. Aukosta saattoi Barbara nähdä tutun aukeaman ja haiun
nousevan Maxwellien tuvan piipusta.
Hän oli nukkunut yönsä melkein oman ovensa edustalla.
»Antakaa minulle anteeksi», sanoi Stanton. »Tarkoitin sitä vain
pieneksi, hauskaksi seikkailuksi. Sehän ei ole tuottanut mitään harmia
— ainakaan ei teille.»
Hänen silmänsä olivat nälkäiset. Barbara ei löytänyt sanoja
vastaukseksi.
»Hyvästi», jatkoi mies. »Jääkää hyvästi. Aikanaan annatte minulle
anteeksi — unhoitatte, mikä onkin samaa. Uskokaa minua, jos olen
loukannut teitä, niin on myös rangaistukseni oleva ankara. Jääkää
hyvästi.»
»Hyvästi», sanoi Barbara, tuskin kuuluvasti. Hän oli jo unohtanut koko
juonen. Hän ei pystynyt ajattelemaan muuta kuin sitä, että metsä,
säälimätön, epäystävällinen metsä oli vaatimaisillaan poikansa takaisin.
»Hyvästi», sanoi nuori mies uudelleen. Hänen olisi pitänyt lähteä,
mutta ei lähtenytkään. Tilanne alkoi käydä jännittyneeksi.
»Milloin tulette käymään luonani?» kysyi Barbara vihdoin. »Viivyn
täällä vielä kaksi viikkoa.»
»En koskaan», vastasi nuori mies.
»Mitä te tarkoitatte?» kysyi tyttö hetken kuluttua.
»Painted Rockin tuolla puolen on erämaa», selitti hän miltei
katkerasti, »erämaa ja yksinäisyys moneksi vuodeksi — ainaiseksi!»
»Älkää menkö ennenkuin huomenna», pyysi tyttö.
»Minun täytyy.»
»Miksi?»
»Senvuoksi, että minun täytyy olla perjantaina Painted Rockissa ja
päästäkseni sinne ajoissa, täytyy minun kulkea nopeasti ja kauan.
»Ja ellette tee sitä?»
»Tehtäväni menee myttyyn.»
He seisoivat äänettöminä. Barbara kaivoi pieniä reikiä päivänvarjonsa
kärjellä. »Ja se tietää perikatoa?» kysyi hän hiljaa, katsahtamatta
ylös.
»Olen raatanut raskaasti monta vuotta ja nyt on työni tulos
kysymyksessä.»
»Minä ymmärrän», vastasi tyttö painaen päätään vielä alemmaksi. »Se
kait olisi hyvin tyhmää, jos nyt keskeyttäisitte matkanne, eikö niin?»
Mies ei vastannut.
»Lähdettekö todella», jatkoi tyttö, miltei kuulumattomalla äänellä. »Te
ette saa lähteä noin. Minä pyydän teitä jäämään.»
»En voi», vastasi nuori mies.
Barbara katsahti ylös. Mies seisoi suorana ja uljaana, päättävä tarmo
ahavoituneilla kasvoillaan ja siniset silmät katsoivat vakavina ja
suoraan Barbaran ohi. Heti leimahti tytössä.
»Luulen nyt, että on parasta että lähdette», sanoi hän 'vihaisesti.
He katsoivat hetken toisiaan silmiin. Sitten Barbara painoi päänsä taas
alas ja ojensi kätensä.
»Ette tiedä sitä», kuiskasi hän, »mutta minulla on teille paljonkin
anteeksi annettavaa.»
Nuori mies epäröi hetken ja kosketti sitten huulillaan hänen sormiaan.
Tyttö ei katsonut ylös. Eleellä, jota Barbara ei huomannut, kumartui
nuori mies ottamaan kantamuksensa ja painui metsään.
Barbara seisoi liikkumattomana. Ei lihaskaan hänen ruumiissaan
värähtänyt. Ainoastaan päivänvarjo solui äkkiä maahan.
VII.
TYTTÖ JOKA PETTYI.
Tämä on eräs juttu Alfredista. Niitä kiertelee vieläkin monta Lännessä,
sillä Alfred oli aikanaan varsin kuuluisa mies. Hän oli pieni ja hän
oli ujo. Se onkin pahinta mitä hänestä saattaa sanoa, mutta hän oli
sangen pieni ja sangen ujo. Hevosen selässä istuessaan ulottuivat
hänen jalkansa tuskin sen vatsan alemman viivan kohdalle, ja vain
suunnattomalla ketteryydellään pysytteli hän mukana. Kun hän kulki
jalan, erehtyivät vieraat usein sanomaan häntä »pojuksi». Seurassa
hän ei koskaan tuonut esille mielipidettään. Elleivät asiat menneet
hänen suunnitelmiensa mukaan, teki hän tarpeellisia korjauksia niihin
ja toimi niiden mukaan niin hyvin kuin se kävi päinsä. Mutta hän
osasikin käyttää hyväkseen kurjimpiakin mahdollisuuksia paremmalla
menestyksellä kuin kukaan muu preerioilla. Hänen asenteensa ihmisiin
nähden oli ikäänkuin alituista anteeksipyyntöä siitä, että hän yleensä
oli olemassa. On sanottu, että kun Alfred otti hengen mieheltä, teki
hän sen vastenmielisesti, ilman erikoista innostusta, ikäänkuin hän
ei olisi tahtonut ottaa edesvastuuta niskoilleen ja tällainen puhe
preeriaelämän alkuaikoina oli joko turhamaista teeskentelyä tai sitten
se oli — Alfredia. Naisväen kanssa hän oli aivan mahdoton. Kuka hyvänsä
olisi lyönyt vetoa vaikka viimeisen hyppysellisen kultahietaansa sitä
vastaan, ettei Alfred eläessään ollut sanonut mitään lopullisesti
varmaa toiseen sukupuoleen kuuluvalle olennolle. Kun kävi aivan
välttämättömäksi kääntää jonkun naisen ennakolta suunnittelema aikomus
toiseksi, kuten esimerkiksi kieltää häntä ratsastamasta upottavaan
hiekkaan, kehoitti hän aina jotakin toista toimittamaan tuon neuvon.
Ja silloinkin piileskeli hän taampana, punastellen hullunkurisesti
tavatonta rohkeuttaan. Lisätkäämme tähän luisut, kapeat hartiat, lempeä
ääni ja pienen pienet valkoisen punaiset kasvot.
Mutta Alfred osasi lukea preerioita kuin kirjaa. Hän osasi ratsastaa
missä tahansa, ampua erinomaisesti, ei peljännyt mitään ja osasi
tapella kuin villikissa, kun asia todella vaati. Ne, jotka tiesivät
jotakin asioista pitivät Alfredia preerian parhaana miehenä. Sen vuoksi
ottikin mr Coldwell, suurrikas, hänet palvelukseensa, kun hän aikoi
viedä tyttärensä Deadwoodiin.
Miss Coldwell oli päättänyt lähteä Deadwoodiin. Perin rajoitettu
kokemus, jonka hänen tapaisensa neitonen oli saanut huvimatkoillaan,
joilla maattiin puupermantoisissa teltoissa ja joilla riippui
pyyheliinoja telttapylväissä ja erikoiskokit keittelivät leiriläisten
iloksi, oli saanut hänet vakuutetuksi siitä, että juuri tuollainen
preeria-matka oli hänen mielivirkistyksiään. Luonnollisesti isä
Coldwellin oli ennemmin tai myöhemmin otettava hänet mukaansa
vuotuiselle käynnilleen Deadwoodissa. Se oli siihen aikaan kun
vaunukaravaanit kulkivat Pierren kautta pohjoiseen ja South Forkin
kautta etelään. Jotkut yksityiset intiaanit, joilla oli taipumusta
murhiin ja joilla oli hieman kehittymättömät käsitykset siitä mitä
he saivat ja eivät saaneet tehdä, saattoivat tehdä tuollaiset matkat
mielenkiintoisiksi joskus, mutta ei juuri usein. Suurelle karavaanille
ei niitten puolelta juuri vaaraa ollut tarjona.
Tyttärellä oli sulhasen tapainen, nimeltä Allen, joka myöskin
mielellään teki huvimatkoja ja niin lähti hän mukaan. Hän ja miss
Coldwell sonnustivat itsensä oikein perinpohjin ja odottivat matkasta
paljon iloa.
Pierressä järjestäytyi sitten kahdeksan vaunua käsittävä karavaani ja
siihen liittyivät Alfred ja Billy Knapp.
Molemmat miehet olivat mielenkiintoisia, mutta yhdessä ja toisessa
asiassa tyrannimaisia — kuten esimerkiksi siinä etteivät sallineet
kenenkään poistua karavaanin näkyvistä. He eivät myöskään selittäneet
tyrannimaisuutensa syitä tarpeeksi. Molemmat nuoret kiusoittelivat
heitä, mutta huomattuaan Billy Knappin joko järkkymättömäksi tai liian
paksunahkaiseksi, käänsivät he kaiken huomionsa Alfrediin. Allen
kiusasi Alfredia ja miss Coldwell yhtyi ajattelemattomasti häneen.
Yhdessä he usein onnistuivat loukkaamaan Alfredin arimpia tunteita. Jos
olisi ollut kysymys vain Allenista, niin harmi olisi piankin loppunut.
Alfred olisi yksinkertaisesti tappanut hänet ujosti, mutta koska hän
oli niin synnynnäisen kohteliaisuuden kyllästyttämä, että se kokonaan
antoi leimansa hänen elämänviisaudelleen, oli hän vaiti eikä tehnyt
mitään.
»Alussa on preeriamatkalla paljonkin hauskaa. Myöhemmin siinä ei
ole kerrassaan mitään. Siinä on sama yksitoikkoisuuden leima kuin
merimatkallakin, mutta siinä on vähemmän alaa liikkua ja sen sijaan,
että laiva kantaa sinut merillä ollessasi, täytyy sinun sangen suuressa
määrässä liikkua oman tahtosi voimalla preerialla. Ruoka on myöskin
karkeanlaista, vesi huonoa ja niukalti ja sinä et voi kylpeäkään.
Tasankolaiselle tai sille, jolla on järkeä, nämä asiat eivät merkitse
mitään verrattuna siihen ihanuuteen, minkä elämä vapaassa ulkoilmassa
tarjoaa, puhumattakaan sykähdyttävästä seikkailun odotuksesta. Mutta
naiset kaipaavat mukavuutta. Naisilla on myös omituinen vaistomainen
halu olla aivan yksinään silloin tällöin, arvatenkin sen vuoksi, että
heidän kokemuksensa, vaikka eivät olekaan vähemmän lukuisat kuin
miesten, ovat pääasiallisesti sielullista laatua ja he tarvitsevat
senvuoksi silloin tällöin aikaa päästäkseen niin sanoakseni
»päiväjärjestykseen». Niinpä miss Coldwell alkoi tulla sangen
kärsimättömäksi.
Kuudennen päivän iltapäivällä ratsastivat Alfred, miss Coldwell ja
Allen rinnakkain. Alfred kertoi omaa kokemaansa seikkailua ja miss
Coldwell kuunteli hajamielisenä, kun ei hänellä ollut muutakaan
tekemistä. Allen kiusoitteli laiskasti milloin mieleen johtui.
»Minulla sattui silloin olemaan jäsen poikki», huomautti Alfred
kertomuksensa välissä pehmeällä äänellään, »niin että — — —»
»Mikä jäsen?» kysyi nuori Idän mies, karkean suoraan. Hän vilkaisi
veitikkamaisesti tyttöön, jolle pikku mies pääasiallisesti oli kertonut
juttuaan.
Alfred epäröi, punastui, menetti juttunsa juonen ja peräytti vihdoin
aivan ymmällä hevosensa. Hän jäi aivan viimeiseksi vankkurien
taakse ja painoi päänsä alas, vuoroon hikoillen ja vuoroon tuntien
kylmänväristyksiä ajatellessaan sellaista epähienoutta naisen
läsnäollessa.
Nuori Allen kannusti hevosensa tytön oikealle puolelle. »Omituisin
pikku mies, mitä ikänäni olen nähnyt», sanoi hän nauraen. »Ikävä kun
pilasin hänen juttunsa. Oliko se hauska?»
»Siitä olisi voinut tulla hyvä ellet olisi pilannut sitä», vastasi
tyttö lyöden leikillään hevosen korvia. Eläin alkoi hyppiä. »Miksi teit
sen?»
»Oh, saadakseni vain nähdä miten hän vääntelee tuskissaan. Hän miettii
sitä varmasti koko illan ja uskaltaa tuskin katsoa sinua silmiin ensi
kerran kohdatessaan sinut.»
»Tiedän sen. Eikö se ole hullunkurista. Eilen sattui hän tulemaan
vankkurien taakse ja yllätti minut tukka hajalla. Toivonpa että olisit
nähnyt hänet silloin.» Hän nauroi iloisesti muistellessaan tapausta.
»Lähtekäämme tomupilven edelle», ehdotti hän sitten.
He väistyivät syrjemmälle aron vanhalle nurmipeitteelle ja hoputtivat
hevosia hiljaiseen juoksuun. Päästyään purjekangas-kuomuisten kuunarien
edelle ajoivat he taas käyden.
»Alfred sanoo, että me saamme nähdä ne huomenna», sanoi tyttö.
»Mitkä niin?»
»Vuoret tietysti! Ne kuuluvat näyttävän tummalta viivalta tuon kukkulan
takana tuolla — mikä sen nimi olikaan?»
»Siilin hauta.»
»Aivan niin. Ja sitten ei ole enää kuin kolme päivää jäljellä. Oletko
iloinen?»
»Oletkos sinä?»
»Kyllä, luulenpa vain. Tämä elämä on hauskaa alussa, mutta tulee hieman
yksitoikkoiseksi pukeutua niin ahtaassa paikassa, että täytyy taivuttaa
päätään alaspäin kun ei voi ojentaa käsiään ylöspäin ja vesi käy
tynnöreissä niin pahan makuiseksi. Onpa oikein hauskaa nähdä oikea talo
taas. Ihmiset pitävät leirielämästä juuri niin kauan — — —»
»Minua se ei vielä tympäise.»
»Sinä oletkin mies ja voit tehdä jotakin.»
»Etkös sinä sitten voi tehdä jotakin?»
»Kyllähän sinä sen tiedät. Mitä luulet, että he sanoisivat, jos minä
esimerkiksi ratsastaisin yksin kaksi mailia eteenpäin. He saisivat
varmaankin raivokohtauksen.»
»Kuka saisi raivokohtauksen? Ei kukaan muu kuin Alfred, enkä minä
arvannut, että sinä olisit ruvennut pelkäämään häntä siinä määrin.
Mutta lähdetäänpäs! Lähdetään kilpaa ja tullaan sitten takaisin samaa
tietä.» Nuorimies näytti poikamaisen innokkaalta.
»Se olisi hauskaa», haaveili tyttö. He katsoivat toisiaan silmiin kuin
kaksi lasta ja nauroivat.
»Miksi emme lähtisi?» pyyteli nuori mies. »Minua oikein ällöttää
pysytellä aina noiden kirottujen vankkureiden läheisyydessä. Mitä
järkeä siinäkin on.»
»Tietysti intiaanit, arvelen», sanoi tyttö hieman epäillen.
»Intiaanit!» vastasi mies, halveksien. »Intiaanit! Me emme ole nähneet
merkkiäkään heistä sitten kun lähdimme Pierrestä. En usko, että täällä
on ainoatakaan koko kurjalla seutukunnalla. Sitäpaitsi, muistathan mitä
Alfred sanoi viime yöleirillä?»
»Mitä hän sanoi.»
»Alfred sanoi, ettei hän ole nähnyt ainoitakaan purilaitten jälkiä,
joten heidän täytynee kaikkien olla erämaissa puhvelin ajossa. Sitä
paitsi, luuletko, että isäsi ottaisi sinut mukaansa näin pitkälle
matkalle, jos siinä olisi hitusenkin vaaraa?»
»En tiedä. Minä pakotin hänet siihen». Hän katseli valtavan pitkää
alannetta, jonne he olivat menossa ja mahtavaa nousua, joka sen takana
kohosi. Aurinko ja tuulen henki leikittelivät preerian heinikossa,
jälkimmäinen levitellen sen vihreyttä auringon hopeoitavaksi. Omituinen
rauha vallitsi aavikolla ja odotti aivan kuulevansa mehiläisten
surinan kuten Uus-englantilaisessa puutarhassa. Elämä oli ikäänkuin
pysähdyksissä.
»Me eksyisimme», sanoi tyttö vihdoin.
»Eihän toki!» vakuutti nuori mies aloittelevan arolaisen koko
innostuksella. »Minulla on jo valmis suunnitelma. Katsos,
vankkuri-karavaanimme on menossa tuota kukkulaa kohti meidän takanamme.
Jos kuljemme eteenpäin pitäen varjomme kukkulaa kohti, niin pysymme
samassa suunnassa kuin sekin.»
Hän katsoi tyttöön odottaen, että tämä lausuisi julki ihastuksensa
hänen erinomaisen viisautensa johdosta. Tyttö näytti uskovan häntä.
Hän myöntyi ja lähetti hänet jollakin tekosyyllä asialle omalle
vankkurilleen. Hänen poissa ollessaan laskeutui tyttö hiljaa pienen
kukkulan rinnettä oikealle, nelisti ripeästi parin muun samanlaisen
yli ja pysäytti vihdoin hevosensa huoahtaen hyvästä mielestä. Hänen
mielestään yksi pystyi pitämään silmällä varjoa yhtä hyvin kuin
kaksikin. Nyt hän oli yksin ja vapaa. Sitä hän oli kaivannut viimeiset
kuusi päivää matkallaan preerialla ja hän nautti siitä nyt täysin
siemauksin. Ei kukaan ollut nähnyt hänen lähtevän. Ajajat nuokkuivat
tylsinä, kuten heidän tapansa oli, vankkurien asukkaat nukkuivat, kuten
he enimmäkseen tekivät ja pikku Alfred sulatteli häpeäänsä vankkurien
takana nousevassa tomupilvessä, joka taas ei ensinkään kuulunut hänen
tapoihinsa. Hän oli saanut ankaran kolahduksen ja olisi varmasti
hautonut sitä koko iltapäivän, ellei eräs huomio olisi herättänyt hänet
toimintaan.
Eräässä ruokottomassa paikassa havaitsi hän kavion jäljen. Se ei ollut
kulkueeseen kuuluvan hevosen.
Alfred tiesi sen siitä, että sen toisessa laidassa, niin somasti ruohon
peitossa, ettei sitä olisi kenenkään muun silmä huomannut, oli pieni
painuma. Alfred ratsasti oikealle ja vasemmalle preerialla ja löysi
noin kolmenkymmenen hevosen jäljet. Hän työnsi lakkinsa takaraivolleen
ja rypisti kulmakarvojaan kun ei voinut löytää sitä mitä haki,
nimittäin kahta kapeaa vakoa, jotka syntyivät hevosen kummallakin
puolen laahaavista purilaista. Niitten puuttuminen osoitti, että
intiaanijoukko oli yksinomaan ratsain ja se taas tiesi kahnausta.
Hän ratsasti koko seurueen etupäähän, silmät vakavina maahan luotuina.
Kukkulan laella tapasi hän nuoren Idän miehen. Jälkimmäinen näytti
hämmästyneeltä, vaikkakin koetti olla leikkisä.
»Jätin miss Coldweilin tähän puolisen minuuttia sitten», huomautti hän
Alfredille, »ja luulen että hän on tehnyt minulle pienen kepposen.
Torukaa häntä minunkin puolestani kun hän tulee takaisin — teettehän
sen», nauroi hän hieman häijynilkisesti kuvitellessaan Alfredin toruvan
jotakin.
Silloin Alfred hämmästytti hänet. Pikku mies ojentautui äkkiä suoraksi
satulassa ja päästi mehevän kirouksen. Kierrettyään pienen kaarroksen
preerialla, palasi hän takaisin nuoren miehen luo.
»Te menette heti vankkurien luo ja herätätte Billy Knappin ja sanokaa
hänelle, että minä olen lähtenyt pienelle tiedustelulle ja että minä
tahdon, että hän _valvoo_, Ymmärrättekö? _Valvoo!_
»Mitä?», alkoi Idän mies levottomana.
»Lähden hakemaan miss Coldwellia», sanoi pieni mies päättäväisesti.
»Ettehän luule, että jokin vaara uhkaa häntä, ettehän», kysyi Idän
mies, hätääntynyt sävy äänessään. »Ehkä voin auttaa teitä?»
»Te teette kuten käskin», vastasi pikku mies lyhyesti ja ratsasti pois.
Hän seurasi miss Coldwellin jälkiä nopeasti, sillä ne olivat aivan
tuoreet. Jos katsoi tarkastikin etsien hevosen jälkiä niin ei huomannut
mitään, mutta jos katsoi kolme- neljäkymmentä jalkaa eteenpäin, niin
näkyi ruohikossa selvä polku.
Alfred tapasi miss Coldwellin istumassa rauhallisena satulassaan
keskellä preeriakoira-yhteiskuntaa ja niin ollen varsin yksinäisessä
seudussa. Hän huvitteli katselemalla preeriakoirien touhua kun ne
haukkuivat, katselivat ja piiloittelivat häntä, aina sen mukaan kuinka
kaukana ne olivat. Alfredin näkeminen ei häntä miellyttänyt, sillä hän
peloitti preeriakoirat piiloon.
Nähdessään miss Coldwellin valtasi Alfredin taas ujous. Hän ratsasti
hänen viereensä ja punastui:
»Näytän teille tietä takaisin, miss», sanoi hän arasti.
»Kiitoksia vain», vastasi miss Coldwell hieman kylmästi, »mutta löydän
takaisin itsekin.»
»Luonnollisesti te löydätte», kiiruhti Alfred vastaamaan hädissään.
»Mutta ettekö luule, että meidän pitäisi lähteä takaisin nyt. Tahtoisin
tulla kanssanne, miss, jos sallitte sen. Iltapäivä on jo aika pitkälle
kulunut.»
Miss Coldwell vilkaisi veitikkamaisesti aurinkoa.
»Mitä, vielähän on monta tuntia pimeän tuloon!» sanoi hän huvitettuna.
Silloin Alfred hämmästytti miss Coldwellin.
Hänen arkaileva käytöksensä hävisi kerrassaan. Salamana hyppäsi hän
hevosensa selästä ja heitti ohjakset sen pään yli, niin että se
pysähtyi ja katsoi sitten miss Coldwellia suoraan silmiin.
»Hypätkää heti alas», komensi hän.
Pehmeä etelän murre, jota hän tavallisesti puhui, sai raikkaan
täsmällisyyden. Miss Coldwell katsoi häneen. Hämmästyen. Nähdessään
ettei tyttö heti totellut hänen käskyään, alkoi Alfred aivan
todenteolla nopeasti irroittaa niitä hihnoja, jotka pitivät miss
Coldweilin ratsastushametta kiinni. Se oli niin tavaton teko ujon
Alfredin puolelta, että miss Coldwell vihdoin huomasi, että jotakin oli
tekeillä ja hyppäsi satulasta.
»Mitä nyt», kysyi hän.
Vastaamatta sanaakaan, veti Alfred miss Coldwellin hevosen pään
ohjaksilla aivan liki sen kavioita ja sitoi nilkat lujasti yhteen.
Sitten hän teki saman tempun omalle hevoselleen. Täten ei kumpikaan
eläin voinut edes poukkien päästä minnekään. Ne olivat varmasti
kytketyt.
Alfred astui muutaman askeleen itäänpäin. Miss Coldwell teki samoin.
»Istukaa tuohon», käski Alfred. Miss Coldwell totteli hieman
hermostuneena. Hän ei käsittänyt mitään koko jutusta ja se pani hänet
pelkäämään. Hän alkoi hämärästi peljätä, että Alfred oli tullut
hulluksi. Alfredin seuraava teko vahvisti vain hänen epäluuloaan. Hän
astui nimittäin kymmenen askelta eteenpäin ja nosti sitten oikean
kätensä pään yli. Miss Coldwell tarkkasi häntä niin kiinteästi, että
hän ei huomannut sillä hetkellä mitään muuta. Sitten katsoi hän siihen
suuntaan kuin Alfredkin ja hän huudahti puoleksi nyyhkyttäen.
Aivan taivaan rantaa vasten näkyi idänpuoleisella mäellä hevosen
selässä istuva olento. Se oli liikkumaton kuin kuvapatsas.
»Meidän täytyy tapella», sanoi Alfred tultuaan hetken kuluttua
takaisin. »Hän ei vastaa rauhanmerkkiini ja hän on Sioux-intiaani. Emme
pääse karkuun tämän preeriakoirakaupungin läpi. Meidän täytyy pitää ne
loitolla.»