Brugiere vihdoin aukeamalle, jossa hänen kämppänsä oli. Hänen taakseen
jäi syvä, kiemurteleva lumivako, hänen kärsimystensä säälittävänä
todistajana. Hänen voimansa olivat loppuneet, mutta hän oli kotona.
Pitkän ajan kuluttua pääsi hän ovelle ja siinä hän lepäsi. Tapaus
oli kauhea, mutta se oli ainoastaan yksi monesta elämän julmassa
todellisuudessa.
Hämärä laskeusi erämaahan tuoden tullessaan salaperäiset äänensä.
Niitten joukossa kuiskasi pakkanen äänekkäimmin. Regis Brugiere
tunsi sen henkäyksen sydämessään ja heräsi peljästyneenä
välinpitämättömyydestään. Oli jo aika koota voimansa ja pyrkiä sinne
missä oli ruokavaroja ja lämmintä. Tuskaisesti kääntyi hän oikealle
kyljelleen ja varustautui kurottautumaan salvan hihnaa kohti. Hänen
ensimmäinen liikkeensä aiheutti sellaisen tuskan, että sen saattoi
kestää ainoastaan hammasta purren ja silmät kiinni ja niin vähäpätöinen
kuin tehtävä olikin, vaati se hänen koko voimansa viimeisetkin
rippeet. Se saikin eränkävijän kesyttömän luonnon heti vastaamaan
haasteeseen. Regis Brugiere keskitti kaiken tahtonsa äärimmilleen.
Kuten kilpajuoksija kiinnitti hän huomionsa maaliin, joka, jos se jäi
saavuttamatta, tiesi turmiota.
Tuuma tuumalta hiipi käsi sokeasti hihnaa kohti. Se saavutti sen, mutta
luiskahti ohi.
Silloin, kuten tuli ennen sammumistaan, leimahti Regis Brugieren
luonto. Kummallisesti väännellen ruumistaan ja kasvojaan kohosi
hänen ruumiinsa pystyyn, käden yhä hapuillessa karkeatekoista ovea.
Sitten se horjahteli hetkisen ja lysähti kokoon. Miehen tahdonvoima
solui hänestä viimeisessä äärimmäisessä yrityksessä. Kahdesti koetti
hän vielä umpimähkään, mutta ne olivat heikkoja yrityksiä. Vihdoin,
huoahtaen, antautui hän pakkaselle, joka häntä oli odottanut. Pakkanen
oli armelias. Regis Brugiere nukahti.
Viisi päivää myöhemmin lopetti Jim, mustan ja valkoisen kirjava setteri
levottoman edestakaisin-kulkunsa, lopetti yrityksensä hypätä öljytylle
akkunalle, jonka takana oli metsä ja ruokaa yllin kyllin, lopetti
kiipeämisensä ruoan täyteistä hyllyä kohti ja kiertyi kokoon oven eteen
mahdollisimman lähelle isäntäänsä, joka makasi sen ulkopuolella. Siinä
se kuoli nälkään, uneksien armeliaassa turtuneisuudessa metsäkanoista
lumisessa erämaassa. Siten täyttyi oikeus Regis Brugieren ja Jim koiran
asiassa.
VI.
TAIVAAN TUULIEN TUUDITELTAVANA.
1.
Barbara oli kauan kahdenvaiheella ottaako reikäompeleiset vaiko
silkkisukat, mutta päätti vihdoin ottaa ensinmainitut. Sitten hän
suvaitsi tarjota pienen tyytyväisen hymyn miellyttäville pikku
kasvoilleen peilissä ja astui ovesta tätinsä luo. Täti hämmästyi
asianmukaisesti. Barbara levitti nyt ensi kerran sievät harsosiipensä
Pohjolan suurilla metsämailla. Omituisen heiveröisen sopeutumattomalta
näytti hän nyt tuvan karkeiden seinien muodostamaa taustaa ja ovesta
näkyvää tummaa metsänreunamaa vastaan.
Barbara oli pienen pieni olento, jolla oli pikku lapsen päähänpistot.
Hän tiesi erinomaisen hyvin, että hänen suurin vetovoimansa oli
siinä, että hän painoi päänsä hieman taaksepäin niin että hänen
terävähkö, ihastuttava leukansa sai hullaannuttavan sulonsa parhaiten
näkyville. Hän tiesi myös erinomaisen hyvin, että hänellä oli täyteläät
kirsikanpunaiset huulet, joitten silkinhieno reunus vaaleni persikan
väriseksi. Eikä hän myöskään voinut jäädä tietämättömäksi siitä
tosiasiasta, että hänen vaalea tukkansa ja mustat samettisilmänsä
olivat mitä ihastuttavimmassa ja harvinaisimmassa ristiriidassa
keskenään. Kaiken tämän ja vielä enemmänkin Barbara tiesi, koska
hänen peilinsä sen hänelle ainakin tusinan kertaa päivässä vannoi
todeksi. Että hän oli tieten, kiusoittelevasti, harkiten ja tyynesti
mielenrauhan häiritsijä, tiesi hän vallan hyvin, koska miehet, niin
pitkälle kuin hänen muistinsa ulottui, olivat sitä hänelle kertoneet,
kukin omalla mitallaan katkeraa huumoria. Hän tyytyi asiain - tilaan ja
käyttäytyi sen mukaan kaikissa tilanteissa kuin kuningatar, jolla oli
määrätön luku erikoisoikeuksia hyväkseen käytettävänä.
Sitten kun hänen vanha, yksinkertainen salolaistätinsä oli ihaillut
ja huudahdellut äkkiä täydeksi perhoseksi muuttunutta kotikutoista
kultakoteloa, päätti Barbara lähteä kävelylle. Hän tiesi, että tuolla
puolen viileätä, ihastuttavaa metsämaata, vain puolen mailin päässä
asuivat Adamsit. Adamsitkin olivat salolaisia, mutta he olivat
inhimillisiä ja harsokangas on harsokangasta yhtähyvin salolla kuin
kaupungissakin. Barbara ilmoitti tädilleen aikeestaan ja astui
auringonpaisteeseen.
Päivänvarjo täydensi hänen onnentunteensa. Hän aukaisi sen, asetti sen
vinoon olalleen ja käänsi yhden pyöreistä kulmista kasvojensa eteen,
leikkien itsekseen pientä huvinäytelmää astellessaan varovaisesti
aukeamalla olevien kantojen ja sotkuisten mustikanvarsien välissä.
Hän työnsi leukansa eteenpäin ja katseli ujosti hattunsa reunuksen
alta juhlallisesti törröttäviä kantoja ja näyttäytyi mahdollisimman
suloisena rohkeille, elämöiville peipposille. Vaaleassa kesäpuvussaan
ja kirjohatussaan, reikäompeleisissa sukissaan ja hullunkurisen
korkeakorkoisissa, hopeasolkisissa kengissään oli hän jollakin tavalla
saanut takaisin naisellisen itseluottamuksensa, jonka paksuanturaiset
kengät ja salolaisen ankaran yksinkertainen puku oli häneltä
vienyt. Ensi kerran tunsi hän itsensä täydellisesti onnelliseksi
uudessa ympäristössä, jonne hän lapsellisessa oikukkaisuudessaan
oli tullut vierailemaan. Pikku Barbara kulta, hänhän oli vasta
kahdeksantoistavuotias.
Vallan pian alkoi polku polveilla viileään, vihreään, suureen metsään.
Barbara pani päivänvarjostimensa kokoon ja kantoi sitä kainalossaan,
kannatellen samalla kädellä hamettaan, etteivät helmat maata viistäisi.
Hän oli nyt olevinaan ylhäinen markiisitar Fontainebleaun metsissä.
Pienistä pensaikoissa olevista aukoista saattoi hän puitten välistä
nähdä auringonpaisteisia läikkiä ja vihreitä varjoja. Barbara
käyttäytyi koko ajan siten, kuin puitten lomitse koska tahansa
ilmestyisi ritari, joka uljaasti töyhtöhattuaan heilauttaen osoittaisi
hänelle alamaista ihastustaan. Hän suoritti vastaukseksi sorjan
niiauksen, taivuttaen sievän päänsä alaspäin ja luoden kauniit silmänsä
ylös.
»Niin, se unelma on, suloinen unelma lemmen» hyräili hän hameenhelmansa
maata viistäessä.
»Möööö», kuului äkkiä kauhistuttavana läheisestä tiheiköstä.
Barbara pudotti päivänvarjonsa, tapasi molemmin käsin sydänalaansa ja
huusi. Pensaikosta törrötti häntä kohti kaksi kaltaista, uteliasta
korvaa, kaksi suurta, ruskeaa silmää katsoi häneen peljästyneinä ja
värisevät sieraimet laajenivat kauhusta. »Möööö», mörähti hirvi taas ja
katosi pitkin joustavin hypyin näkymättömiin.
»Oh!» huudahti Barbara, »sinä hirvittävä olio. Miten sinä peloititkaan
minua.»
Hän nosti päivänvarjonsa maasta ja jatkoi matkaansa mieli hieman
järkytettynä ja mietti hirven äärimmäisen tahditonta käyttäytymistä.
Tie tuntui vähitellen käyvän vaikeakulkuisemmaksi. Jonkun ajan perästä
katkaisi sen kaatuneen lehmuksen latva. Barbara katseli ympärilleen.
Hänhän ei ollut tiellä ensinkään.
Se oli jo selvästi harmillista. Barbara tunsi oikein suuttuvansa. Hän
kokosi hameensa tiukkaan nilkkojen ympäri ja koetti raivata tietä
pensaikon läpi oikealle. Pensastoa oli paha kulkea ja vielä pahempi oli
orjantappuraa kasvava läikkä. Vihdoin eräs häijy kanto repäisi reiän
hänen harsohameeseensa. Se oli sietämätöntä.
Barbara polki oikein jalkaansa suutuksissaan. Hän olisi tahtonut itkeä,
ja hän päätti tyydyttääkin halunsa heti kun vain pääsisi tielle taas.
Vähän ajan perästä loppui sitten pyökkimetsä, jota hän oli kulkenut
tähän saakka ja vastaan tuli kapea suo. Silloin Barbara teki tyhmän
teon — hän koetti mennä suon poikki.
Alussa kulki hän varovasti, pitäen silmällä hamettaan. Siihen tuli
ainakin tusina reikiä. Sitten astui hän pienen kultaisen kenkänsä
sammaleen läpi mustaan veteen. Kolmasti löi jäykkä lehtikuusen oksa
häntä aivan vasten kasvoja. Kun hän vihdoin astui toiselle puolelle
sadan jalan levyistä suota oli hän luopunut hameen kannosta ja oli
kauhean näköinen.
»Minun mielestäni sinä olet oikein häijy», huudahti hän metsälle
hemmoitellun lapsen tavoin. Sitten hän pidätti henkeään säikähtäessään
hiljaisuutta ympärillään.
Metsä oli äkkiä muuttunut epäystävälliseksi. Sen hyväntahtoisuus oli
jollakin tavalla häipynyt. Jokasuunnalla näytti se samanlaiselta —
suoria korkeita runkoja, pajukkoa ja varvikkoa. Se oli sulkenut hänet
joka puolelta viheriän muurin sisään, kääntyipä hän minne päin hyvänsä
oli hän näköjään aina vain saman pienen lehtimajan sisällä.
Säikähtäneenä, mutta päättäväisenä lähti hän nopeasti astumaan siihen
suuntaan, jonka hän uskoi johtavan ulos siitä. Pensaat takertuivat
häneen nyt estelemättä. Hän tunkeutui orjantappura-, paju- ja
orapihlajapensaitten läpi yhtä uljaasti. Harsohame oli surullisen
näköinen, kirjohattu oli tahrainen ja nurin päässä ja rohkeat
pikku puolikengät korkeine korkoineen olivat likomärät. Ja äkkiä,
kun auringon varjot alkoivat käydä hyvin pitkiksi loppui häneltä
päättäväinen urhoollisuutensa kokonaan. Hän pysähtyi. Kaikkialla
hänen ympärillään oli vain samoja korkeita, suoria runkoja, samoja
pensaikkoja ja samoja varvikkoja. Ne eivät vaihtuneet ensinkään. Turha
toivoakaan.
Hän istahti maahan, antautui kokonaan pelkonsa valtaan ja itki,
peljästyneen lapsen tavoin nieleskellen nyyhkytyksiään. Mutta sittenkin
muisti hän aika ajoin pyyhkiä vetisiä silmiään naurettavan pienellä
batistinenäliinallaan.
Pikku Barbara rukka, hän oli eksynyt.
2.
Hetken perästä tunsi hän vaistomaisesti, että joku seisoi hänen
lähellään. Hän katsahti ylös.
Se joku oli mies. Nuori mies. Barbara näki heti kolme seikkaa,
nimittäin, että nuorella miehellä oli ystävälliset, harmaat silmät,
jotka katselivat häntä huvitettuina, että nenäliina, jonka nuori
mies oli sitonut kaulaansa, oli puhdas ja että hänen leukansa
piirteet olivat tavallista hienommat ja selvemmät. Tarkkaava näkijä
olisi huomannut vielä lisää, nimittäin että hänellä oli pyssy
kädessä ja raskas kantamus selässä, että hänellä oli vyötäisillään
raskassisältöinen vyö ja mokkasiinit jalassa, että hänen sininen
takkinsa, vaikka se olikin kulunut, oli puhdas ja että hänen hipiänsä
oli ruskea kuin petäjänkylki. Barbaralle ei ollut mitään hyötyä
sellaisista yksityiskohdista. Silmät olivat ystävälliset, leuka
voimakas ja sen jalopiirteisyys ilmaisi gentlemannin. Ja Barbara oli
juuri ystävällisen gentlemannin tarpeessa. Tietämättään työnsi hän
terävää leukaansa eteenpäin ja hymyili ihastuttavasti.
»No, nyt on kaikki hyvin, eikö niin?» sanoi hän.
»Se ilahduttaa minua», vastasi mies, yhä enemmän huvitettuna. »Ja hetki
sitten oli kaikki hullusti. Mitä on tapahtunut.»
»Olen eksynyt», vastasi Barbara niin tyytyväisenä kuin hän olisi
sanonut: »Minun kenkäni ovat hieman tomuiset.»
»Sepä paha», sanoi mies osaaottavasti. »Mistä olette joutunut harhaan?»
»Joko Adamseista tai Maxwelleista, en tiedä itsekään kummastako. Läksin
toisesta niistä toiseen. Sitten tuli hirvi ja minä eksyin.»
»Aivan niin», myönteli mies hyvin vakuutettuna. »Ja mitä nyt aiotte
tehdä?»
»Minä en aio tehdä mitään. Teidän on vietävä minut kotiin.»
»Adamseille vaiko Maxwelleille?»
»Mikä vain on lähinnä.»
Nuorimies näytti olevan kahden vaiheilla.
Barbara katseli hänen miettivän näköisiä, voimakkaita kasvojaan
hattunsa reunuksen alta, jonka hän ujosti oli asettanut oikein päin.
Barbara piti hänen kasvoistaan. Ne olivat niin hyväntahtoiset.
»Aurinko on miltei laskenut», vastasi nuori mies vihdoin. »Tehän
näette, kuinka pitkiksi varjot jo ovat käyneet. Luuletteko voivanne
tunkeutua metsän läpi pimeässä? Siellä on villieläimiä — susia!» lisäsi
hän häijysti.
Barbara katsahti häneen pelokkaana.
»Mutta mitä me sitten teemme?» huudahti hän, tyyneytensä menettäneenä.
»Teidän _täytyy_ viedä minut kotiin!»
»Voinhan koettaa», sanoi mies alistuen kuin kuolemaan tuomittu.
Hänen äänensävynsä vaikutti.
»Mitä te sitten ehdotatte?» kysyi Barbara.
»Että leiriydymme tähän», ehdotti mies tyynesti, aivan kuin se olisi
ollut ainoa mahdollisuus.
»Oh», huudahti Barbara säikähtyneenä. »Ei ikänä! Minä pelkään metsää.
Se on märkä ja kylmä. Minulla on nälkä ja minun kenkäni ovat läpimärät!»
»Minä vartioin teitä koko yön pyssy kädessä», sanoi toinen. Laitan
teille teltan ja keitän teille illallisen ja teidän jalkojenne ei
tarvitse olla kylmät eikä märät hetkeäkään kauemmin kuin itse tahdotte.»
»Eikö teidän kotinne ole lähempänä?» kysyi Barbara.
»Minun kotini on siinä, missä yö minut kulloinkin yllättää», vastasi
nuori mies.
Barbara mietti. Tämähän alkoi käydä vallan pelottavaksi. Hän tiesi,
että hän kylmässä yössä saisi kuoleman taudin. Mutta minkäpä hän nyt
sille mahtoi!
»Näyttäkää nyt sitten sukan kuivaustaitoanne», suostui Barbara vihdoin.
»Hyvä», sanoi nuori mies. Hän heitti nopeasti taakkansa selästään ja
otti pienen kirveen hihnasta.
»En ole poissa kuin hetkisen», vakuutti hän, »ja sillä aikaa täytyy
teidän ottaa kenkänne ja sukkanne jalasta ja panna sijaan nämä.» Hän
oli puhuessaan aukaissut kantamuksensa ja otti sieltä esille parin
paksuja metsänhakkaajan villasukkia.
Barbara piteli niitä kätensä ulottuvilla ja katseli niitä. Sitten
katsahti hän nuoreen mieheen ja sitten he molemmat nauroivat.
Sillä aikaa kun hänen uusi suojelijansa oli poissa, ei Barbara
ainoastaan vaihtanut sukkia, vaan hän teki vallan ihmeitä
harsohameelleen. Todellakin, sehän ei ollut niinkään hullun näköinen.
Kun nuori mies palasi syli täynnä kuusen kuoria ja tervaksia, tapasi
hän Barbaran istumassa pystyssä päin kaatuneella tukilla jalat
huolellisesti sullottuina alleen. Tulen eteen ripusti hän pian kaksi
hämähäkin verkkoa ja kaksi kultaisen pientä, aivan naurettavan pientä
hopeasolkista kenkää. Sitten hän näppärästi pani pienen teltan pystyyn.
Yhtä kätevästi teki hän toisen valkean kahden tukin väliin, otti esille
paistinpannun ja rupesi illallisen teko-puuhiin.
Oli jo hämärä. Jollakin kummallisella tavalla oli metsästä hävinnyt
sen äskeinen epäystävällisyyden tuntu. Linnut lauloivat aivan samalla
tavalla kuin niitten oli tapana laulaa huvimatkoilla, joita tehtiin
pikku metsikköihin kotona. Oli vaikeaa uskoa olevansa erämaassa. Nuori
mies hääräili siellä täällä tottuneen kepeästi hoidellen pannujaan
ja lisäten valkeata. Barbara katseli häntä jännittyneenä. Vähitellen
tuli hän vakuutetuksi siitä, että nuori mies ansaitsi huomiota ja
hän huomasi, että nuori mies ei ollut katsonut häneen kertaakaan sen
jälkeen kuin hän oli alkanut varustelunsa yötä varten. Nyt hän oli
parhaillaan kääntelemässä jotakin pihisevää pannussaan.
»Oletteko hyvä», sanoi Barbara, käskevä tuntu äänessään. »Minulla on
niin jano.»
»Teidän täytyy odottaa, kunnes käyn lähteellä», vastasi mies
liikahtamatta.
Barbara nosti pientä nenäänsä tuntien olevansa oikeutettu harmistumaan.
Pitkän ajan perästä hän vasta suvaitsi katsoa mieheen päin. Mies nauroi
itsekseen. Barbara nosti taas nopeasti nokkaansa. Yhtäkaikki tuntui
metsässä ikävältä.
»Illallinen on valmis», ilmoitti mies hetken perästä.
»En luule, että välitän mistään», vastasi Barbara arvokkaasti. Hän
oli kovin väsynyt ja nälkäinen, huonolla tuulella ja hänen silmänsä
alkoivat tulla kuumiksi.
»Oh, varmastihan te syötte», intti toinen huolettomasti. »Tulkaa nyt,
ennenkuin se jähtyy.»
»Minähän sanoin, jo teille, etten välitä mistään», vastasi Barbara
ylpeästi.
Vastaukseksi otti nuori mies hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet
kymmenkunta askelta tulen ääreen ja istutti hänet vieressä olevalle
tukille. Hänen vieressään oli puhtaalle puunkuorelle pantu pala
paistettua hirvenlihaa, paahdettua leipää ja kupillinen teetä. Barbara
vastusteli vihaisesti.
»Älkää olko hupakko», sanoi nuori mies ankarasti, »tehän tarvitsette
ravintoa. Syökää nyt.»
Barbara katsoi häntä suurin silmin. Sitten alkoi hän syödä paistia.
Jonkun ajan perästä huomautti hän: »Te olette oikein kiltti», ja kun
hän oli juonut viimeisen pisaran teetä hymyili hän hieman nöyrästi ja
sanoi: »kiitos».
Nyt oli jo pimeä ja yö oli hiipinyt puuvartion läpi aivan nuotion
ääreen saakka. Mies asetti kumisen vaatteen sen viereen. Barbara
istuutui sille ja nojasi tukkiin. Mies seisoi hänen yläpuolellaan ja
otti esille piipun.
»Saanko polttaa?» kysyi hän.
Puhallettuaan sitten muutaman sauhun rauhallisen tyytyväisenä kysyi
hän: »Miten te oikeastaan eksyitte?» Barbara kertoi.
»Sehän oli vallan mieletöntä», torui mies ankarasti. »Ettekö saata
keksiä parempaa kuin lähteä varustuksitta metsään? Sehän oli
idioottimaista!»
»Kiitos», vastasi Barbara nöyrästi.
»No niin se oli!» intti mies, kuparinruskeitten poskien punehtuessa
hieman.
Barbara tutki häntä vähän aikaa miehen kohennellessa nuotiosta. Hän
näki mielellään kuinka nuotion valo leikki hänen puhtaaksi ajellulla,
kaunismuotoisella leuallaan — ja hän koetti arvailla, mitä hänen
sinisten silmiensä väike tiesi. Mies ei katsonut häneen kertaakaan.
Nöyrästi myönsi hän itselleen, että se oli oikeudenmukaista. Hän
uneksi varmaankin suuremmista asioista, nähden hiilloksessa kuvia
siitä sadunomaisesta, salaperäisestä ja työteliäästä elämästä, johon
hän kuului. Hänellä ei ollut mitään sijaa tarmontäyteisessä elämässään
sellaiselle kuin hän oli — pieni Barbara hupakko, jonka ainoa viehätys
oli siinä, että hän hullaannuttavalla tavalla osasi työntää pienen,
ihastuttavan leukansa eteenpäin. Barbara kyseli häneltä hänen elämäänsä
taivaan tuulien alla.
»Oletteko aina metsissä?» tiedusteli hän.
»En aina», sanoi mies.
»Mutta te oleskelette niissä paljon?»
»Niin oleskelen.»
»Teille sattuu varmaankin monta jännittävää seikkailua?»
»Ei juuri usein.»
»Mistäpäin olette tulossa nyt.»
»Etelästä.»
»Minne olette menossa?»
»Luoteeseen.»
»Mitä te siellä teette?»
Syntyi hetken äänettömyys, ennenkuin muukalainen vastasi. »Kuljen
metsien kautta.»
»Toisin sanoen, asia ei kuulu minulle», tokaisi Barbara hieman
katkerasti.
»Niin, mutta se ei ole kokonaan minunkaan», selitti mies.
Siinä avautui uusi mahdollisuus.
»Te olette siis toisten asioilla?»
»Niin.»
»Onko se tärkeäkin?»
»On.»
»Kuinka pitkän ajan se vaatii?»
»Monta vuotta.»
»Mikä teidän nimenne on?»
»Garrett Stanton.»
»Tehän _olette_ gentlemanni, eikö niin.»
Miehen silmäkulmassa välähti iloisesti. »Otaksun, että tarkoitatte,
että olen saanut hyvän kasvatuksen, yliopistokasvatuksen. Luuletteko,
että se merkitsee kovinkaan paljoa?»
Barbara tutki häntä istuen käsi poskella miettiväisenä. Hän katseli
aaltoilevaa tukkaa, hänen lempeitä, leikkisiä silmiään, hänen suoraa,
hienopiirteistä nenäänsä, hänen voimakasta suutaan, joitten pielet
nousivat niin omituisesti ylöspäin ja vihdoin hänen kaunismuotoista
leukaansa.
»E-ei», myönteli hän, »enpä luule todellakaan. Minä vain tiedän, että
te olette gentlemanni», lisäsi hän ihastuttavan epäjohdonmukaisesti.
Stanton kumarsi vakavana nuotiota kohti pilkallisen myöntävästi.
»Miksi ette koskaan katso minuun?» ratkesi Barbara, suuttuneena. »Miksi
katsotte vain tuohon hirvittävään nuotioon?»
Mies kääntyi ja katsoi häntä suoraan silmiin. Heti loi Barbara silmänsä
alas hänen rehellisen, tutkivan katseensa edessä. Hän tunsi punan
nousevan kasvoilleen. Kun hän taas katsoi ylös, tuijotti mies tuleen
yhtä rauhallisena kuin ennenkin, nojaten piippua pitelevää kättään
toiseen.
»Nyt», sanoi mies, »tahdon minä kysyä teiltä pari kysymystä. Eikö
teidän vanhempanne kaipaa teitä, kun olette koko yön poissa?»
»Eihän toki. Olen usein yötä Adamsien luona. He luulevat että olen
siellä.»
»Vanhemmat ovat usein levottomia lapsistaan.»
»Mutta minun vanhempani eivät ole ensinkään täällä.»
»Mikä teidän nimenne on?»
»Barbara Lowe.»
Mies vaikeni. Barbara oli ilmeisesti loukkaantunut. Olisihan mies
voinut osoittaa olevansa hieman enemmän imartelevan utelias.
»Siinäkö kaikki mitä te haluatte tietää minusta», huudahti hän
loukkaantuneen äänellä.
»Minähän tiedän teistä kaikki. Kuulkaahan nyt. Teidän nimenne on
Barbara Lowe. Te olette kotoisin Detroitista, jossa te ette vielä ole
lopettanut lukujanne. Te olette perheen ainoa lapsi ja olette noin
kahdeksan- tai yhdeksäntoistavuotias.»
»Mitä, kuka teille on kertonut minusta?» huudahti Barbara hämmästyneenä.
Stanton hymyili. »Ei kukaan», vastasi hän. »Ettekö tiedä, että me
metsien samoilijat elämme huomioistamme? Näettekö mitään erikoista
tuossa puussa?»
Barbara tutki kyseessäolevaa puuta tarkkaavasti. »En», myönsi hän
vihdoin.
»Siinä on jokin eläin. Katsokaahan uudestaan.»
»En voi nähdä mitään», sanoi Barbara toisen kerran tutkittuaan puuta.
Stanton nousi. Otettuaan kekäleen nuotiosta heitti hän sen puuta
vasten. Se mikä puun rungossa oli näyttänyt osalta koloa, alkoi
hitaasti selvitä eläväksi eläimeksi ja hetken kuluttua kiiruhti uninen
siili siitä varmempaan piilopaikkaan.
»Tällä tavalla minä teistäkin tiedän», selitti salojen kulkija kääntyen
nuotioon. »Teidän puheistanne yöksi jäämisestä metsään päätin minä,
että te olette pikemminkin käymässä Maxwelleilla kuin Adamseilla.
Tiesin että viimeksimainittujen täytyy olla omaisianne, sillä
aarniometsiin ei kukaan tyttö sievissä kesävaatteissa lähtisi käymään
vain tuttaviensa luona.
Te ikävystytte luonnollisesti täkäläiseen elämään parissa
viikossa, ettekä aio jäädä tänne pitemmäksi aikaa. Te käytätte
vielä kouluesiliinaanne ja siitä minä päätin, että ette vielä
ollut lopettanut koulunkäyntiänne ja sitten sai tehtaan merkki
päivänvarjossanne minut päättämään, että te olette Detroitista
kotoisin.»
»Entä mistä päätätte, että olen vanhempaini ainoa lapsi?»
»No», vastasi Stanton, »teillä on hieman samanlaisia tapoja, kuin — — —»
»Hemmoitellulla lapsella», lopetti Barbara lauseen pahanilkisesti
korostaen sanojaan.
Stanton vain nauroi.
»Se ei ole kiltisti ajateltu», moitti Barbara erinomaisen arvokkaana.
Sanomattoman surumielinen, väräjävä ääni kuului metsästä aivan lähellä.
»Hui, mikä se on?» huudahti Barbara säikähtäen pahanpäiväisesti.
»Ystävämme, pikku siili. Älkää peljätkö.»
Metsän korkeissa puissa humisi heikko tuulen henki.
Huu, Huu, huusi huuhkaja yksitoikkoisesti. Nuotiosta nousi säkeniä
taivasta kohti' sammuakseen hetken kuluttua. Ilma kylmeni. Barbaran
silmäluomet alkoivat tuntua raskailta. Hän siirsi jalkansa paremmin
alleen ja oikaisi itsensä nuotion ääreen kuin kissa liedelle. Jos
Barbara silloin olisi arvannut katsoa, niin olisi hän nähnyt kuinka
mies omituisen hellä katse sinisissä silmissään tarkkasi häntä.
Pikku, viaton Barbara kulta, hän oli luottavasti kokonaan uskonut
itsensä nuoren miehen hyväntahtoiseen huomaan!
»Tule, pikku tyttö», sanoi hän vihdoin hiljaa.
Hän nousi samalla ja ojensi kätensä Barbaralle. Heräten mietteistään,
jotka koskivat nuorta miestä, katsoi Barbara häneen heikosti hymyillen
ja hänen silmistään katosi kaikki keimailu jättäen niihin vain puhtaan
lapsen.
»Tulkaa», uudisti hän pyyntönsä, »nyt on jo aika käydä sisään.»
Barbara totteli. Pikku teltta näytti oikein viihtyisältä.
Palsamilehväinen vuode tuntui aivan ylelliseltä, se oli pehmyt kuin
höyhenpatja.
»Kun olette valmis», sanoi mies hänelle, »niin sanokaa minulle. Avaan
sitten teltan aukon, jotta lämpö pääsee sisälle.»
Pehmeä villapeitto oli erinomaisen miellyttävä. Kun teltan aukko
avattiin, huomasi Barbara, että toinen nuotio oli tehty siten, että
sen takana oleva vihreä lehdesseinämä heijasti lämmön suoraan aukosta
teltan sisään.