kolmen mailin pituudelta rullateiden varsilla. Jimmy ja hänen miehensä
alkoivat alapäästä purkaa kasoja jokeen. Välistä solui siihen vain
kaksi tai kolme tukkia kerrallaan, toisinaan saattoi kokonainen kerros
lähteä liikkeelle, aprikoida hetkisen ja sitten purkautua jokeen
kuin jyvät elevaattorista. Pian alkoi kapeissa paikoissa rullateiden
alapuolella syntyä ruuhkia. Kaksitoista miestä määrättiin erikoisesti
ruuhkan purkajiksi. Heidän tehtävänään oli pitää joki selvänä, jottei
alituisesti kasvava tukkitulva sulkisi jokea. Se ei ollut mikään helppo
tehtävä. Kun ruuhkaantumista jatkui pitkin jokea, täytyi rullateiltä
siirtyä miehiä varsinaisten ruuhkamiesten avuksi. Siten ui muutama
tukki onnellisesti patolammikkoon Grand Rapidin luona muutamassa
päivässä, mutta pääjoukko ruuhkaantui ja purkautui ja ruuhkaantui
uudelleen eräässä kohdassa muutama maili rullateiden alapuolella,
samalla kuin suuri joukko tukkeja ajautui rannoille takertuen siihen
paikkaan ja kasaantuipa itse rullateillekin.
Jimmy oli määrännyt kaksi päivää rullateiden tyhjentämiseen. Se
tapahtui myös kahdessa päivässä. Sitten lähti takaosa liikkeelle.
Takajoukon miesten tuli huolehtia siitä, että viimeinenkin tukki tuli
jokeen. Kun ruuhka hajosi, syöksyi sen keskiosa uljaasti virtaan,
mutta sen siivet hajaantuivat rannoille harmillisella tavalla. Välistä
pakkautui suuria tukkeja aivan kuivalle saakka. Takajoukko vieritti ne
taas jokeen. Kun itsepäinen tukki ajautui karille, hyppäsivät miehet
iloisesti sen kimppuun jääsohjun pyöriessä heidän ympärillään ja
irroittivat sen karilta. Aika ajoin he seisoivat pystyssä päin yhdellä
ainoalla, epävarmalla tukilla työntäen voimakkaasti kekseillään,
hyhmäisen veden solistessa heidän naulapohjaisten uittokenkiensä läpi.
Jonkinlaisena korvauksena vallitsi luonnollisesti ankara kilpailu
vasemman ja oikean rannan miesten välillä siitä mikä »siipi» nopeammin
kulkisi eteenpäin. Ja ihminenhän tuntee jonkinlaista fyysillistä
hyväntunnetta uskaltautuessaan kolmenkymmenen jalan korkuisen ruuhkan
alle siinä tiedossa, että mahdollisesti saa koko ruuhkan niskaansa
tai laskiessaan yhden tukin varassa raivoavaa koskea alas. Luulen
sitäpaitsi, että kuulumista jälkijoukkoon pidetään korkeimpana
kunniana. Ja kuitenkin ovat tunnit pitkiä, vesi kylmää ja lisäksi on
nukuttava teltoissa.
Helposti huomaa, että takajoukon saavutukset määräävät koko uiton
edistymisen. Muutamat etimmäiset tukit saattavat uida viisikinkymmentä
mailia päivässä, mutta jos selvittely takana on käynyt hitaasti,
niin ei uitto ole edistynyt tuhatta jalkaa enempää. Sen vuoksi Jimmy
pysytteli jälkijoukossa.
Jimmy oli erinomainen tukinuittaja. Luonnollisesti hänellä oli tarmoa.
Hän saattoi keksillään saada aikaan vaikka mitä, ja hän oli valmis
sorvaamaan lakin päästä miltä kerskurilta tahansa, mutta hänellä
oli myöskin arvostelukykyä. Hän tiesi, miten vettä oli käytettävä,
miten saada selvä lukkotukista ruuhkassa ja mihin sijoittaa miehensä,
sanalla sanoen hän sai tukit määräpaikkaan. Jimmy tunsi sitäpaitsi
jokensa päästä päähän, jotenka hän oli päässään tehnyt pienen
suunnitelman noiksi kahdeksikymmeneksi päiväksi. Kahdeksan neljättä
tuntia rullateitä varten, puolitoista päivää yläkoskia varten, kolme
päivää patolammikkoon uittamista varten, yhden päivän Grand Rapidin
sulun läpäistäkseen, kolme päivää jokihaaraa varten ja niin edespäin.
Jos kaikki meni hyvin, niin hän onnistuisi, mutta silloin siihen ei
myöskään saanut tulla mitään esteitä väliin.
Kokematon saattaisi ehkä tästä epätäydellisestä suunnitelman tapaisesta
kuvitella, että Jimmy oli laskenut aikansa liiankin runsaaksi
suoriutuakseen mailin matkan koskilta patolammikolle. Kuinka olikaan,
huomasi Jimmy kuitenkin, että hän oli suunnitellut matkaa varten
liian vähän aikaa, sillä tämä väli joessa oli erikoisen vaikea ja
vaivalloinen.
Patolammikon vesi ulottui noin puoli mailia virtaa ylöspäin, sitten
tuli neljä jalkaa putoava koski, jossa vesi kohisi ja levisi
viuhkamaisesti hajautuneille sorakareille. Nämä ne juuri aikaansaivat
kepposen. Päästyään kosken kourista näyttivät tukit itsepäisesti
tahtovan levähtää kareilla kuin väsähtänyt karjalauma. Jälkijoukon
oli kahlattava niihin käsiksi. He nostivat ja työnsivät, vetivät ja
puskivat ja oli heillä vihdoin ilo nähdä yhden ainoan tukin vierähtävän
väylään. Välistä koko tusina miehiä iski keksinsä tukin kylkeen ja
nosti sen pelkällä raa’alla voimalla syvälle vedelle. Kun ottaa
huomioon, että uitettavana oli noin kaksikymmentä tuhatta tukkia ja
että hyvinkin puolet niistä tarrautuivat kareille, voi arvata, että
jälkijoukon työ tuli ylivoimaiseksi. Jimmyn kolmesta päivästä oli jo
kolme neljännestä mennyt ja kolmasosa työstä oli vasta tehty. M’Gaun,
luikun pomo, teki pieniä laskelmia.
»Siinä menee vain kaksikymmentä päivää», uskoi hän Jimmylle. »Varmasti!»
Jimmy ei vastannut sanaakaan, vaan puhalteli piipustaan valtavia
savupilviä. M'Gaun kohautteli epätoivoissaan olkapäitään.
Mutta tuo pikku mies oli myöskin tehnyt laskelmia ja hänen tuumansa
kypsyivät ja täyttyivät pikemmin kuin M’Gaun saattoi aavistaakaan.
Samana aamuna kuljeskeli Jimmy verkalleen kädet taskussa tukkikasojen
joukossa. Silloin tällöin pysähtyi hän sanoakseen puoliääneen
pari sanaa yhdelle ja toiselle miehelle. Puhuteltu katsahti ensin
äärimmäisen hämmästyneenä häneen, nosti sitten keksinsä olalleen ja
lähti kämppää kohti, jättäen pienentyneen jälkijoukon jännittyneen
uteliaaksi. Pian lensi sanoma. »Yö- ja päivävuoroja», kuiskivat he
keskenään, vaikka heistä oli sangen vaikea huomata mitään eroa siinä
jos koko joukko työskenteli puoli aikaa tai puoli joukkoa teki työtä
koko ajan.
Nyt alkoi Dalykin tulla levottomaksi. Hän tuli junalla Grand Rapidille
huolestuneen näköisenä. Nähdessään suhteettoman pienen joukon turhaan
ponnistelevan rannalle levinneitten tukkien kimpussa, kirosi hän
hartaasti ja etsi Jimmyn käsiinsä.
Jimmy näytti rauhalliselta.
»Kyllä me ne uitamme aikanaan Mr Dale», sanoi hän.
»Aikanaan», murisi Dale. »Kyllä kai! Emme me siihen voi käyttää koko
kesää. Tukkien täytyy olla meidän puomiemme sisäpuolella neljäntoista
päivän kuluessa, muuten meidät paha perii.»
»Kyllä ne tulevat ajoissa», vakuutti Jimmy.
Sellainen puhe oli Dalysta tolkutonta ja sen hän sanoikin julki.
»Siinähän menee neljätoista päivää ennenkuin saatte tukit edes noitten
kirottujen karien yli», päätteli hän viimein. »Sinun täytyy hankkia
lisää miehiä, Jimmy.»
»Olen koettanut», vastasi päällysmies. »Ei saa mistään lisä väkeä.»
»Kärsivä Mooses», huokaili omistaja. »Se merkitsee viidenkymmenen
tuhannen dollarin häviötä minulle. Älä puhukaan mitään _minulle_! Olen
ollut näissä asioissa koko elämän aikani. Minä _tiedän_ ettet viikossa
voi saada niitä tästä minnekään.»
»Minä vien ne tästä huomisaamuna, mutta se saattaa maksaa hieman.»
Daly katsahti tukkijoukkoja ja viittätoista miestä, jotka ahersivat
niitten kimpussa ja palasi pahoilla mielin kaupunkiin, alkaen
valmistautua häviötään vastaanottamaan.
Auringon laskun aikaan lakkasi jälkijoukko työstään ja hajaantui
joenrannalla oleviin valkoisiin telttoihinsa. Siellä he ripustivat
märät vaatteensa kuivausristikoille, joita oli kyhätty suuren valkean
ympärille, söivät tusinan munia muun illallisen palanpaineeksi,
polttivat piipullisen väkevää »Peerles» tupakkaa ja ryhtyivät
kertomaan juttuja, laulamaan ja tekemään uteliaita kysymyksiä, joihin
he kuitenkin jäivät vastausta vaille. Työstä poistettu joukko ei
tiennyt mitään. Näytti siltä kuin heidän olisi pitänyt lähteä työhön
illallisen jälkeen, mutta silloin tuli Jimmy ja kehoitti heitä menemään
nukkumaan. He noudattivat käskyä ja olivat pian unohtaneet koko homman.
Mutta puolen yön aikaan astui Jimmy lyhtyineen rauhallisesti suureen
telttaan ja kosketti kepeästi kutakin levännyttä miestä olkapäähän. He
nousivat vastaansanomatta ja seurasivat Jimmyä ulkopuolelle. Siellä
heille jaettiin aseet käteen. Sitten pieni joukko lähti äänettömästi
liikkeelle alaspäin tähtien taivaalla kimmeltäessä.
Jimmy johti heitä, astuen kädet syvällä taskuissa ja puhaltaen
säännöllisin väliajoin savupilven »merenvahanysästään». Kahdenkymmenen
minuutin kuluttua sivuuttivat he voima-aseman, sitten tulivat he
Kanavakadulle. Sana kulki miehestä mieheen olemaan ääneti. Kultarastaan
sahan luona heidän johtajansa äkkiä sukelsi piiloon lautatapulien
väliin ja kehoitti seuralaisiaan kiiruhtamaan. Hetkistä myöhemmin meni
siitä ohi lihava ja arvokas poliisi, heilutellen pamppuaan. Poliisin
mentyä lähti Jimmy taas liikkeelle viidentoista miehen kanssa, jotka
nyt oivalsivat, että jotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli tekeillä.
Pian kuului heikkoa kohinaa yön hiljaisuudessa. He astuivat erään tien
poikki ja olivat hetkistä myöhemmin valtapadon luona.
Vesi virtasi pitkänä sileänä vyörynä kuin sula teräs äänettömästi padon
yli, välähytellen siihen kuvastuvia tähtiä kuin pieniä salamoita.
Alempana muuttui se valkeaksi vaahdoksi, mylvien kuin vihoissaan
yläpuolellaan olevalle sametille. Kymmenen sekuntia myöhemmin tuo
kaunis pinta särkyi. Korkojaan painaen padon harjaa vasten polviaan
myöten vedessä seisoi siinä mies nojaten vahvasti taaksepäin pysyäkseen
virran painoa vasaan tasapainossa. Kaksi muuta miestä ojensi hänelle
lyhyen, raskaan puun. Kolmas, painaen käsivartensa ja hartiansa veteen
naulasi sen pystyyn äänettömin vasaran iskuin. Aivan kuin taikavoimalla
nousi toinen puu tukemaan ensimmäistä, sovittautuen jo valmiiksi
sahattuun loveen. Miehet siirtyivät kahdeksan jalkaa eteenpäin, sitten
taasen kahdeksan jalkaa ja niin edelleen. Lisää miehiä astui veteen.
Rivi raskaita kaltevia tukkeja nousi padon kupeesta, jakaen virran
pitkiin nuolenmuotoisiin vakoihin. Puoli yhden aikaan putosi Tom Clute
patolammikkoon. Hän ui rantaan ja hänen paikalleen astui Purdy.
Kun tuet ulottuivat puolitiehen jokea ja miesten kauniisti kaartuvia
selkiä näkyi kaikkialla, antoi Jimmy käskyn ruveta asettamaan
poikkilankkuja. Raskaita lankkuja liukui toisensa perästä äskeisten
tukien poikki ja nouseva vesi painoi ne lujasti näitä vastaan. Ylimmän
lankun kiinnitti pari lujaa naulaa, niin ettei se voinut vääntyä
paikoiltaan. Tasainen joki murisi ja jurisi ja alkoi nousta estettä
vasten ja syöksyi kiihtyvällä voimalla sen sivu.
Poliisi, joka käveli edes takaisin Kanavakatua, ei kuullut työn
kulusta mitään. Jos hän olisi ollut tarkkahuomioinen, niin olisi hän
pannut merkille joen alati muuttuvan äänen. Hetken kuluttua hän jonkun
ilmeisen muutoksen johdosta huomauttikin:
»No, sepä merkillistä.»
Hän kuunteli hetken, mutta jatkoi sitten matkaansa. Kosken oikut eivät
häntä yhtäkaikki liikuttaneet. Hänelle kuului Kanavakadun itäinen puoli
ja itäinen puoli näytti rauhalliselta.
Joki oli hiljentynyt aivan äänettömäksi. Jimmyn viimeinen poikkilankku
oli paikoillaan. Taempana nukkuvassa kaupungissa löi tornin kello kaksi.
Saatuaan tällä tavalla veden pinnan nousemaan patolammikossa kolmisen
jalkaa, lähti Jimmy miehineen iloisella miellä joskin läpimärkänä
puikkimaan ylöspäin kylmässä aamuvarhaisessa lähtöpaikkaansa, jossa
heidän toverinsa nukkuivat viattoman unta. Kun he tulivat karien
kohdalle pysähtyivät he. Sieltä kuului kumeaa murinaa aivan kuin
vastahakoinen karja olisi ajettu makuusijoiltaan, kun nouseva vesi
kohautteli kareille takertuneita tukkeja. Vesi oli jo noussut niin
pitkälle korotetusta patolammikosta.
Tukinuittajan kannalta katsoen oli asia nyt varsin yksinkertainen.
Nukkuneet viisitoista miestä herätettiin heti ihmettelemään ja
kummastelemaan. Kolmen aikaan, juuri kun auringon nousu rupesi
erottamaan itää lännestä, ilmoitti keksien kolina, että korkean veden
tarjoamaa apua ei suinkaan laiminlyöty. Siitä kello kuuteen oli vielä
kolmen tunnin aika ja kolmessa tunnissa saattaa saada paljon aikaan
tulvavedessä. Viimeinen kuivalle ajautunut tukki lähti liikkeelle juuri
silloin kun ensimmäinen kaupunkilainen läntisellä puolella havaitsi,
että hänen kellarinsa oli täynnä vettä. Kun tuo hämmästynyt kansalainen
avasi ulko-ovensa nähdäkseen mitä oli tekeillä, pääsi häneltä kamala
ääni ja sitten hän häätyi tekemään itselleen lauttaa.
No niin. Sanomalehdet julkaisivat lisälehtiä, joissa oli otsakkeita
sellaisia kuin »Väkivaltaa», »Omavaltaista lainrikkomista» y.m. Tehtaan
omistajat kanavan varrella valittivat katkerassa äänilajissa sitä, että
heidän pannuhuoneissaan oli vedenpaisumus ja varastojen omistajat,
joilla oli helposti turmeltuvaa tavaraa, kiljuivat vahingonkorvausta.
Tavalliset kansalaiset alkoivat tyynesti tyhjentää alavia paikkoja
asuntomaillaan. Yhdeksän tienoissa, sitten kun pahin kiihtymys oli
ohi ja sulkutelineet oli paiskittu koskeen laittomilta paikoiltaan,
lähti osasto ratsupoliiseja etsimään tihutyön tekijää. Viimemainitun
tapasivat he seisomassa eräällä puomitukilla johtamassa tukin laskua.
Hän kieltäytyi liikahtamasta paikaltaan. Eräs lihava poliisimies
uskaltautui pari askelta uivalle puomille, nosti tasapainonsa
menetettyään kätensä ilmaan ja selvisi vihdoin suurin ponnistuksin
kuivalle, johon hän jäi läähättäen istumaan. Poliisien kehoituksia
tulemaan esille ja antamaan vangita itsensä ei Jimmy ottanut kuuleviin
korviinsa. Säännöllisin väliajoin puhalsi hän aimo tukevan savupilven
»merenvahastaan» ja johti rauhallisesti uittotyötä. Kahdenkymmenen
jalan levyisestä sulusta meni tunnin kuluessa noin miljoona jalkaa
puuta. Niinpä Jimmy sitten hieman jälkeen puolen päivän tuli omasta
ehdostaan maalle ja antautui poliisien käsiin.
»Alempana sinulla ei enää ole mitään vaikeuksia», huomautti hän
apulaiselleen, M’Gaunille, katsellessaan miettiväisenä kun viimeinen
tukki livahti sulkuportista. »Pidä vain silmä kovana ja tukit
liikkeessä.»
Sitten hän täytti piippunsa, sytytti sen ja astui odottavien poliisien
luo.
Poliisiasemalla joutui hän uutishankkijain haastateltavaksi. Se on, he
tekivät kysymyksiä. Yhteen ainoaan saivat he vastauksen.
»Ettekö tiennyt, että rikoitte lakia edesottamisillanne?» kysyi
_Eaglen_ mies. »Ettekö tiennyt, että teidät vangittaisiin?»
»Luonnollisesti!», vastasi Jimmy, ilmeisellä halveksunnalla
Seuraavana aamuna oli oikeussali täynnä kuuntelijoita. Jimmy tunnusti
syyllisyytensä ja tuomittiin maksamaan viisisataa dollaria sakkoa
tai yhdeksänkymmentä päivää vankeutta. Kaikkien ihmeeksi kaivoi
hän taskustaan pitkän rullan ja maksoi sakon. Läsnäolijat pitivät
sitä vallan merkillisenä asiana, että tavallinen uittopomo kantoi
taskussaan sellaisia summia. He eivät olleet läsnä siinä kohtauksessa,
joka Jimmyllä ja hänen isännällään edellisenä iltana oli ollut.
Viimeksimainittu seisoi oven suussa kun pieni mies astui oikeussalista.
»Jimmy», sanoi Mr Daly niin selvästi, että jokainen sen kuuli, »olen
äärimmäisen pahoillani nähdessäni sinut tässä pälkähässä, mutta toivon,
että se on koituva sinulle hyväksi opetukseksi. Ensi kerralla täytyy
sinun ymmärtää, että sinä et saa poiketa määräyksistä.»
Siten pudisti ovela Daly kaiken vastuun hartioiltaan.
»Kyllä, sir», sanoi Jimmy nöyrästi. »Tulivatko tukit aikanaan alas, Mr
Daly?»
He katsoivat toisiinsa vakavina. Sitten, ensi ja ainoan kerran suli
Jimmyn mustanvalkoinen, tutkimaton naamari. Hänen vasemmassa silmässään
välähti heikosti veitikka. Sitten painui silmäluomi ennalleen.
V.
VIIDES TIE.
Profeetta myönsi ennen muinoin neljän asian menevän yli hänen
ymmärryksensä, nimittäin kotkan tien ilmassa, madon tien kalliolla,
aluksen tien meren pinnalla ja nuoren miehen tien neitosen sydämeen,
mutta meidän nykyaikaisten ihmisten täytyy lisätä siihen vielä viides
tie, nimittäin oikeuden tien. Sillä useinkin pääsee itse teosta
tavattu tökerö pahantekijä pienellä rangaistuksella, kun taasen ovela
rikollinen, vaikka onnistuukin salaamaan tekonsa kekseliäästi, aikansa
harhailtuaan maksaa rikkomuksensa hengellään. Siihen tapaan sattui
Regis Brugieren kuolema.
Tapahtui näet, että vuoden lopulla kaksi muukalaista saapui St.
Jeauneen aikomuksella ruveta ampumaan metsäkanoja ja Regis Brugiere
palkkautui heidän oppaakseen. Hänen tehtävänsä eivät olleet moninaiset.
Hänen tuli vain opastaa heitä mäntymetsävyöhykkeestä toiseen. Mutta
joutilaisuudessaan seurasi hän heidän mukanaan usein ja niin hän
ihastui Jimiin.
Jim oli mustan ja valkoisen kirjava setteri. Regis Brugiere katseli
sitä, kun se huolekkaana juoksenteli metsässä, sen jalkojen noustessa
kuin teräsjouset, pää korkealla ja sen viisaat, lempeät silmät
piiloutunutta otusta tähyillen. Kun sen nenään sitten sattui saaliin
haju, pysähtyi se äkkiä ja katseli ympärilleen häntäänsä heilutellen.
Se ei ottanut askeltakaan tullakseen parempaan varmuuteen saaliin
olinpaikasta ennenkuin sen isäntä oli tunkeutunut tiheikön läpi sen
viereen. Siten sai tämä monta kertaa tilaisuuden ampua koiran edestä
lentoon pyrähtävää lintua, jota hän ei muuten useinkaan olisi tavannut.
Mutta jos lintu pysyi hiljaa, astui Jim varovaisesti kuin munilla
kävellen, kunnes sen nenän täytti lämmin linnunhaju. Silloin se
pysähtyi, jäykistyen äkkiä eläväksi, kauniiksi kuvapatsaaksi. Seurasi
hetken jännittävä odotus. Rymisten lähti silloin lintu lentoon. Sitä
seurasi nopea laukaus lintupyssystä, höyhenpilvi ilmassa ja pitkänloiva
putoaminen. Jim katsahti ylös, innokkaana, mutta hilliten itsensä.
»Ota kiinni, Jim», sanoi mies.
Heti ryntäsi Jim pois, tullakseen hetken perästä takaisin
voitonriemuisena kantaen metsäkanaa varovaisesti hampaissaan.
Tai sattui laukaus menemään harhaan. Jim odotti kunnes kuuli pyssyn
lukon räsähtävän kiinni uuden panoksen saatuaan, sitten se liikkui
hillitysti kuin ainakin hyvän kasvatuksen saanut ja haisteli tutkivasti
ja kauan paikkaa, jossa lintu oli ollut.
Näitä kaikkia näki Regis Brugiere seuratessaan metsästystä salojen
tiheiköissä sillä seurauksella, että hän rikkoi kymmenettä käskyä
vastaan ja himoitsi Jimiä suuresti. Hän jumaloi koiran ylhäistä
arvokkuutta, sen gentlemannimaista hätäilemättömyyttä metsässä, sen
hyvin kasvatettua suloa kun se istui takajaloillaan katse etäisyyteen
kohdistettuna.
Ja niin Regis Brugiere sitten varasti Jimin ja kätki sen visusti.
Teko ei hänelle merkinnyt juuri mitään. Hän ei tuntenut Jimin
arvoa, sillä Pohjolassa on koira vain koira. Kun muukalaiset olivat
lähteneet valittaen koiransa menetystä, kuormasi Regis Brugiere
rekeensä muonavaroja ja pyyntivehkeensä ja lähti painumaan luoteeseen
vuotuiselle pyyntiretkelleen. Hän otti mukaansa Jimin, joka nyt oli
täydelleen tottunut uuteen isäntäänsä.
Yhdessä he kulkivat kauaksi metsien kautta, yli monen joen ja nevan,
läpi monen viidakon ja vuoriseudun. Regis Brugiere veti rekeä
perässään. Tehtävä olisi oikeastaan kuulunut Jimille, mutta Regis
Brugierestä se olisi tuntunut siltä kuin hän olisi valjastanut Pyhän
Cloudin Ignatiuksen St. Jeaunen herran omenakärryjen eteen. Niin
sai Jim juosta ristiin rastiin matkan varrella iloiten vapaudestaan
Regis Brugieren iloitessa koiran näkemisestä. Aikanaan saapuivat he
eräälle metsäaukeamalle, jonka läpi virtasi pieni lähteen silmästä
pulppuava kirkasvetinen puro. Tässä Regis Brugiere nakkasi lopullisesti
lumikengät jaloistaan ja tähän hän kyhäsi pienen kämpän ja asettui
siihen Jimin kanssa talosille.
Neljänkymmenen mailin säteen laajuudelle asetteli hän sitten ansojaan
ja loukkujaan majaville, kärpille, ketuille, saukoille ja muille
Pohjolan turkkiniekoille. Säännöllisin väliajoin kierteli hän kullakin
ansallaan, nopeasti liukuen lumikengissään. Jim seurasi häntä
aina. Kun lumi oli syvä vaelsi koira vaivaloisesti Regis Brugieren
jäljessä. Kun sitä taasen oli vähemmän etsi Jim metsäkanoja tai muita
lintuja, tutustui moneen outoon seikkaan tai juoksenteli jäätyneitten
metsälampien tasaisia pintoja.
Ansapaikoilla täytyi Jimin jäädä loitommaksi. Mies jätti sille takkinsa
ja lumikenkänsä ja Jim kuvitteli vartioivansa niitä uskollisesti.
Paluumatkalla molemmat iloitsivat parhaansa mukaan. Regis Brugiere
nosti Jimin korkealle ja heitti sen syvimpään nietokseen. Jim piti
siitä kovasti ja sukelsi lumeen mielihyvästä haukahtaen. Hetken perästä
se taas tuli esille kinoksesta ja tanssi varpaillaan miehen ympärillä
leikillään murahdellen ja pyytäen häntä uudistamaan hauskan tempun. Ne
olivatkin ainoat tilaisuudet, jolloin Jim vapautui juhlallisuudestaan.
Muina aikoina olivat sen ruskeat silmät täynnä surumielistä, hillittyä
uskollisuutta.
Metsissä oppi Jim pahoille tavoille. Se muuttui taas tavalliseksi
koiraksi. Havaitessaan, ettei Regis Brugiere välittänyt mitään
metsäkanoista, joita se niin huolellisesti näytti, päätti Jim
metsästellä omin neuvoin. Ensin sen omatunto soimasi sitä siinä
määrin, että se tunsi tekevänsä suorastaan syntiä. Mutta jälkeenpäin
rauhoitti sitä isäntänsä iloinen hyväksyminen. Se hiipi ja seurasi
jälkiä, syöksyi ja ajoi takaa ja rikkoi kaikkia niitä siveyssääntöjä,
jotka oikeata seisovaa setteriä sitovat. Se tiesi siveyskäsitteiden
höltymistä, mutta tiesi myöskin etua. Sillä Jimistä sukeusi oikein
asiantuntija otuksen yllättämistaidossa lumessa. Sen parhaaksi tempuksi
tuli nyt sama, joka jo alkukoirallakin oli ollut, nimittäin pieni tauko
ennen hyökkäystä. Jim oli suloisen riippumaton. Se elätti itsensä
täydelleen, paitsi muutamiin herkkupaloihin nähden.
Mutta yhtä seikkaa se ei käsittänyt ja se oli hirvi. Sen mielestä hirvi
oli sama kuin hevonen tai lehmä. Se ei voinut ymmärtää, eikä siitä
suuresti välittänytkään, miksi ne niin äkkiä pakenivat kun se ilmestyi
paikalle. Regis Brugiere koetti opettaa sitä, mutta turhaan. Sen vuoksi
tapahtuikin, että Jim usein täytyi jättää kotiin, sillä yksinäiselle
pyyntimiehelle on hirvi arvaamattoman kallis saalis. Se tietää sekä
ravintoa, että vaatetusta.
Sellaisessa tapauksessa oli Regis Brugieren tapana pinoa runsaasti
puita takkaan, jotta hänen ystävänsä oli hyvä olla hänen poissa
ollessaan. Sittenkin jätti hän koiran lohduttomana kämppään. Ensi
kerralla pääsi Jim ulos kämpästä ja tuli isäntänsä perässä osoittaen
suunnatonta iloaan jo matkan päässä. Regis Brugiere palasi takaisin
harmistuneena ja tapasi kämpän oven selkosen selällään. Jim oli osannut
vetää oven auki hampaillaan. Turkismetsästäjän täytyi silloin tehdä
oveen salvan, jotta koira ei voisi aukaista sitä. On ehkä paikallaan
selittää, että tuollaisissa kämpissä ovi tavallisesti liittyy vain
tiukasti pieliä vasten.
Huomatkaa nyt, että ellei Regis Brugiere olisi varastanut ja
piiloittanut Jim koiraa, ei hänen olisi tarvinnut asettaa
äskenmainittua salpaa. Ilman salpaa olisi hän varsin helposti voinut
avata oven ainoastaan nojautumalla siihen. Jos hän olisi voinut työntää
oven auki, niin olisi sekä hänen, että Jimin ollut hyvä olla. Ja tämä
juuri pakottaa meitä ihmettelemään tuota viidettä tietä, oikeuden
tietä, jonka nojalla ihminen joutuu korvaamaan rikkomuksensa elämällään.
Eräänä aamuna keskitalvella, kun oli hyvin kylmä, noin
seitsemänkymmentä astetta pakkasta, päätti Regis Brugiere lähteä
hirven ajoon. Kuten tavallista teki hän suuren roihun takkaan, levitti
vaatteen Jimin mukavuudeksi, pujotti salvan hihnan vartavasten
tekemänsä reiän läpi ja lähti metsään. Saavuttuaan suon laitaan,
irroitti hän lumikenkänsä ja alkoi huolellisesti astua pitkin
kaatuneita puunrunkoja. Astuessaan eräälle mädänneelle oksalle, joutui
hänen oikea jalkansa arvaamatta syvään koloon. Hän kompastui ja kaatui
kasvoilleen.
Selvittyään ensi tuskasta niin paljon, että hän saattoi tajuta mitä
oli tapahtunut, huomasi hän taittaneensa molemmat sääriluunsa polven
alapuolelta.
Ensi osa matkaa kämpälle oli paljasta kiroilemista, toinen kului
rukouksessa ja kolmas osa oli kammottavaa hiljaisuutta. Ensi
osalla menetti hän pyssynsä, toisella rohkeutensa ja kolmannella
tietoisuutensa siitä mitä hänen ympärillään oli. Kuten raajarikkoutunut
kaniini laahasi hän itseään lumessa; ainoa tumma pilkku valkoisessa
äärettömyydessä. Metsän tummat puut tuntuivat hänen puolitajuisessa
mielessään kokoontuvan uteliaina hänen ympärilleen katsellen häntä
ylhäisen säälivinä. Ja hänen yllään, näkymättömänä, saavuttamattomana
leijaili Pohjolan peloittava pakkanen, odottaen hänen lopullista
tupertumistaan.