UITTOMIEHIÄ JA KULLANKAIVAJIA
Kirj.
Stewart Edward White
Suomentanut
P. K. [Paavo Kesäniemi]
Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1927.
SISÄLLYS:
I. Tukinuittaja.
II. Esimies.
III. Mittaaja.
IV. Uittopäällikkö.
V. Viides tie.
VI. Taivaan tuulen tuuditeltavana.
VII. Tyttö joka pettyi.
VIII. Billyn keltanokka.
IX. Kaksi panosta.
X. Kilpajuoksu.
XI. Pelastava armo.
XII. Kullankaivaja.
XIII. Tyttö punaisissa.
I.
TUKINUITTAJA.
Ensi kerran tapasin hänet eräänä heinäkuun neljäntenä päivänä
kahdeksankymmenluvun keskivaiheilla. Puutavarakaupungin sahajauhokadut
ja korkeat lankkukäytävät olivat ääriään täynnä väkeä. Kaupungin
vakinainen asujamisto saatteli kotikutoisiin sunnuntaikoreuksiin
pukeutuneita vaimojaan ja mielitiettyjään. Tusinan verran
vieraspaikkakuntalaisia, kuten minäkin, koetti pysytellä niin
näkymättömissä kuin suinkin sievistelevien kaupunkilaisten tieltä.
Mutta suurin osa kulkijoista oli metsistä palanneita tukkimiehiä. Minä
istuin tuoliini painautuneena hotellini edustalla ja katselin heidän
ohikulkuaan.
Heidän paksuvillaiset paitansa, joitten yli leveät housunkannattimet
olivat ristissä, heidän punaiset kaulahuivinsa, ruskeat nahkavyönsä,
lyhyet, karkeavillaiset housunsa, jotka ikäänkuin katkesivat kesken
polven alapuolelta ja vihdoin heidän tukevanaulaiset, paksuanturaiset
kenkänsä antoivat kaikki leimansa tälle ammattikunnalle, mutta enin
kiinnitti mieltäni kuitenkin heidän silmänsä, jotka vilkkuivat
huolettomasti kallelleen nakattujen pyöreitten lakkien alta. Heidän
silmänsä olivat erehdyttävän samanlaiset. Tietenkin niissä oli
sinisiä ja tummia, ruskeita ja harmaita, mutta kaikki ne olivat yhtä
avokatseiset ja ujostelemattomat. Joka silmäpari tähyili sinuun
suoraan, omituinen kunnioituksen ja häikäilemättömyyden sekainen ilme
katseessaan, ja poikkeuksetta välähteli joka silmäkulmassa kuiva
huumori. Tietämättäni olin kai tarkannut tarpeettoman tiukasti erästä
nauravaa silmäparia, sillä äkkiä ilmaantui eteeni sinisilmäinen olento,
joka hieman pilkallisesti kysyä tokaisi:
»Hei poikaseni, näytätpä yhtä innokkaalta kuin käärmeentappaja. Olenko
ehkä kauan kaipaamasi ystävä?»
Ääni vastasi täydelleen miehen asentoa. Se oli huoleton kuin lapsen.
Hän seisoi siinä valmiina mihin tahansa. Jos haastoit riitaa, otti hän
sen ilolla vastaan; jos tarvitsit apua, oli hän yhtä aulis tarjoamaan
sitä sinulle.
»Ehkäpä oletkin», vastasin minä, »jos osaat sanoa minne nuo ihmiset
vaeltavat.»
Hän työnsi lakkinsa takaraivolle ja sukaisi kädellään vaaleita,
lyhyiksi leikattuja kiharoitaan.
»Sorvauskilpailuun», selitti hän lyhyesti. »Lähde mukaan.»
Minä lyöttäydyin hänen mukaansa ja yhdessä me sitten seurasimme
muuta joukkoa joelle, jossa asetuimme kuin kaksi korppia rannalla
kohoavalle hirsiläjälle, josta taas oli hyvä näköala puomintäyteisten
tukkilauttojen väliselle avovedelle.
»Tukinuitto on juuri lopussa», selitti uusi ystäväni. »Takajoukko tuli
viime yönä alas. Neljäntenä päivänä on juhla. Tämä pikku kaupunki on
aina mukana, kun pojat käyvät erottelemaan tukkeja.»
Puoli tusinaa kekseillä varustettua miestä vieritti yhdeksäntuumaista
valkopetäjätukkia avoveteen, johon se jäi kellumaan kolmen, neljän
jalan päähän puomista.
Äkkiä juoksi eräs mies puomia pitkin, hyppäsi kevyesti ilmaan ja
tulla tupsahti poikkiteloin tukin toiseen päähän. Se painui nilkkoja
myöten vesiryöppyyn toisen pään noustessa äkkiä ja koko tukki siirtyi
sysäyksen voimasta keskelle avovettä. Ja mies, käsivarret ristissä
rinnalla, polvet notkistuneina sorjaan sirkusratsastajan asentoon,
seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas.
Hyväksymishuuto seurasi hyppyä. »Se on Dickey Darrell», sanoi
tiedoittajani. »Karjuva Dick. Katsopas häntä.»
Tukilla seisova mies oli pienehkö, hänen hartiansa ja reitensä olivat
sopusuhtaisesti kehittyneet, mutta käsivarret riippuivat pitkinä kuin
apinalla. Enin pisti ehkä kuitenkin silmään punertavanruskea otsatukka,
joka varjosti vaaleita kulmikkaita kasvoja ja kaksi punaruskeaa
suunnikasta, jotka tekivät kulmakarvojen virkaa. Silmät olivat mustat
ja selittämättömät kuin oravalla.
Hetken seisoi hän suorana ja liikkumattomana kuin ainakin yleisön
edessä esiintyjä. Sitten hän alkoi hiljaa pyörittää tukkia jalkojensa
alla. Ylväs katse, rinnalla ristissä olevat käsivarret ja notkea
keskiruumis eivät värähtäneet tuumaakaan. Ainoastaan jalat liikkuivat
eteenpäin, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin, kunnes pyörivän tukin
ympärillä roiski vesi korkeana, leveänä suihkuna. Sitten kuului äkkiä
kaksi jysähdystä hänen iskiessään raskaat anturarautansa tukin kylkeen
vastaliikkeeksi. Tukki taukosi silmänräpäyksessä pyörimästä. Se vapisi
kuin juoksija, joka kesken parastaan pakotetaan pysähtymään.
»Suurenmoista!» huudahdin minä.
»Ei se vielä mitään!» vastasi toverini. »Kuka hyvänsä pystyy tukkia
sorvaamaan. Katsohan nyt.»
Karjuva Dick liikutteli käsiään ensi kertaa. Erikoisella
varovaisuudella asetteli hän epävakaista alustaansa täydelliseen
lepotilaan. Sitten hän heitti ilmavoltin.
Siinä se oli. Ystävältäni pääsi hurja hyväksymishuudahdus, joka pian
hukkui yleiseen kiljuntaan.
Pitkä keksi sukelsi puomin suunnalla tukkia kohti, pureutui sen päähän
ja veti sen lähemmä puomia. Eräs toinen mies hyppäsi Dickey Darrellin
toveriksi. He seisoivat vastakkain, polvet notkistettuina ja valppaina.
Äkkiä he aivan kuin yhteisestä sopimuksesta alkoivat pyörittää tukkia,
vasemmalta oikealle. Siitä tuli huima kyyti. Kuten oravalla häkkärällä
vilisivät heidän jalkansa. Hiljalleen selvisi, että Darrellin
vastustaja ei pystynyt pysymään tukin selässä. Vähän kerrallaan luisui
hän yhä alemmaksi tukin kylkeä, kunnes menetettyään vihdoin kokonaan
jalansijan putosi valtavalla roiskahduksella selälleen jokeen.
»Selväksi sorvattu», huomautti ystäväni.
Yksi toisensa perästä käväisi puolisentusinaa tukinuittajaa
ahdistamassa järkkymättömänä seisovaa Dickiä, mutta yhdelläkään
heistä ei ollut kylliksi taitoa kestämään hänen tulista menoaan. Eräs
seitsentoistavuotias poika näytti hetkisen pitävän puoliaan onnistuen
ainakin pysyttelemään veden yläpuolella, vaikka Dick ilmeisesti sorvasi
tukkia parhaimmalla taidollaan. Mutta kun tuo erinomainen asiantuntija
vihdoin koko painollaan polkaisi pari kertaa vastakkaiseen suuntaan
tukkia, niin lensi nuorukainen yhtä nopeasti päistikkaa veteen, kuin
hän olisi lentänyt äksyn hevosen pään yli.
Väkijoukko alkoi tulla levottomaksi ja odotti kärsimättömästi jotakin
uutta vapaaehtoista nöyryyttämään Darrellia. Se vaati parhaan sorvaajan
esille heti, ja alkoi lisääntyvällä itsepintaisuudella huutaa erästä
nimeä.
»Jimmy Powers!» kiljui joukko, »Jimmy Powers!»
Ja silloin arvasin minä ystäväni ujostelevista kasvoista,
jumalattomista vastalauseista ja hyvin tajuttavista kirouksista, että
noilla huudoilla tarkoitettiin juuri häntä.
Kymmenkunta lähellä olevaa miestä alkoi huutaa. »Täällä hän on. Tule
pois Jimmy. Älä ole pelkuri. Nyle se peijakas ja pane nahka aidalle
kuivamaan.»
Jimmy, yhä kiroillen ja punastellen salli heidän vetää itsensä
korokkeeltaan ja katosi väkijoukkoon. Hetkistä myöhemmin näin hänen
päänsä ja hartiansa liikkuvan puomille päin ja sitten hän äkkiä astui
varovasti vastustajansa eteen tukille.
Nyt ei ollutkaan kysymys vain voimasta eikä myöskään lapsenleikistä.
Molemmat miehet seisoivat vastakkain, tarkasti pitäen silmällä
toisiaan, mutta liikkumattomina, polvet notkistettuina. Minusta he
näyttivät painijoilta, jotka odottivat tilaisuutta käydä kiinni.
Hitaasti pyörähteli tukki yhtäälle, sitten toisaalle. Se oli vain
jonkinlainen kohtelias tervehdys. Äkkiä polkaisi Dick kolme kertaa
nopeasti vasemmalta oikealle, ikäänkuin alkaakseen sorvauksen, sitten
hyppäsi hän korkealle ilmaan ja tuli sitten poikittain tukille
vastapuolella. Jimmy vastasi äkillisellä vastapolkaisulla ja piti
paikkansa huolimatta Darrellin painosta.
Ikäänkuin Darrellin uhkarohkea temppu olisi ollut merkki taistelun
alkamisesta, kävivät molemmat miehet käsiksi leikkiin. Milloin
pyöri tukki vasemmalle, milloin taas oikealle, toisinaan hypähti
se yhtäälle, toisinaan toisaalle, mutta aina salaman nopeudella ja
vaahdon räiskyessä ympärillä. Raudoitettujen anturain kopse tukin
kylkeen soi kuin pyssyn laukaukset. En voinut erottaa eri hyökkäyksiä
ja varo-asentoja, väistöjä ja vastahyökkäyksiä tässä eriskummallisessa
kaksintaistelussa enkä myöskään osannut päättää kenen aloitteesta
tukki kulloinkin pyörähti suuntaan tai toiseen. Mutta mielessäni
väikkyy vieläkin kuva kahdesta miehestä, jotka miltei liikkumattomina
vyötäisiään myöten, siitä alaspäin olivat melkein väräjävässä
liikkeessä ja siten määräsivät tukin huiman pyörinnän.
Väkijoukko oli innostunut ja puolueellinen — Jim Powersin hyväksi.
Se aivan ulvoi kiihkosta. Sitten se menetti alkeellisimmatkin
hienotunteisuuden käsitteet ja raivosi kuin vimmattu huomatessaan, että
äkillinen loiskaus veteen tiesi heidän suosikkinsa häviötä samalla kuin
voittamaton Darrell yhä tepasteli kelluvalla kilpakentällä sen vuoden
sorvausmestarina.
Minun täytyy tunnustaa että olin yhtä pahoillani asiasta kuin muutkin.
Kapusin korokkeeltani ja raivasin tieni lemuavain tukkikasojen välitse
välttääkseni tungosta ja noiduin kaikkia pikkujumalia heidän väärään
suuntaan osuneesta puolueellisuudestaan. Tällöin satuin aivan Jim
Powersin ääreen, joka istui vettä valuvana eräällä lankunpätkällä
tutkiskellen paljasta jalkaansa.
»Valitan surua», sanoin minä hänen takanaan. »Miten hän sen toimitti?»
Jim käännähti ympäri ja saatoin nähdä hänen poikamaisen nauravien
kasvojensa äkkiä muuttuvan julmiksi ja jäykiksi ja hänen silmäinsä
tuiskivan tulta.
»Oh, tekö se olettekin?» murisi hän tuskastuneena. »Näin hän sen teki.»
Hän näytti minulle jalkaansa. Varpaitten juurien yli punoitti kaksi
riviä pieniä pyöreitä jälkiä, joista tihkui verta. Minä seisoin
kysymysmerkkinä.
»Hän potkaisi minua!» selitti Jim Powers. »Polkaisi korkoraudallaan
jalalleni! Astui jalalleni ja sai minut kompastumaan, senkin — — —»
Jimmy Powers osasi kiroilemisen taidon.
»Miksi et sinä potkaissut häntä?» sanoin minä.
»Se ei kuulu minun tapoihini», mutisi hän, vetäen paksua villasukkaa
jalkaansa.
»No mutta», vastustelin minä, sappeni alkaessa kiehua. »Sehän oli
häväistystä! Koko väkijoukko oli sinun puolellasi. Sinun ei olisi
tarvinnut muuta kuin _sanoa_ jotakin — —»
Hän keskeytti minut heti. »Ja käyttäytyä kuin narri — todellakin, Mike.
Tässä iässä täytyy miehen jo tuntea Dickey Darrell tarpeeksi ja olen jo
siksi suuri, että minun täytyy itse pitää huoli itsestäni.»
Hän survasi jalkansa uittosaappaaseen ja otti minua käsipuolesta,
ilmeisesti entisellään.
»Ei, älä sure tukkaa päästäsi minun vuokseni, kyllä minä vielä selvitän
välini Karjuvan Dickin kanssa.»
Sinä yönä siirsin isäntäni neuvosta vaatekaappini ja matkakirstuni
makuuhuoneeni oven eteen ja makasin valveilla kuunnellen kuinka
kaupunki tuntui huojuvan perustuksillaan. Jokaisen erikoisen tuiman
räjähdyksen kuuluessa luulin Jimmyn selvittelevän välejään Karjuvan
Dickin kanssa.
Seuraavana vuonna, mutta hieman aikaisemmin, kävin tuossa samaisessa
puutavarakaupungissa. Huutavana vastakohtana edelliselle käynnilleni
oli se seikka, että kadut nyt olivat aivan tyhjät.
Hotellin isäntä tunsi minut, ja kun olin peseytynyt ja syönyt, lähestyi
hän minua ja virkkoi:
»Teillähän on koko päivä käytettävänänne, miksi ette ota hevosta ja
lähde katsomaan suurta tukkiruuhkaa? Siellähän on jokainen, joka vain
kynnelle kykenee.»
Vastaukseksi tiedusteluuni, kertoi hän sitten: »Tukit ovat
ruuhkautuneet tuolla ylempänä joen mutkassa ja pahasti ovatkin.
Miehistö on ollut sen kimpussa jo toista viikkoa ja viime yönä kävi
Darrell hakemassa lisää dynamiittia. Sitä kannattaa käydä katsomassa.
Sen rintapuoli on lähemmä kolmekymmentä jalkaa korkea ja vesi on
noussut kovasti joessa.
»Darrell?» sanoin minä kuullessani nimen.
»Niin. Hän on jälkijoukon esimies tänä vuonna. Ehkäpä teitä haluttaa
käydä katsomassa sitä.»
»Luulenpa vain», myöntelin minä.
Kuljin hevosellani hitaasti pehmeähiekkaista tietä suunnattomien
männynkantojen keskellä ja läpi keväisten kauniiden tammimetsien,
kunnes vihdoin tulin aukeamalle, johon oli pystytetty kaksi suurta
telttaa ja jossa näkyi valtavalla hirsitulella jättiläiskattila ja
kuivausrakkineet toisen tulen ääressä. Lihava kokki, välttämättömässä
lurppalierisessä huopalakissaan, kaksi paljaskäsivartista keittäjätärtä
ja siinä seitsemänkymmenen korvissa oleva »kokkipoika» olivat ainoat
näkyvissä olevat elävät olennot. Toinen keittäjättäristä suostui
ottamaan huomaansa hevoseni ja minä lähdin painamaan idästäpäin
kuuluvaa säännöllistä keksien ääntä kohti.
Jouduin vihdoin eräälle parikymmentä jalkaa joen pinnasta olevalle
tasaiselle paikalle. Puolentusinaa katsojaa oli siinä ennestään.
Heidän joukostaan ei voinut olla huomaamatta erikoisesti erästä
pitkää, laihahkoa, leveähartiaista nuorta miestä, joka oli puettu
yksinkertaiseen, mutta hieman rypistyneeseen liikemiehen pukuun ja
jonka voimakkaat, selväpiirteiset kasvot ja jäntevät kädet olivat
vahvasti auringon paahtamat. Seuraavassa tuokiossa katsoin jo ruuhkaa.
Sen etupuoli nousi, kuten isäntäni oli sanonut, noin kolmisenkymmentä
jalkaa jyrkästi -vedenpinnasta kuin tuhatsarvinen hirviö. Sen takana
painoivat sitä lukemattomat tukit, jotka olivat pakkautuneet näköjään
selvittämättömäksi rykelmäksi, niin kauas kuin silmä kantoi. Eräs
lähelläni seisova mies ilmoitti minulle, että sen pää oli noin kolmen
peninkulman päässä. Sen alta pursusi vaahtoava joen vesi, jota ei
mikään muu voima kuin tuollainen tukkien paljous olisi voinut vastustaa.
Nelikymmenmiehinen joukko askarteli ruuhkan kimpussa. He puskivat
keksinsä vastahakoisiin tukkeihin, vetivät ja työnsivät, väänsivät
ja pyörittelivät yhden kerrallaan virtaan, joka ne vei mukanaan.
Sitä he olivat tehneet jo kokonaisen viikon. Tähän saakka ei heidän
ponnistuksensa olleet saaneet paljoakaan aikaan, mutta kerran
pääsisivät he kärsivällisesti uurastaen käsiksi ruuhkan lukkoon.
Silloin rykelmä sulaisi kuin sokeri veteen ja silloin oli kunkin
pelottoman työskentelijän pelastauduttava kiireimmän kaupalla sortuvan
ruuhkan alta kuivalle.
Katseeni liukui miehestä mieheen ja pysähtyi viimein Dickey Darrelliin.
Hän seisoi pystyyn nousseen tukin kaltevassa päässä, josta hän
saattoi seurata koko näytelmää. Hänen pienet kolmikulmaiset kasvonsa
suorakaiteen muotoisine kulmakarvoineen olivat työn jännityksestä
kalpeat, ja hänen pikisilmänsä näyttivät leimuavan sellaisella
rajulla voimalla, että ne saivat niitten katseen kohtaaman miehen
hypähtämään kuin häntä olisi kuumalla hiilihangolla kolhaistu. Sitten
viime käyntini olin kuullut Dickey Darrellista enemmänkin ja iloitsin
saadessani tilaisuuden nähdä Morrison Daly’n parhaan uittajan työn
touhussa.
Ruuhka näytti olevan aivan hajoamaisillaan. Puolen tunnin jännittävän
odotuksen perästä näytti se yhä olevan hajoamaisillaan, jotenka
istuuduin erään kannon päähän. Silloin vasta ensi kerran huomasin erään
toisenkin tuttavan, joka käytteli keksiään aivan esimiehen korkean
persoonan lähettyvillä.
»Hei», sanoin itsekseni, »sepä somaa. Olisipa hauska tietää joko Jim
Powers on maksanut velkansa. Ja jos niin on, kuinka hän työskentelee
niin lähellä Karjuvaa Dickiä ja niin hyväntuulisena!»
Puolen päivän aikaan tulivat miehet rannalle päivälliselle. Painoin
neljännesdollarin kokin yksityistaskuun ja sain vatsani täyteen
minäkin. Aterian jälkeen lähentelin viimevuotista tuttavaani.
»Hei, Powers», tervehdin häntä. »Arvaan, ettet tunne minua enää!»
»Varmasti», vastasi hän sydämellisesti. »Mutta olet täällä hieman liian
aikaiseen tänä vuonna!»
»Eikö mitä, tämä on parempaa nähtävää kuin sorvauskilpailut.»
Tarjosin hänelle sikarin, jonka hän heti vaihtoi maissipiippuunsa.
Istuuduimme erään puun juurelle.
»Mahtaa olla komea näky, kun ruuhka hajoo», sanoin minä.
»No siitä saat olla varma», vastasi hän. »Mutta se on kerrassaan
kiusankappale. Vanhalla Jim Shearerillakin olisi tämän kanssa täysi työ
päästäkseen selville missä sen lukkohirret sijaitsevat. Olemme saaneet
sen liikkeelle jo kolme kertaa, mutta se on aina uudelleen mennyt
lukkoon. Näyttää siltä kuin se voisi hajota millä hetkellä tahansa.»
Me keskustelimme monenlaisista asioista. Vihdoin rohkenin käydä
pääasiaan.
»Huomaan, että vanha ystäväsi Darrell on esimiehenä täällä.»
»Niin on», vastasi Jimmy Powers kuivakiskoisesti.
»Asiasta toiseen. Joko ne viimekesäiset kalavelat on sovittu Darrellin
kanssa?»
»Ei» vastasi Jimmy Powers. Sitten hän hetken perästä lisäsi: »Ei vielä.»
Vilkaisin häneen ja näin että hänen leukansa sai saman ilmeen, joka
minua viime kesänä oli miltei säikähdyttänyt. Sitten, nähdessään minun
kasvoni, sai hän taas entisen poikamaisen ilmeensä.
»Poikaseni», sanoi hän, nousten jaloilleen, »nuo piikkien arvet
tuntuvat vieläkin jalassani. Ja panehan visusti mieleesi yksi asia:
Dickey Darrell saa sen vielä maksaa.» Hänen kasvonsa tummenivat
äkillisestä vihanpuuskasta. Se mitä hän sitten sanoi, ei ollut paljasta
manailua. Se oli todellista kiroamista ja siinä ilmeni sammumaton viha.
Kolmen tienoissa iltapäivällä toteutui Jimmyn ennustus. Ilman
vähintäkään varoitusta ruuhka alkoi purkautua. Tavallisesti
erinäiset edelläkäyvät rasahdukset, pienet eteen- tai taaksepäin
käyvät liikahdukset, vavahtelut ja tukkien aiheuttamat narahdukset
tiedoittavat miehille vaaran lähestymisen. Mutta tämä ruuhka, yhtä
selittämättömän itsepintaisesti kuin se oli vastustanut kaikkia
hajoittamistoimenpiteitä, yhtä selittämättömän pikaisesti se alkoi
purkautua. Ensimmäiset tukkirivit syöksyivät suinpäin jokeen kohottaen
ilmoille samanlaisen vesipatsaan kuin vedenalainen dynamiittiräjähdys.
Niitten takana olevat tukkimassat ryntäsivät sokeasti perässä, nousten
pystyyn ja syösten kumoon, heittäytyen sinne ja tänne, välistä
poukahtaen korkealle ilmaankin valtavien voimien pakottamina, jotka
näyttivät ryhtyneen jonkinlaiseen jättiläiskisailuun.
Tukinuittajat pääsivät kuiville huolimatta yllätyksestä. He pitivät
keksejään poikittain edessään tasapainon säilyttämiseksi ja
puikkelehtivat rannalle tyynesti ja hätäilemättä aivan kuin he olisivat
punninneet jokaista askeltaan eteen sattuvan tapauksen varalta. He
tunsivat kaikkien tilaisuudessa vaikuttavien voimien yhteissummat yhtä
tarkkaan kuin biljaardin pelaaja vaistomaisesti laskee kulmat pallonsa
ja maaliin sattuman välillä. Sen mukaan välttivät he purkauksen
keskustaa, pysähtyivät siinä, missä tukkien liikekin hetkeksi oli
tauonnut, juoksivat liikkuvia tukkeja ja astuivat niitä pitkin, jotka
eivät vielä olleet lähteneet virran mukana ja pääsivät sillä keinoin
rantaan.
Ruuhka itse alkoi purkautumisensa kaikkien taiteen sääntöjen mukaan,
mutta ikäänkuin koottuaan voimiaan satasen jalkaa, se pysähtyi äkkiä.
Purkautumisesta tulikin »keskonen».
Meillä oli nyt kaikilla tilaisuus huomata kaksi seikkaa. Ensiksikään ei
koko ruuhka ollut liikkunut kuten alussa otaksuimme, vaan ainoastaan
osa siitä, vain parinkymmenen kyynärän pituudelta. Tällöin oli
liikkeelle lähteneen ja koko muun ruuhkan väliin jäänyt noin sadan
jalan pituinen avovesi, jossa uiskenteli joukko tukkeja. Toinen
tosiasia oli se, että Dickey Darrell oli pudonnut tuohon avoveteen ja
ponnisteli parhaillaan erästä uiskentelevaa tukkia kohti. Niin paljon
olimme selvästi huomanneet. Silloin murtui äkkiä toinenkin ruuhkan osa
ja alkoi purkautua. Karjuva Dick oli joutunut kahden jättiläismäisen
myllynkiven väliin, jotka olivat jauhamaisillaan hänet näkymättömiin.
Muuan toimekas olento heittäytyi ensimmäisen ruuhkan osan peräpuolelta
virtaan, ui tarmokkain ottein kelluvien tukkien yli, tarttui Darrellia
takin kauluksesta ja alkoi kuormineen tarpoa aivan murtuvan ruuhkan
editse rantaa kohti.
Harvoinpa lienee nähty uljaampaa pelastamista. Tukit vierivät,
putoilivat ja sukeltelivat raskaasti kuormattua miestä vastaan. Hän
kiipesi kuin polkumyllyä, jonka nopeus alati kasvoi. Ja kun hän vihdoin
pääsi perille, oli entinen avovesi niin täynnä tukkeja, ettei keksikään
olisi niiden väliin mahtunut.
Tukkimiesten tapoihin ei kuulu mielenosoitukset olkoot ne laatuaan
mitä hyvänsä, mutta tässä oli lisäksi työpaikka, joka vaati kaikkien
huomion. Pysähtymättä hengittämään tai onnittelemaan kävivät he käsiksi
hetken vaatimiin toimiin. Koko ruuhka oli vihdoinkin liikkeellä. Jimmy
Powers haki rannalta uuden keksin. Karjuva Dick syöksyi kuin pieni
paholainen työhön. Neljäkymmentä miestä oli useassa paikassa ruuhkan
kimpussa, auttaen sitä hajoamaan vetämällä syrjään tukkeja, jotka
uhkasivat uudelleen muodostaa lukon ja johdattamalla kuin kääpiöt
jättiläisvoimia vaikuttavimpaan suuntaan. Mylvien kuin villi karja
liukuivat tukit ohi alussa hitaasti, mutta sitten junan nopeudella
patoutumisesta vapautuneen veden mukana. Miehiä oli kaikkialla, joka
tapauksen varalta, aivankuin lehmäpaimenia pakokauhuisen karjan
ympärillä. Ja niin katosivat tukit toisensa perästä alempana olevan
mutkan taa juhlallisina, silloin tällöin vain ontosti kumahdellen
toistensa kylkiin, tukinuittajien vetäessä suuren puomin entiselle
paikalleen. Puolisen tusinaa heitä jäi seisomaan kekseihinsä nojaten
katselemaan työnsä tulosta.
Katselijoista lähti yksi toisensa jälkeen pois. Vihdoin ei ollut muita
jäljellä kuin minä ja tuo auringon paahtama nuori mies. Hän istui
kannon nenässä omituinen tyhjä ilme silmissään. En häirinnyt häntä
tuumissaan.
Aurinko laski. Viileä iltatuuli imeytyi virtaa ylös. Keittopaikalla
alkoi suuri nuotio räiskyä kuivausrakkineen luona. Hämärässä astuskeli
miehiä joen alajuoksulta tulevaa tietä.
Auringon paahtama nuori mies nousi ja lähti heitä vastaan. Näin hänen
palaavan innokkaasti keskustellen Jimmy Powersin kanssa. Ennenkuin he
tulivat kohdalleni oli hän jo kääntynyt mennäkseen pois.
Jimmy Powers jäi pitkäksi aikaa katsomaan hänen jälkeensä, senkin
perästä kun hän oli kadonnut näkyvistä ja vielä senkin jälkeen kun
hänen rattaittensa ääni oli tauonnut kuulumasta. Kun tulin hänen
luokseen, käänsi hän kasvonsa minuun päin ja niistä oli kadonnut
jäljettömiin entinen huoleton ja itseensä luottava tukkilaisilme.
Hänen silmänsä olivat seljällään, miltei peljästyneet ihmetyksestä ja
ihailusta.
»Tiedätkö kuka tuo oli?» kysyi hän minulta tuskin kuuluvalla äänellä.
»Se oli Thorpe, Harry Thorpe. Ja tiedätkö mitä hän minulle juuri
sanoi, _minulle_. Hän sanoi, että hän halusi saada minut ensi talvena
työkuntaansa N:o 1:teen, Thorpen n:o yhteen. Ja hän sanoi minulle, että
minä olin ensimmäinen mies, jonka hän oli pestannut suoraan n:o yhteen.»
Hänen äänensä kuulosti miltei nyyhkytykseltä. Olin kuullut miehestä
ja hänen menettelytavoistaan. Tiesin, että hän tavallisesti täydensi
parhaan työkuntansa muista työkunnista, jotenka hän kuten Jimmy
sanoi »ei koskaan pestannut suoraan n:o yhteen.» Olin kuullut hänen
maineestaan sekä hänen omilta että muitten tukkimiehiltä, mutta vasta
ensi kerran jouduin suoranaiseen kosketukseen hänen vaikutusvaltansa
kanssa. Se teki minuun sitäkin suuremman vaikutuksen kun olin
tutustunut Jimmy Powersiin ja hänen kaltaisiinsa.
»Sinä ansaitsetkin sen», sanoin minä, »vallan erinomaisesti. En aio
nimittää sinua miksikään sankariksi, sillä se ällöttäisi sinua. Sen,
minkä teit tänä iltana osoitti, että sinussa on miestä. Se oli urhea
teko. Mutta se oli sitäkin suurenmoisempi senvuoksi, että pelastit
vihamiehesi hengen, että unohdit kaiken muun ja annoit inhimillisyyden
voittaa, kun vaara — —»
Minun täytyi lopettaa, sillä Jimmy katsoi minuun taas tuo entinen
ivallinen hymy huulillaan.
»Jos sinä aiot ripustaa Betlehemin tähtiä joulukuuseeni, niin lopeta
ajoissa», sanoi hän. »En minä pelastanut tuota vietävää minkään
kristillisen hentomielisyyden puuskassa, älä luulekaan. Tietysti
pelastin hänet vain sorvausottelua varten ensi heinäkuun neljäntenä.»
II.
ESIMIES.
Mies on yksi asia. Mies ja hänen työnsä on toinen asia, kokonaan
toinen. Sen voit havaita missä hyvänsä, mutta tukkimetsässä parhaiten
kaikista.
Varsinkin pitää se paikkansa kämppäkunnan pomoon, esimieheen nähden.
Ja liike, joka tuntee tehtävänsä, tietää tämän hyvin eikä senvuoksi
koskaan ota huomioon ainoastaan sitä puolta miehessä, joka näkyy
kaupungissa oleskelusta. Olipa hän juoppo tai raitis, esiintyipä mies
pelkurina tai rohkeana, voimakkaana tai heikkona — kaikki tämä on
yhdentekevää puutavaramiehelle. Metsissä hänen kuntonsa vasta tulee
näkyviin.
Vaikka tuollainen mies on erinomaisen aikaansaapa ja luotettu
omassa työpiirissään, saattaa hän olla mitä huonoimmassa maineessa
ulkopuolella sitä. Yksinomaan hänen pystyväisyytensä työpaikalla
kohottaa hänet _n:teen_ potenssiin, siinä hän omistaa sen
itsenäisyyden, joka muodossa tai toisessa on välttämätön miehelle,
joka käy jostakin. Hänen kyvyssään päättää onnistua on juuri
se itseluottamus, joka on välttämätön ja joka myös tekee hänet
vastustamattomaksi. Hyvä esimies ei kaihda mitään, mikä vain voi
edistää hänen tehtäväänsä.
Enimmät ihmiset pohjoisessa käsittävät tämän kaksinaisuuden, mutta
joskus sattuu, että joku joko tyhmyydestä tai kokemattomuudesta tai
myöskin huomiokyvyn puutteesta erehtyy pitämään miehen metsä-mainetta
ja kaupunki-mainetta samana. Jos häh toimii tämän erheellisen luulonsa
mukaan, joutuu hän varmasti ikävyyksiin. Ottakaamme esimerkiksi se
tapaus, joka koskee Silver Jackia ja Morrison & Dalyn kiertävää
esimiestä. Silver Jack kuvitteli, että hänen ensi kohtauksensa Richard
Darrellin kanssa Bay Cityssä tiesi samanlaista tulosta toisen kerran
tavatessaan hänet kämppä n:o 30:n työmailla. Hänen erehdyksensä tuli
kalliiksi, mutta kuka tahansa olisi voinut sanoa sen hänelle etukäteen.
Käsittääksemme asian täytyy meidän ensin tuntea Richard Darrell.
Hän oli noin viisi kyynärää ja kuusi tuumaa pitkä, hoikkarakenteinen
mies, mutta hänellä oli leveät, riippuvat hartiat. Hänen kasvonsa
olivat täydelleen kolmiomaiset. Ne alkoivat punaisenruskeasta
takkutukasta ja päättyivät suippoon leukaan. Kulmakarvat olivat kuin
nelikulmiot, joitten alla voimakas kyömynenä kahden tummanruskean
oravansilmän välissä törrötti. Käydessään piti hän loivia hartioitaan
hieman eteenpäin kumarassa ja se puolestaan voimakkaasti tehosti sitä
vaikutusta, jonka hänen kiihkeästä, hermostuneesta olemuksestaan sai.
Tapa pitää kätensä puoleksi avoimina, kämmenet taaksepäin antoi hänelle
omituisen uhkaavan, taisteluvalmiin ulkonäön. Kuten sanottu oli hänen
nimensä Richard Darrell, mutta ihmiset sanoivat häntä Karjuvaksi
Dickiksi.
Noin viisitoista vuotta oli hän ollut metsäpäällysmiehenä Morrison
& Dalylla, Beeson Laken piirin suurella puutavaraliikkeellä. Hän
oli siinä kolmenkymmenenviiden korvilla, vaikkei hän niin vanhalta
näyttänyt.
Hänen liikkeensä piti häntä korvaamattomana siitäkin huolimatta,
että oli vaikea hänen maineensa vuoksi saada miehiä työhön hänen
kämppäkuntaansa. Hänellä oli vain tukkilaisen arvonimi, mutta tuolla
pienellä miehellä oli keinonsa, joilla hän sai tukit liikkeelle.
Ei ollut ketään hänen veroistaan siinä suhteessa. Kerran kolmessa
kuukaudessa saattoi hän äkkiä ilmestyä Beeson Lakelle, jossa hän
väsymyksestä nääntyneenä heittäytyi yhtiön vartavasten hänelle
hankkimaan rautasänkyyn.
Tim Brady, paikan hoitaja toi hänelle määräajoilla ruokaa. Neljä päivää
sen jälkeen katosi hän taas yhtä äkkiä metsään, varustettuna uudelleen
sillä välttämättömällä, tavattomalla tarmolla, joka kykeni pitämään
häntä jalkeilla neljätoista tuntia vuorokaudessa aina seuraavaan
väsähtämiseen saakka. Kun hän loi katseensa johonkin, näytti siltä kuin
hän hermoillansa olisi saanut siirretyksi tahtonsa toiseen muuttamalla
sen pakottavaksi fyysilliseksi voimaksi.
Richard Darrell lopetti tavallisesti hakkuunsa kuukautta aikaisemmin
kuin kukaan muu. Sitten hän nosti palkkansa Beeson Lakella, astui
Bay Cityyn vievään junaan ja alkoi pitää lystiä. Whisky oli siinä
päätekijänä. Hänen erinomaisen herkkähermoiseen olemukseensa vaikutti
se kuin myrkky. Se pani hänet tekemään kaiken maailman hullutuksia.
Tuhlattuaan kaikki rahansa lähti hän jokea ylöspäin uittopaikalle
vapisevana ja silmät kuopalla. Neljässäkolmatta tunnissa oli hän taas
entisellään hallitsevana, uhkaavana ja käskevänä ja yhtä tuimina
tuikkivat hänen mustat oravan silmänsä kun hän tyynenä pysytteli
tasapainossa uhkaavan ruuhkan alla uivan tukin päällä.
Silver Jack taasen ei ollut vähääkään hermostunut. Päinvastoin oli
hän pitkä ja voimakas, kuparinkarvaisine hipiöineen ja vaaleine
pellavatukkineen, kulmakarvoineen ja viiksineen. Viimemainittu seikka
hänelle nimenkin oli aiheuttanut. Hän ei peljännyt koskaan ja luotti
aina itseensä voima-asioissa, mutta sielullisesti oli hän huomiokykyä
vailla ja typerä.
Aikaisemmin oli hän ollut sahuri, mutta ryhtyi myöhemmin kapakan
pitäjäksi Muskegonissa.
Yleensä oli hän varsin hyväntahtoinen olio, mutta pöyhkeili ja
kehuskeli mielellään ja oli erinomaisen paha kun hänen vihansa
nousi. Hänen ensimmäinen raskas työnsä käydessään Bay-Cityssä, oli
luonnollisesti vierailu kapakoissa. Eräässä niistä tapasi hän Richard
Darrellin. Viimemainittu huvitteli heittelemällä meluisasti viinilaseja
erääseen olutilmoitukseen, mutta kun hän aina runsaalla kädellä maksoi
lasit, ei kenenkään mieleen johtunut häiritä hänen ilonpitoaan.
»Kukas tuo puskija on», tiedusteli Silver Jack eräältä uunin luona
seisovalta.
»Se on Karjuva Dick Darrell, M. & D:n kiertävä pomo», vastasi puhuteltu.
Silver Jack rypisteli pellavaisia kulmakarvojaan.
»Karjuva Dick, vai niin? Karjuva Dick? Hyvä nimi huonolle miehelle.
Otaksuttavasti luulee hän olevansa erikoista verta, vai mitä?»
»Enpä usko. Kyllä se mies on nimensä arvoinen.»
»Vai niin», virkkoi Silver Jack, taivuttaen voimakasta selkäänsä
kaareksi. »En minäkään juuri mikään ole, mutta minä en pidä
räyhäämisestä — varsinkaan en _karjumisesta_.
Niin sanoen meni hän huoneen poikki suoraan esimiestä kohti.
»Minun nimeni on Silver Jack», sanoi hän. »Tulen Muskegonista päin,
enkä pidä räyhäämisestä. Lopeta se!»
»Hyvä», sanoi Dick.
Toinen hämmästyi. Toinnuttuaan jatkoi hän sitten mahtailuaan.
»Sanovat, että sinä olet jokin vanha kukko tällä kulmakunnalla. Voi
olla että olet ollut. Mutta nyt olen minäkin täällä. Huomaa se. Nyt
olen minä täällä pomona.»
Dick hymyili ystävällisesti.
»Hyvä on», vastasi hän vain.
Silver Jack ällistyi aivan sanattomaksi toisen jatkuvasta
alistumisesta. Mutta hän tahtoi saada tapella.
»Sinä olet hölynpöly!» sanoi hän loukkaavasti.
»Ah, lopeta jo», vastasi Dick vastenmielisen näköisenä.
»Mitä tämä merkitsee», huusi tulokas, uhkaavana raivoten pienen miehen
yllä.
Silloin rupesi Dick Darrell hänen hämmästyksekseen rukoilemaan.
»Älä lyö minua», pyysi hän. »En ole tehnyt sinulle mitään. Anna minun
olla rauhassa. Älkää antako hänen lyödä minua», pyysi hän ruikuttaen
ravintolan pitäjää avukseen. »Minä en tahdo tulla lyödyksi. Estäkää
häntä. Anna minun olla!»
Silver Jack otti häntä kauluksesta ja kyyditsi hänet pikaisesti ovelle.
Esimies pani kynsin hampain vastaan kuin koulupoika koulumestarin
käsissä, rukoillen, valittaen ja pyytäen apua ravintolanpitäjältä
ja muilta läsnäolijoilta. Kun hän vihdoin tarmokkaan potkaisun
lennättämättä istui rapakossa, itki hän hermostuneena raivosta.
»Karjuva Dick! Roskaa!» sanoi Silver Jack. »Tuollaisen otuksen asettaa
kuka tahansa. Jos tuo mies on teidän puolen pääkukko, niin olette
kaikki akkoja.»
Toiset miehet hymähtivät vain niinkuin se tekee, joka tietää jotakin.
Sattumalta sai Silver Jack myöhemmin samana iltana hirvittävän
selkäsaunan Big Danilta tuosta akkanimityksestä.
Richard Darrell meni vähän aikaa tämän jälkeen miehineen metsiin ja
alkoi taas peloittavan taistelunsa erämaata vastaan.
Silver Jack ja Big Dan ryhtyivät pitämään yhdessä kapakkaa Beeson
Lakessa ja alkoivat kerätä itselleen tuottavia asiakkaita.
Talvi oli kaikille vaikea. Syvä lumi viivytti töitä. Tavantakaa
sattuvat myrskyt tekivät suurta kärsivällisyyttä kysyvän työn
usein mitättömäksi. Kun tukkitiet olivat tehdyt valmiiksi, eivät
ne päässeetkään jäätymään niille tuiskunneen paksun lumivaipan
vuoksi. Darrell tuli kuitenkin salaperäisine keinoineen kutakuinkin
toimeen. Kaikkialla pakottivat hänen mustat oravansilmänsä miehet
jättiläismäisiin ponnistuksiin. Ohuen jääpeitteen päällä vedätti hän
ensin muutamia tuhansia jalkoja puutavaraa joen rantaan. Tien alusta
kesti. Vähitellen se koveni ja vahvistui. Kuormien koko kasvoi ja
vihdoin Billy O’Brien ajoi voitoniloisena rullatielle.
»Siinä on teille emäkuorma!» huudahti hän. »Ota tarkkaan kaikki mitä
siinä on, Jimmy.»
Jimmy Hall, mittaaja, asetti taipuvan mittapuunsa joka tukin tyveen.
Miehet kokoontuivat katsomaan suurinta kuormaa minkä he olivat nähneet.
»Kolmekymmentätuhatta kaksisataaneljäkymmentä», ilmoitti mittaaja
vihdoin.
»Hurraa! huusi Billy O'Brien, se voittaa Rulla Charleyn kahdella
tuhannella jalalla!»
Miehet onnittelivat häntä sen johdosta, että hän oli voittanut toisen
ajajan kuorman teossa. Äkkiä oli Darrell heidän joukossaan kiivaana
ja uhkaavana, työntäen hermostuneen olentonsa ja raskaat hartiansa
joka paikkaan miesjoukossa ja käski heidät työhönsä, jota he täten
laiminlöivät. Kun hän taas oli kääntänyt selkänsä heille, murisivat
he hänelle raivokkaina uhaten olla tottelematta tai jättävänsä
työpaikkansa. Muutamat heistä lähtivätkin, mutta kukaan ei ollut
tottelematta.
Nyt alkoi suuria kuormia tulla tulemalla ja rullatiet täyttyivät reistä
heitetyillä tukeilla. Miehiä ei ollut kylliksi, jotta he olisivat
ennättäneet vierittää niitä joelle tai koota niitä siellä kasoihin.
Kankimiehet tulivat toivottomiksi. Mitäpä auttoi rehkiminen. Yhtähyvin
saattoivat he tehdä työtä hiljalleenkin. He tekivät työtä hiljalleen.
Seurauksena oli, että ajajat saivat odottaa tunnin, jopa kaksikin
ennenkuin saivat rekensä tyhjiksi. He viipyivät siten työssä vielä
pimeän tultuakin ja heidän täytyi sitten nälässä ja pakkasessa löytää
tiensä kotiin.
Dick Darrell, kaikkien kämppäkuntien kiertävä pomo, teki voitavansa.
Hän lähetti sanan toisensa jälkeen Beeson Lakelle pyytäen lisää väkeä.
Jos rullatiet saataisiin lopullisesti selviksi, niin se helpottaisi
työtä pitkin koko linjaa. Silloin olisivat miehet taas tyytyväisiä.
Apua luvattiin, mutta se viipyi. Kaikki oli hiuskarvan varassa. Joka
hetki odotti Darrell, että miehet, epätoivoisina liiasta ponnistuksesta
alkaisivat lakkoilla, pyytäisivät palkkansa ja lähtisivät tiehensä,
jättäen työn puolinaisena metsään. Sellaista onnettomuutta ei saanut
tapahtua. Darrell teki itse työtä kuin paholainen pimeään saakka
ja sitten toisten miesten levätessä saattoi hän pyyhältää kämpältä
toiselle, numero 28:aan tai 40:een neuvottelemaan Morganin tai Scotty
Parsonin kanssa myöhään yöhön. Hänen kolmiomaisilla kasvoillaan
alkoi näkyä väsymyksen merkkejä valkoisina juovina, mutta hänen
mustat oravansilmänsä ja kiivaat liikkeensä kertoivat, että hänen
päättäväisyytensä ei aikonut alistua luonnon vaatimuksiin.
Nyt määräsi kohtalo, että Silver Jack sattui valitsemaan juuri tämän
hetken kauppansa edistämiseksi. Hänelle oli, omalla tavallaan, juuri
yhtä tärkeää saada miehet metsästä luokseen kuin Darrellille pidättää
heidät metsässä. Beeson Lake oli tähän vuodenaikaan hyvin ikävä.
Ainoastaan jokunen tyhjäntoimittaja, jolla ei ollut edes rahaakaan,
kaunisti kapakan seinävieruksia. Toiselta puolen oli Morrison & Dalyn
neljässä kämppäkunnassa kolmesataa miestä, joita hän neljän kuukauden
palkkoineen odotti luokseen. Tavallisissa oloissa heitä ei vielä
kuuteenkymmeneen päivään voinut odottaa tuleviksi, mutta Silver Jack
ja Big Dan tiesivät varsin hyvin, että ei tarvittu muuta kuin viittaus
tai pieni viettely nostattamaan levottomuutta miehistössä. Pohjoisten
seutujen kapakanpitäjäin alkeisiin kuuluu se tieto, että ryyppy tai
pari whiskyä saa pitkäaikaisen, yksitoikkoisen työn uuvuttamat miehet
menettämään kärsivällisyytensä rippeetkin.
Silver Jack päätti tehdä kiertomatkan kämppäkunnissa varmana siitä,
että parin whiskylekkerin sijoitus toisi hänelle ainakin neljä-
viisikymmentä metsään kyllästynyttä miestä.
Niinpä hän puki ylleen monet vaatteet ja painui erämaahan reessään
kolme lekkeriä ja vähän sikaareja laatikoissa. Hän aavisti rettelöitä.
Ehkäpä hänen täytyisi piileksiä metsissä, odottaen sopivaa tilaisuutta
tarjotakseen miehille lientään.
Mutta onni suosi häntä. Numero 28:lla onnistui hänen huomaamatta
hiipiä miesten kämppään. Kun Morgan, kämppäkunnan pomo, huomasi hänen
läsnäolonsa, oli teko jo tehty. Joka mies poltti sikaaria, jokainen
oli onnellisessa tiedossa siitä, että hänellä oli lämmittävä ryyppy
vatsassa ja jokainen oli varmasti vakuutettu siitä, että Silver Jack
oli paras mies maailmassa. Morgan ei voinut tehdä mitään. Yritys
heittää Silver Jack ulos, kehoituskin lähtemään olisi aiheuttanut
koko miehistön menettämisen. Miehet, joitten päässä tuntui hauskojen
juominkien esimaku, olisivat loukkaantuneina puolustaneet uutta
ystäväänsä viimeiseen saakka.
Morgan palasi synkällä mielellä konttoriinsa. Siellä hän sitten
seuraavana päivänä maksoi palkan kuudelle miehelle, jotka olivat
päättäneet lähteä pois. Hän aprikoi miten rullateiden mahtoi käydä.
Silver Jack otti hyvän toveruuden ylläpitämiseksi yhden lakkolaisista
rekeensä. Hän oli hyvillään menestyksestään ja aikoi nyt koetella
numero 30:a, Darrellin kämppäkuntaa.
Morganiin nähden oli hän ollut hieman levoton, sillä hän ei ollut
aikaisemmin tavannut miestä, mutta Darrellin luuli hän tuntevansa.
Bay-Cityssä sattunut tapaus oli saanut hänet halveksimaan esimiestä ja
siinä juuri hän erehtyi.
Oli hyvin kylmä. Lumi ulottui hevosten vatsaan saakka, joten Silver
Jackin täytyi ajaa käyden. Silloin tällöin täytyi toisen heistä nousta
lämmittelemään lyömällä käsivarsiaan ympärilleen. Puolenpäivän aikaan
söivät he voileipiään, jotka pakkanen oli jäätänyt kivenkoviksi. Heidän
allaan jurisivat reen anturat äänekkäästi. He näkivät hirven, suden
ja metsäkanan jälkiä ja tapasivat muutaman närhen ja tikan, mutta
muuten näytti metsä tyhjältä. Puoli kolmen ajoissa olivat he kulkeneet
yhdeksän mailia ja aurinko alkoi painua mailleen.
Silver Jack puhutteli jo vihaisesti ponnistelevia hevosiaan. Hänen
toverinsa oli painunut tylsän äänettömäksi.
He eivät tienneet, että metsän uumenista eräs mies kiiruhti
keskeyttämään heidän matkaansa, eräs mies, joka kiiruhti käymään
käsiksi tähän uuteen harmiin yhtä auliisti kuin hän olisi ryhtynyt
poistamaan leivän puutetta kämppäkunnassa tai parantamaan sairautta
hevosissa. He matkasivat rauhallisina edelleen.
Äkkiä ilmaantui jostakin heidän edestään tielle mies. Hän seisoi siinä
äänetönnä, liikkumattomana, raskaat hartiat eteenpäin kumarassa,
katsellen lähestyvää rekeä tutkimattomilla oravansilmillään. Kun
tulokkaat olivat saapuneet muutaman jalan päähän miehestä, pysähtyivät
hevoset itsestään.
»Hei, Darrell», tervehti Silver Jack, kiskoen esille istuimen alla
olevaa lekkeriä. »Sinua minä juuri halusin tavata.»
Tiellä seisova mies ei vastannut.
»Ota ryyppy», tarjosi Jack, saatuaan lekkerin vihdoin esille.
»Sinä et saa tuoda tuota whiskyä kämpälle», sanoi Darrell.
»Oh, tottahan toki», vastasi Silver Jack keveästi, toivoen rauhallista
ratkaisua asialle. »Sitä ei ole niin paljoa edes, että mies siitä
humaltuisi. Maistahan, Darrell, se on aika hyvää tavaraa.»
»Minä tarkoitan, mitä sanoin», vastasi Darrell. »Sinun täytyy palata
jälkiäsi takaisin.» Hän tarttui hevosia suupieliin ja alkoi kääntää
niitä.
»Kuulehan!», huusi Silver Jack. »Annahan hevosten olla rauhassa, senkin
kääpiö! Anna niitten olla, sanon minä!» Rekipeitto lensi syrjään ja
Silver Jack ryhtyi nousemaan reestä.
Richard Darrell irroitti jalastaan lumikengät. »Sinä et saa tuoda
whiskyäsi kämpälle», kertasi hän koruttomasti.
»Kuulehan nyt, Darrell», sanoi toinen rauhallisella äänellä. »Minä
en aio _myydä_ tätä whiskyä, minä aion lahjoittaa sen. Laki ei pääse
minuun käsiksi. Sinulla ei ole mitään oikeutta määrätä minne minä saan
mennä. Minä menen sinne, jonne haluan. Älä tee erehdystä nyt!»
»Sinun täytyy palata takaisin whiskyinesi», vastasi Darrell.
Silver Jack heitti takin päältään ja lähestyi.
»Lähde tieltäni, tai potkaisen sinut menemään kuten Bay Cityssäkin tein.
Silmänräpäyksessä vaihdettiin siinä kaksi iskua. Ensimmäinen kävi
Silver Jackin ruskeaan naamaan aivan pellavankarvaisen silmäkulman
viereen. Toinen lähetti Richard Darrellin läähättävänä ja raivosta
nyyhkyttäen lumihankeen kymmenen jalan päähän. Hän nousi, veren
virratessa viiksien alta. Hänen kiihkeät, hermostuneet kasvonsa olivat
lumivalkeat ja hänen mustat oravansilmänsä kapenivat. Hänen suuret
kätensä, kämmenet taaksepäin, sulkeutuivat suonenvedontapaisesti.
Kissan liikkein lähestyi hän vastustajaansa ja hyökkäsi hänen
kimppuunsa. Silver Jack seisoi suorana ja varmana odottaen hänen
tuloaan. Kolmasti löi hän hänet nurin, neljännellä kerralla lensi
Darrell reen koria vasten ja hänen sormensa tarttuivat siinä olevaan
kirveeseen, jota kaikki metsänkulkijat aina kuljettavat mukanaan.
»Hän näkyy tulevan häijyksi. Tulehan Hank!» huusi Silver Jack.
Toinen mies, jolla oli kosolta vanhaa kaunaa esimiehelle, tarttui
lyhyeen rautakankeen ja nousi reestä.
Syvältä metsän uumenista henkäsi murha kuin rutto. Molemmat miehet
keskustelivat rauhallisesti ja turvallisesti kuten ainakin asiasta.
»Käy sinä hänen kimppuunsa tuolta puolen, niin minä käyn tältä», sanoi
Hankiksi mainittu mies, puristaen rautakankea kädessään.
Metsä oli takana, sinne olisi lumikengissä olevan miehen ollut
helppo mennä. Richard Darrellkin olisi koska tahansa voinut paeta
sinne, turvaan takaa-ajolta. Nyt ei ollut kysymys vain tavallisesta
kapakassa suoritettavasta nyrkkitappelusta, nyt oli kysymys elämästä ja
kuolemasta. Hän oli alentavasti rukoillut päästäkseen korvapuustista,
nyt hän vain vilkaisi olan takaa metsän tarjoamaa turvaa. Sitten hän
kiljahtaen pyöritti kirvestä päänsä päällä ja heitti sen suoraan toista
vastustajaansa kohti. Aseen kamarapuoli kävi raskaasti miehen otsaan.
Hän kaatui tiedottomana. Samalla molemmat muut kävivät otteluun. Tällä
kertaa otti Silver Jack kirveen, kun taas Darrellin täytyi tyytyä
lyhyeen, mutta raskaaseen rautakankeen. Niin alkoi outo kaksintaistelu,
hevosten lempeinä katsoessa herrojensa kamppailua korven kylmyydessä.
Yläpuolella lentelivät pohjolan korpit edes takaisin. Miesten maatessa
elottomina tallatulla lumella, laskeutuivat ne yhä alemma. Sitten ne
äkkiä taas kohosivat korkeuteen. Yksi miehistä oli liikahtanut.
Richard Darrell selvitteli tuskallisesti silmiään ja pääsi vihdoin
istuvaan asentoon. Hän pyyhki veren otsassaan olevasta syvästä
haavasta. Sitten hän etsi kirveen käsiinsä. Sillä hän murskasi ensin
whiskylekkerit. Sitten särki hän reen lyöden sen raivoissaan pieniksi
palasiksi. Kun se oli tehty, alkoivat hänen vastustajansa tulla
tajuihinsa. Hän seisoi heidän edessään käskevänä ja uhkaavana.
»Painukaa jälkiänne takaisin ja heti», sanoi hän, »älkääkä näyttäytykö
minulle toistamiseen näillä seuduilla.»
Silver Jack, pökertyneenä ja hämmästyneenä ei saattanut käsittää tuota
pientä raukkamaista miestä, joka oli antanut potkia itsensä kapakasta,
ja alkoi hitaasti nousta.
»Pysy siinä!» komensi Darrell. Hän avasi taskuveitsensä ja leikkasi
hevosten valjaat palasiksi, jättäen ainoastaan suitset ehjiksi.
»Kas niin!» sanoi hän. »Ala lähteä — Beeson Lakea kohti. Ja muista,
ettet poikkea kämpällä numero 28.»
Kauhistuen edessään olevaa pitkää matkaa jäätävässä pakkasessa,
lähtivät Silver Jack ja hänen kumppaninsa taluttamaan hevosiaan pois.
Saavuttuaan tienkäänteeseen, katsoivat he taakseen.
Aurinko oli juuri painumassa puitten runkojen väliin, suurentaen
ne jättiläismäisiksi. Ja siellä seisoi hän valoa vasten,
suurena, uhkaavana — tuo hallitseva henki, metsien Karjuva Dick,
välttämättömyyden ruumiillistuma, mies, joka puolustaa työtään, esimies!
III.
MITTAAJA.
Kerran lainasi Morrison & Daly, joka siihen aikaan harjoitti
puutavarakauppaa Beeson Laken luona, hieman rahaa eräälle Crothers
nimiselle miehelle saaden pantiksi kiinnityksen erääseen valkopetäjää
kasvavaan maa-alaan, jota kutsuttiin Crothersin maaksi. Kun ei.
Crothers sitten määräaikana voinut maksaa velkaansa, joutui maa
liikkeen omaksi. He eivät oikein tienneet, mitä sillä tehdä.
Metsä sijaitsi noin viidenkymmenen mailin päässä rautatieltä, seudussa
joka tarjosi kaikki mahdolliset vaikeudet metsänhakkaajalle. Sitäpaitsi
oli vetomatkaa yhdeksästä viiteentoista mailiin lähimmälle joelle.
Sekä Morrison että Daly huokasivat hengessään. Varastoja täytyisi
koota koko talven varaksi, sillä kun lumi kerran oli tullut, ei ollut
ajattelemistakaan yhteyttä sinne metsäteitä pitkin. Kehen saattoivat
he luottaa pienemmistä metsäpomoistaan? Ketä paitsi saattoivat tulla
toimeen suuremmista?
Tässä pulassaan kutsuivat he luokseen Tim Shearerin, kiertävän
esimiehensä ja parhaan uittomiehen koko valtiossa.
»Tietenkin metsä on käytettävä», sanoi Tim heti.
»Mutta kukapa lähtisi hyvääkään palkkaa vastaan tuohon seutuun ja vielä
kymmenen mailin vetoon?» kysyi Daly epäilevänä.
»Vain yksi mies ja minä tiedän mistä hänet löydän», vastasi Tim.
Hän palasi seurassaan olio, jonka nähdessään molemmat osakkaat
katsahtivat toisiinsa epäilyksen ja kauhun ilme kasvoillaan. Mutta
se ei näkynyt auttavan. Sopimus kirjoitettiin ja suostui siinä liike
maksamaan kuusi dollaria tuhannelta, myyntikelpoiseksi mitattuna,
kaikesta sahatavarasta vedettynä rullateiden luo määrätyn matkan päähän
Cass Branckin joenhaarautumasta. Omasta puolestaan sitoutui taasen
James Bourke, paremmin tunnettu Karkean Sasun nimellä, kaatamaan ja
kuljettamaan perille vähintäin kolme ja puoli miljoonaa jalkaa. Sitten
kun jälkimmäinen oli tuhertanut puumerkkinsä sopimuksen alle, kompuroi
hän toimistosta ulos hiljaa raappien pisamaista kättään, johon hän
kynällä oli tullut pistäneeksi.
»Tämä tietää miehistöä, joka on kokoonpantu villeistä irlantilaisista»,
sanoi Morrison.
»Ja se taas tietää, että he haaskaavat suunnattomasti puuta», lisäsi
Daly. »He sahaavat korkealta ja vinoon ja he katkovat latvoja. Kenen
saamme mittaajaksi heille?»
Morrison huokasi. »Minä en lähtisi siihen joukkoon. Fitz on ainoa, joka
siihen pystyy.
Niinpä he kutsuivat toisen parhaita miehiään luokseen, Fitz Patrickin
ja lähettivät hänet yksin huolehtimaan liikkeen eduista erämaan
pimennoissa.