kaukana toisistaan ja jonka leukaa peitti sakea, punainen parta.
Hänellä oli likainen machinawtakki, likainen, mustan ja valkoisen
kirjava flanellipaita ja likaiset, siniset housut jotka olivat pistetyt
korkeisiin sukkiin ja metsänhakkaajan kumisaappaisiin. Ainoa värillinen
kappale hänen vaatetuksessaan oli tulipunainen eränkävijän vyö, joka
ulottui kaksinkerroin hänen vyötärölleen. Työssä ollessaan vilkkuivat
hänen silmänsä häijynilkisesti ja tuhoaennustavasti, hänen mahtava
äänensä jylisi yhtenä kirous- ja komentotulvana ja hänen valtavat
lihaksensa paisuivat pehmeän takin alla kun hän äkkiä ja raivokkaasti
väänsi jonkun miehen itsepäistä, vastahakoista tukkia. Pieninkin
epäröinti tai vastustus sai hänen nyrkkinsä osumaan vastustamattomalla
voimalla sen yrittäjään. Sitten saattoi hän nostaa uhrinsa lumesta ja
lennättää hänet työhön valtavalla potkulla, säestäen tekoaan karkealla
leikkipuheella, joka nostatti naurun jokaisen muun suusta paitsi
asianomaiselta itseltään. Iltaisin palasi hän myrskynä työstä joukkonsa
etunenässä, karjuen hurjia kirouksia hiljaisessa yössä, kunnioittamatta
mitään, hallitsevana ja rohkeana, pieni erä irlantilaista
hyväntahtoisuutta sisimmässään, josta syystä irlantilaiset häntä
rakastivat. Ja matkan päätyttyä täytti tuo rivo ja kesytön joukko
pimeän ja likaisen kämppänsä kuin joukko merirosvoja huvilaivan.
Työn teossa oli sangen vähän järjestelmällisyyttä, mutta sitä enemmän
jälkeä. Miehet pelasivat, joivat ja tappelivat johtajan sanallakaan
estämättä. Tavallisella työkunnalla sellainen meno olisi tiennyt sangen
huonoa työn tulosta, mutta nämä villit irlantilaiset verestävine
silmineen, valmiine kompineen ja yhtä valmiine nyrkkeineen, syöksyivät
tukkien kimppuun yhtä hurjasti kuin he antautuivat juominkeihin — ja
työ oli yht'äkkiä tehty.
Muuta oikeutta ei erämaassa tunnettu kuin mitä Karkea Sasu suvaitsi
jakaa. Lukuunottamatta yhtä tapausta ei rangaistus juuri noussut
selkäsaunaa ankarammaksi, sillä miehet eivät pystyneet kilpasille
johtajansa kanssa siveyslakien hienommassa tai karkeammassa
rikkomisessa. Tuo yksi tapaus koski nuorta Barney Mallania, joka
humalapäissään oli rääkännyt hevosta siinä määrin, että se ontui. Hänet
haastoi Karkea Sasu muodolliseen oikeuteen.
»Etkö sinä tiedä, että hevosia ei sillä tavalla saa kohdella?» kysyi
hän, omituista kyllä, kiroamatta. »Tule tänne!»
Mies tuli. Voimakkaalla lyönnillä löi Karkea Sasu häneltä sääriluun
poikki.
»Koeta itse miltä se tuntuu», virkkoi Karkea Sasu irvistellen. Hän
katsahti hämärässä ympärillä istuvia miehiä, ja astui sitten ovesta
keittiökämppään. Vaikka hän olisi tappanut Barney Mallanin siihen
paikkaan, ei asia olisi siitä muuttunut. Ei kukaan lähikaupungissa
olisi saanut asiasta pienintäkään vihiä.
Pyhäinmiesten päivänä ryhtyi koko joukko pitkälliseen juopotteluun.
Karkea Sasu kunnostautui vierittämällä pyöreän rautakaminan ovesta
hankeen. Hän poltti itsensä pahoin arkaluontoisessa urotyössään, mutta
hän välitti siitä juuri yhtä vähän kuin herkkämielisten ja ihastustaan
ulvovien miestensä kiitoksesta. Fitz Patrick sammutti tusinan verran
hiilien aiheuttamia tulipalon alkuja, siirsi humaltuneen Mallanin
jalan toisten tallattavista ja poistui tuosta raivoavasta helvetistä
metsän reunaman juhlalliseen rauhaan. Ja se aiheuttaakin puhumaan Fitz
Patrickista.
Fitz Patrick oli pitkä, hidasliikkeinen mies, jonka kasvot olivat aivan
nelikulmaiset. Silmäkulmat, hänen suunsa ja leukansa olivat suorina
viivoina poikkipäin ja hänen ohimonsa, poskensa ja nenänsä muodostivat
suoria viivoja ylhäältä alaspäin. Katse oli hyvin tyyni ja puhe
harvanlaista. Kun hän puhkesi puhumaan, oli se harkittua. Päiväkausiin
saattoi hän olla sanomatta sanaakaan, yksityisiä tavuja kuului vain
silloin tällöin hänen kiinteästi tarkastaessaan asioita ympärillään.
Hän oli tullut työpaikalle reppu selässä myöhään eräänä syysiltana, kun
Karkea Sasu paholaisineen oli ollut kaksi viikkoa työssä. Työpaikalla
oli kolme kämppää, jotka kävivät keittokämpästä, makuukämpästä ja
tallista. Fitz Partick astui makuukämppään, asetti hoikan mittakeppinsä
nurkkaan ja tirkisteli yhden ainoan lampun valaisemaan hämärään.
Hän näki pyöreän kamman keskellä tupaa, roskaisen ja saastaisen
lattian, lavitsoja täynnä inhoittavia olkia ja vielä inhoittavampia
peittoja huolimattomasti nakeltuina sinne tänne sekä vanhoja, likaisia
vaatteita pahanhajuisina kuivamassa. Hän näki kesyttömän rivin
kovakasvoisia miehiä istumassa pitkällä rahilla häikäilemättöminä
käytökseltään ja silmissä uhkarohkea ilme.
»Missä pomo on?» kysyi Fitz Patrick lujasti.
Karkea Sasu työntyi raskaine ruhoineen tulijaa kohti.
»Minä olen teidän mittaajanne», selitti Fitz Patrick. »Missä on
toimisto?»
»Voit ottaa tuonnimmaisen lavitsan», osoitti Karkea Sasu tympeästi.
»Eikö teillä siis ole mitään toimistoa?»
»Se mikä kelpaa miehille, kelpaa myöskin pomolle ja mikä pomolle on
hyvä, saa kelvata myös tyhjäntoimittajalle mittaajalle.
»Mutta tälle se ei kelpaa», vastasi Fitz Patrick tyynesti. »Minä en
aio nukkua ja työskennellä tällaisessa siivossa ja rähinässä. Minä
tarvitsen toimiston kirjojani ja tavaroitani varten. En tukkiakaan
mittaa sinulle Jimmy Bourke, ennenkuin annat minulle paikan, jonne voin
asettua.»
Ja niin se syntyi, vaikka taistelua kesti kolme päivää. Karkea Sasu
ryntäsi myrskynä metsän ja kämpän väliä tuhlaten laivalastittain
kirouksia ja uhkauksia. Fitz Patrick istui järkkymättömän rauhallisena
rahilla, jalat suorina edessään, ja nojaten savipiipun nysää pitävää
kättään toiseen.
»Huomenta, Jimmy Bourke», sanoi hän joka aamu ja senjälkeen ei
virkkanut sanaakaan ennen ehtoota, jolloin hän sanoi: »hyvää yötä,
Jimmy Bourke», jonka perästä kuului vaan rap, rap, rap hänen piipustaan.
Kokki, kaitakasvoinen, ovela mies, joka tutki poliisiuutisia, ihaili
häntä salaa.
»Pitäkää varanne Karkean Sasun suhteen, hänellä on pahat mielessä»,
kuiskasi hän usein käheästi, kulkiessaan hiljaisen mittaajan ohi.
Mutta kolmessa päivässä valmistui pieni tupapahanen. Fitz Patrick otti
heti mittapuunsa nurkasta ja painautui metsään.
Hänen tehtävänään oli mittaamalla joka tukin läpimitta, määrätä
ja panna kirjoihin kukin kuutiojalka, minkä sopimuksen tekijä oli
hakannut. Hänen yksinomaisen merkintänsä mukaan sai Jimmy Bourke palkan
työstään. Välttämättömyyden pakolla tuli hänestä täten Jimmy Bourken ja
hänen miestensä vihamies. Poikkeuksen saattoi ehkä tehdä kokki.
Olettakaamme, että olet kaatanut kasan tukkeja, joka silmämitalla
katsottuna käsittää ainakin puolimiljoonaa kuutiota. Olettakaamme,
että olet tehnyt työtä kaksitoista päivää. Otaksukaamme vielä, että
keskimäärin olet saanut kokoon neljä- viisikymmentä tuhatta päivässä.
Ja oleta sitten, että mittaajasi paperit näyttävät, että oletkin
saamassa vain hieman yli neljän sadan tuhannen edestä! Mitä siitä
ajattelisit? Etköhän ole taipuvainen päättämään, että mittaaja on
pettänyt sinua isäntiensä eduksi, että sinä olet muutaman päivän
ilmaiseksi joutunut tekemään työtä, muutaman väärän numeron takia?
Fitz Patrick mittasi rehellisesti, sillä hän oli oikeudentuntoinen
mies, mutta oikeudenmukaisuus toiselta puolen ja sen tunnustaminen
toiselta puolen eivät koskaan ole sopineet hyvin keskenään, eikä ne
sitä tehneet tälläkään kerralla. Karkea Sasu murisi ja syytti, kiroili
ja uhkaili. Fitz Patrick poltteli »Peerlessiään» eikä sanonut mitään.
Silti ei hänen mielestään ollut miellyttävää oleksia yksin pimeässä
erämaassa, viidenkymmenen mailin päässä lähimmästä asutuksesta saamatta
ainoankaan inhimillisen olennon kanssa vaihtaa edes ystävällistä sanaa.
Molemmat miehet joutuivat miltei heti riitaan hakkuutavasta. Karkea
Sasu ja hänen miehensä hakkasivat mistä tahansa, kaikkialta ja
miten tahansa. He menettelivät vaivattomalla tavalla. Pienet puut
he hylkäsivät kerrallaan, suuret puut he sahasivat korkealta ja
latvukset he mieluimmin jättivät korjaamatta. Fitz Patrick ei suvainnut
metsänraiskausta.
»Taivuta vain selkääsi hieman syvempään, Jimmy Bourke», sanoi hän,
»ja sahaa kannot lyhemmiksi. Jokaisesta jättämästäsi kannosta tulisi
vielä hyvä päretukki. Ja sinun täytyy sahata suorempaan. Kontrahti
puhuu kahdeksasta tuumasta ja siitä yli. Älä hylkää pieniä puita sen
vuoksi että niistä saat vähän kuutioita. Se on myöskin kontrahdissa. Ja
minä en pidä siitä, että heität latvat metsään. Niissä on monta hyvää
hirttä, jotenka olisi ja karsi ne hyvällä.»
»Mistä helvetistä sinä olet oppinut niin paljon métsänhakkuuta?» karjui
Karkea Sasu. »Minä hakkaan samalla tavalla kuin isänikin teki, enkä ole
minkään musgegonilaisen keltanokan opetuksen tarpeessa!»
Hän ei koskaan tunnustanut olevansa väärässä eikä luvannut parantaa
tapojaan, mutta hän teki sen kuitenkin ja sekä hän itse, että Fitz
Patrick tiesivät sen. Karkea Sasu raivosi kuin vimmattu, mutta yhdessä
suhteessa olivat hänen kätensä sidotut. Hän ei voinut tehdä mitään
ilman Patrickin merkintöjä, ja oli liian pitkä matka lähettää pyytämään
toista mittaajaa, vaikka Daly olisi sen antanutkin.
Vihdoin huomasi hän kulkiessaan erästä suksen latua erään tukin, jota
ei oltu sinikynällä merkitty. Se merkitsi sitä, että sitä ei oltu
mitattu, ja se taas puolestaan merkitsi sitä, että hän, Karkea Sasu
ei saisi maksua vaivannäöstään hakattuaan sen. Heti alkoi hän mylviä
metsään.
»Hei! Fitz Patrick! tulehan tänne, senkin keltaisin keltanokista. Tule
tänne!»
Mittaaja asteli rauhallisesti tietä myöten paikalle ja katsoi toista
levollisesti silmiin.
»No?» virkkoi hän yksikantaan.
»Miksi ei tätä tukkia ole merkitty?»
»Minä hylkäsin sen.»
»Eikö se ole terve ja hyvä puu? Onko siinä merkkiäkään mädäntymisestä.
Eikö se ole hyvää puuta vai mikä sillä on vikana. Sinä koetit petkuttaa
minua, senkin haisunäätä.»
Tukki hyljätään siinä tapauksessa, että se on mätä tai että siitä ei
muuten tule hyvää kauppatavaraa.
»Vakuutan sinulle, Jimmy Bourke, että puu on hyvä ja terve», vastasi
Fitz Patrick, »tai ainakin oli sitä ennen kuin sinun murhaava joukkosi
käsitteli sitä, mutta jos suvaitset vilkaista sitä, niin näet,
että sinun miehesi ovat sahanneet sen kuusi tuumaa vinoon. He ovat
turmelleet kokonaisen kuutiojalan puuta. Olen puhunut sinulle jo
aikaisemmin siitä ja nyt minä varoitan sinua vielä kerran kun sanon,
että minä hylkään jokaisen puun, olkoon se terve tai mätä, joka ei ole
sahattu suoraan poikki puun.»
»Tämä puu on terve ja hyvä ja sinä mittaat sen, muuten tahdon minä
tietää paremman syyn siihen!»
»En tee sitä», vastasi Fitz Patrick.
Seuraavana päivänä hyIkäsi hän taasen jossakin kauempana puun, jonka
tyvi oli sahattu yli kuusi tuumaa vinoksi.
Sitä seuraavana päivänä hylkäsi hän vielä samanlaisen toisen tien
varrella. Hän tutki sitä tarkoin ja etsi Karkean Sasun käsiinsä.
»On täysin turhaa, Jimmy Bourke, kiskoa samaa tukkirukkaa tieltä
toiselle. Voit kuljettaa sitä joka tien viereen koko Crothersin
metsässä, jos haluat, mutta sinulle siitä ei lähde mitään hyötyä. Minä
hylkään sen yhä uudelleen, etkä sinä saa sitä ikänäsi mitatuksi.»
Karkea Sasu nosti valtavan nyrkkinsä, mutta laski sen taas. Sitten
hän kääntyi mennäkseen, mutta kääntyi vielä kerran päin ja sanoi
sylkäisten: »Fitz Patrick, sinä menet liian pitkälle! Sinä olet haukkua
räkyttänyt minua koko vuoden täällä metsässä! Tämä puu on terve ja minä
vannon että sinä mittaat sen!»
»Sinä ja sinun toverisi ovat kaikki ryöväreitä», huusi eräs miehistä.
Fitz Patrick kääntyi kantapäillään ja ryhtyi jälleen työhönsä. Miehet
lopettivat omansa ja rupesivat keskustelemaan.
Sinä iltana oli jouluaatto. Illallisen jälkeen meni Karkea Sasu
suoraan keittokämpästä miesten kämppään. Fitz Patrick, joka istui
toimistossaan, kuuli juominkien sorinan nousevan yhä korkeammaksi
ikäänkuin salaperäinen myrskytuuli kaukaisissa petäjissä. Hän kohautti
olkapäitään ja merkitsi papereihinsa sen päivän tulokset. Sitten
hän vääntäysi väsyneenä tilalleen, sillä metsissä ei pidetä muita
joutopäiviä kuin sunnuntait. Puolen yön aikaan tuli joku sisään.
Fitz Patrick havahtuneena unestaan raapaisi valkeata ja näki kokin
katselevan epävarmasti häneen veren tahrimien silmäluomien alta. Mies
oli osaksi humalassa, osaksi loukkaantunut, mutta enimmältä osaltaan
säikähtynyt.
»He ovat liian voimakkaita minulle. He ovat liian voimakkaita minulle!»
kertaili hän samein äänin.
Fitz Patrick potkaisi peiton syrjään ja pani jalkansa lattialle.
»Antakaa minun jäädä tänne», rukoili kokki, »en häiritse teitä. En
äännähdäkään. Olen saanut selkääni!»
»Tietysti voit jäädä», vastasi mittaaja. »Tule tänne.» Hän pesi miehen
otsan ja sitoi sen siteillään, jotka hän otti laukustaan. Mies meni
äänettömäksi ja katsoi häntä, kummastellen hänen ystävällisyyttään.
Monta tuntia myöhemmin kuuli Fitz Patrick ikäänkuin unenhoureissa
miesjoukon lähtevän metsään aikaisessa aamupakkasessa. Hänen
tietoisuuteensa tunkeutui hämärinä humalaisten kirouksia ja karkeita
sadatuksia. Jonkun ajan perästä hän itsekin nousi ja vaati aamiaista.
Kokki, kalpeana ja hermostuneena toi sen hänelle. Mies oli ilmeisesti
kiihoittunut, epävarma ja halukas puhumaan. Vihdoin istuutui hän
penkille vastapäätä Fitz Patrickia ja alkoi.
»Fitz», sanoi hän, »älkää menkö metsään tänään. Miehet ovat
mielettöminä humalasta ja Karkea Sasu on vallan suunniltaan. Kuulin
viime yönä heidän keskustelunsa. He aikovat taas muuttaa tuon tukin
toiseen paikkaan ja he vannoivat, että jos te vielä kerran sen
hylkäätte, niin he tappavat teidät. He tarkoittavat totta. Senvuoksi he
lähtivät metsään tänään.»
Fitz Patrick joi kahvinsa äänettömänä. Sanaakaan virkkamatta nousi
hän ja puki ylleen takkinsa. Äänetönnä hän pani pyökkipuiset
merkintälautansa taskuunsa ja otti taipuisan mittansa nurkasta.
»Minne olette menossa?» kysyi kokki hätäisenä.
»Menen tekemään työtä, josta minulle palkkakin maksetaan», vastasi Fitz
Patrick.
Hän suuntasi matkansa ajotielle, katse suoraan eteenpäin ja hengityksen
höyrytessä. Ensimmäisen osan hän mittasi tarkkaan, asettaen mittapuunsa
kunkin tukin tyveä vasten ja merkitsi numerot moniosaiseen taulukkoonsa
sekä veti sitten nopeasti viivan tukkiin sinikynällään.
Metsä oli tyhjä. Ei kuulunut kirveen kilahtelua, ei ajomiesten
ailahduksia, eikä kaatuvan hongan ryske häirinnyt hiljaisuutta. Fitz
Patrick ymmärsi yskän. Hän tiesi, että miehet olivat seuraavan ajotien
varrella, nähdäkseen mitä hän tekisi, kokoontuneina vihdoin julkisesti
näyttämään vihamieltään, jota he koko talven olivat kypsyttäneet. Hän
tiesi sitäpaitsi, että useimmat heistä olivat osaksi humalassa, osaksi
aivan häikäilemättömiä ja että hän itse oli yksin. Siitä huolimatta
lähti hän, lopetettuaan omantunnontarkan mittaamisensa ensimmäisellä
ajotiellä, toiselle ajotielle.
Siellä, kuten hän oli arvannut, olivat miehet odottamassa pahaenteisen
äänettöminä, silmät verestävinä juopottelusta ja vihasta. Fitz Patrick
ei ollut huomaavinaankaan heitä, vaan ryhtyi työhönsä.
Järjestelmällisesti, harkiten teki hän työtä. Kun viimeinen viiva
kynällä oli vedetty ja taulukot napsahtaneet kiinni, astui Karkea Sasu
esiin.
»Oletteko lopettanut merkinnän tässä paikassa?» kysyi pomo pehmeällä
kissan äänellä.
»Olen», vastasi Fitz Patrick lyhyesti.
»Sitten olette unohtanut merkitä yhden tukin.»
»En suinkaan.»
»Tuossa on yksi tukki merkitsemättä.»
»Minä hylkäsin sen.»
»Ja miksi?»
»Se ei ollut sahattu suoraan.»
Fitz Patrick nosti päätään ylpeästi, vastaten levollisesti kuin
tottunut miekkailija. Karkea Sasu melkein peljästyi vasten tahtoaankin.
Toinen toisensa perästä loivat miehet silmänsä maahan ja seisoivat
noloina. Mittaaja kääntyi lähteäkseen. Hänen jalkansa takertui
puunjuurikkaaseen ja hän kaatui. Silmänräpäyksessä hyökkäsi koko
joukko hänen päälleen, sillä hänen katseensa voima oli menettänyt
vaikutuksensa.
Hulluina raivosta potkivat, löivät ja repivät he Fitz Patrickin kasaan
lysähtynyttä ruumista vielä senkin jälkeen kun hän oli menettänyt
tajunsa. Silloin huusi huuhkaja korven kätköistä vai lieneekö ollut
kettu, joka haukahti. Tuuli ehkä huokaisi tai jotakin mitätöntä
tapahtui. Joka tapauksessa pakenivat miehet järjettömässä pakokauhussa
paikalta. Yksin jäi siihen makaamaan tumma hahmo veren punaamalla
lumella.
Fitz Patrick tuli tuskaa tuntien tajuihinsa ja käsitti silloin,
että hän eli. Joka liike maksoi hänelle haikean valituksen ja jokin
ulkopuolelta häntä itseään tuleva voima lisäsi tuskaa kaksinverroin.
Vasta pitkän ajan kuluttua huomasi hän, että se oli kokki, joka
hellästi hieroi hänen jäseniään ja päätään. Mies näytti olevan
kummissaan potilaansa sitkeästä elämänhalusta.
»Pidin teitä silmällä» mutisi hän lohduttavasti. »En uskaltanut käydä
väliin, mutta tulin luoksenne niin pian kuin saatoin. Katsokaahan, olen
tehnyt valkean teitä varten ja keittänyt hieman teetä. Juokaahan vähän
sitä. Eikä yhtään luuta poikki! Kyllä olette rohkea mies ja väkevä.
Noin vahvoilla lihaksilla kykenisitte koska tahansa kaksintaisteluun
Karkean Sasun kanssa. Koettakaahan käyttää jalkojanne, rakkaani, niin
vien teidät kämpälle, sillä he ovat kaikki tukkihumalassa. Enkös
sanonut, että he aikoivat tappaa teidät.»
»Mutta he eivät tehneet sitä», vastusti Fitz Patrick huumorin pilkahdus
äänessä.
»Se ei ollut heidän vikansa, mutta ei teidänkään.»
Monta tuntia myöhemmin, ainakin siltä tuntui, matelivat he kämppää
kohti. Pakkanen oli jäykistänyt Fitz Patrickin haavat ja ruhjoutumat
ja joka askel toi tuskan laineen hänen valtimoitaan myöten päähän.
He tulivat jo kämpän näkyville. Siellä vallitsi hiljaisuus. Molemmat
tiesivät, että miehet olivat juoneet itsensä nukuksiin.
»Tahtoisin tappaa koko joukon heidän nukkuessaan», sähähti kokki puiden
nyrkkiään.
»Niin minäkin», vastasi Fitz Patrick.
Silloin tulvahti avonaisesta kämpän ovesta savupilvi ja levisi hitaasti
pakkasilmassa. Toinen seurasi toistaan ja pian oli kämppä täydessä
liekissä.
»He ovat potkaisseet kaminan kumoon taas», sanoi Fitz Patrick istuutuen
kannon päähän. Hänen silmänsä leimahtivat vihaa ja katkeruutta.
»Mitä te aiotte tehdä», kysyi kokki.
»Istua tässä», vastasi Fitz Patrick irvistellen.
Kokki lähti paloa kohden.
»Seis!» huusi mittaaja vihaisesti, »jos liikut askeleenkin, niin
väännän niskasi nurin.»
Kokki katsoi häneen suurin, kysyvin silmin.
»Mutta hehän palavat elävältä!» koetti hän vastustella.
»Niin heidän pitääkin», murahti mittaaja. »Se ei ole heidän ansiotaan,
että olen tässä auttaakseni heitä. Se on heidän omaa tekoaan, että
makaan tuolla metsässä kykenemättä edes auttamaan itseäni. Ymmärrätkö?
Minä makaan yhä tuolla metsässä.»
»Voi, voi», valitteli kokki, väännellen käsiään. »Poika parat». Hän
alkoi itkeä.
Fitz Patrick tuijotti hetkisen suoraan eteensä. Sitten hän pyyhkäisi
otsaansa ja huomioonottaen juuri äsken kokemansa pahoinpitelyn,
pyyhälsi hän ihmeteltävällä vikkelyydellä mäkeä alas palavalle
kämpälle. Kokki Seurasi häntä ilomielin. Kahden he sammuttivat palon,
Miehet kuorsasivat kuin metsän pedot, häiriintymättä vähääkään koko
rytäkästä.
»Teillä on sentään hellä sydän, Fitz», virkkoi kokki iloisena kun he
sitten pesivät käsiään puolipäivällistä syödäkseen.
»Te ette voinut nähdä poikien palavan.»
Fitz Patrick katsoi häneen pitkään neliömäisten kulmainsa alta.
»Minun puolestani olisivat he kyllä saaneet palaa», sanoi hän vihdoin,
»mutta minun isäntieni täytyy saada puut tänä talvena vedetyiksi ja
täällä ei ole muita jotka siihen pystyisivät.»
IV.
UITTOPÄÄLLIKKÖ.
»Noudata määräyksiä vaikka talo menisi nurin», on hyvä ohje, mutta
todella aikaansaapa uittopomo tuntee paremman. Se kuuluu: »hommaa
tukit määräpaikkaansa. Tuo ne asetuksia rikkomatta, jos voit, mutta
tuo ne joka tapauksessa.» Hän ei tarvitse kenttäpuhelimia päämajaan,
saadakseen sieltä neuvoja tämän ohjeen hengessä toimiakseen. Se
saattaisi tuottaa ikävyyksiä päämajalle.
Jimmy oli tuollainen uittopomo. Sen vuoksi kutsuikin Mr Dale, Morrison
& Dalen liikkeestä hänet luokseen, kun Mr Dale aivan arvaamatta tuli
sitoutuneeksi uittamaan viisi miljoonaa jalkaa tukkeja määräpäivään
mennessä ja päälle päätteeksi mahdottoman mailimäärän päässä joen
yläjuoksun varrella olevia tukkeja.
Jimmy oli pieni mies, ilmettä vaihtamaton kuin egyptiläinen sfinksi.
Monias vuosi sitten julkaisi eräs ranskalainen pilalehti sarjan kuvia,
joitten piti esittää Persian shahia eri mielentiloissa. Kunkin kuvan
alla oli selittävä teksti kuten Yllätys, Suru, Viha ja Hämmästys. Kuvat
olivat kaikki tarkalleen samanlaiset ja yhtä tunteettomat.
No niin, sellainen oli Jimmy. Hän oli aina samanlainen. Hänen tukkansa
riippui tuuheana ja mustana otsalla, hänen partansa ulottui tuuheana
ja mustana yli poskiluitten ja hänen kulmakarvansa soluivat yhtä
tuuheana ja mustana yhtenäisenä viivana ohimosta toiseen. Olipa
hänen pieni, kiinteä ja lihaksikas ruumiinsa missä työssä hyvänsä,
niin pysyi hänen mustanvalkea järkkymättömyytensä aina samana.
Tavallisesti istui hän polvet ristissä tuijottaen suoraan eteensä
ja imien »merenvaha»-nysäänsä, jonka hän oli ansainnut kokoamalla
Spearhead-tupakan kiinnikenauhoja. Sanoitpa hänelle mitä hyvänsä, niin
katosi se loiskahtamatta hänen ihmeelliseen tyyneyteensä, tulematta
sieltä enää koskaan ihmisten ilmoille. Hän toimi mahdollisesti joskus
sen johdosta, mutta aina selittämättä mitään, tyynesti, ylhäisen
järkähtämättömästi kuin kohtalo.
Todellakin, hän ei koskaan selvitellyt aikeitaan, ei edes
työnantajilleen.
Daly kiikutteli ruumistaan edes takaisin toimistotuolissaan. Jimmy
istui pystyssäpäin, musta lakkinsa riippuen polvien välissä. »Haluan
että otat johtoosi uittomiehet, Jimmy», sanoi tuo mahtava mies.
»Tahdon, että sinä uitat nuo tukit meidän puomiemme sisään niin
pian kuin vain voit. Annan sinulle aikaa noin kaksikymmentä päivää.
Sen pitäisi mennä siinä. Sandersin saat merkitsijäksi ja Merrilen
keittämään. Voit saada hyvän miehistön itäiseltä jokihaaralta, jossa
uitto juuri on päättynyt.»
Kun Daly oli lopettanut, nousi Jimmy ylös ja meni sanaakaan virkkamatta
ulos. Kaksi päivää jälkeenpäin oli hän kuudenkymmenen miehen kera
neljäkymmentä viisi mailia ylempänä joenvartta.
Jimmy tiesi yhtä hyvin kuin Dalykin, että viimemainittu oli antanut
hänelle vaikean tehtävän. Kaksikymmentä päivää oli liian lyhyt aika.
Mutta sehän ei ollut hänen asiansa.