Murhenäytelmässä »Oidipus Kolonoksessa» on Sophokles pitkän väliajan
jälkeen luonut jatkon, ja sovittavan jatkon, tragediaan Oidipuksen
onnettomasta kohtalosta. Hän osoittaa kuinka samat jumalat, jotka
olivat niin kovasti ja julmasti lyöneet viatonta, lopulta lahjoittavat
hänelle armonsa.
Antiikki näki tässä murhenäytelmässä vanhuudenteoksen, ja erään
tiedon mukaan esitettiin se vasta muutamia vuosia runoilijan kuoleman
jälkeen, hänen pojanpoikansa Sophokles nuoremman toimesta. Myöhempinä
aikoina ovat muutamat epäilleet tätä; on ajateltu että kyseessäoleva
esitys ei ollut ensimäinen ja että draama siis voisi olla lähtöisin
varhaisemmalta kaudelta. Tämä olettamus ei kuitenkaan ole saanut
vakuuttavien todistusten tukea, ja mielestäni voimme edelleen pitää
tätä tragediaa yhtenä Sophokleen runotaiteen viimeisiä tuotteita,
luultavasti kaikkein viimeisenä teoksena, jolla 90-vuotias runoilija
päätti pitkän uransa.
Huomattava ajanjakso — meidän on oletettava vähintään vuosikymmen,
mutta luultavasti enempääkin — on molempien Oidipus-tragediojen
toiminnan välillä. Oidipuksen toive päästä vapaaehtoiseen maanpakoon
ei ollut täyttynyt, vaan hänen oli edelleenkin pakko viipyä
Thebassa. Vaikka tämä tapahtui vasten hänen tahtoaan, oppi hän ajan
pitkään mukautumaan kohtaloonsa ja panemaan arvoa turvapaikkaansa
kuninkaanlinnassa. Mutta Kreon muutti vähitellen mieltä. Oidipuksen
oleskelu maassa alkoi tuntua hänestä ja toisista thebalaisista
kauhistukselta, ja hän päätti karkoittaa tuon onnettoman. Niin
tapahtuikin, ja katkerampaa kuin kaikki muu oli Oidipukselle se, että
hänen poikansa eivät vastustaneet karkoittamista. Yksi lohdutus oli
hänellä kuitenkin: tyttäret eivät hyljänneet häntä, Antigone jakoi
hänen kanssaan maanpaon vaivat, johti hänen horjuvia askeleitaan
ja hoiti häntä hellällä huolella. Myöskin Ismene pysyi hänelle
uskollisena, mutta jäi Thebaan seuratakseen tapahtumain kulkua ja
valvoakseen isänsä etuja. Kun myöhempi tragedia alkaa, on Oidipus jo
kauan harhaillut ympäri maita Antigonen kanssa, ja hänestä on tullut
vanha ja raihnas ukko.
Pitkinä vaellusvuosina hän on myöskin perinpohjin ajatellut
kohtaloaan ja päässyt samaan tulokseen mihin »Kuningas Oidipuksen»
ennakkoluuloton lukija pääsee: että hän ei ole siveellisesti
vastuunalainen niistä rikoksista, joita tietämättään on tehnyt. Hän
tuntee olevansa jonkinlaisessa poikkeusasemassa, hän on sekä epäpuhdas
että viaton, suuremmassa määrin kuin muut kohtalon merkitsemät, ja
tästä tietoisuudesta kasvaa hänessä pyhyyden tunne. Ja samassa valossa
näkevät kanssaihmisetkin hänet. Tekemiensä tekojen tähden hän on sitä
mitä kreikkalaiset ilmaisivat sanalla _miasma_, saastutettu mies,
tartunnan pesä ja häpeäpilkku. Mutta se ihminen, johon jumalten viha
oli iskenyt, oli kreikkalaisten silmissä myöskin jollain tavoin pyhä
ja loukkaamaton ja saattoi olla siunaukseksi sille maalle, jossa hän
oleskeli, suojana vihollisia ja tuhoisia voimia vastaan. —
Kevätpäivä Sophokleen kotiseudussa Kolonoksessa; taustana
Eumenidien lehdon pyhät laakerit, oliivipuut ja viiniköynnökset.
Korkeimmat vuorenhuiput ovat vielä lumen peitossa, mutta maa on jo
kukkia kirjavanaan, ja lehdosta kuuluu satakielten laulua. Tähän
valokylläiseen kevätmaisemaan astuu Oidipus Antigonen taluttamana.
Hän on puettu kerjäläisen kuluneeseen ja kehnoon pukuun, hänen
valkoinen tukkansa riippuu pitkinä suortuvina, ja puhkaistut silmät
tekevät kaamean näköisiksi kasvot, joihin kärsimys ja puutteet ovat
piirtäneet syvät uurteensa. Hän asettuu pyhäkön sisäpuolelle, mutta
eräs seudun asukas saapuu paikalle ja tahtoo karkoittaa hänet siitä,
koska Eumenidien pyhälle maaperälle ei kukaan saa astua. Oidipus sanoo
kuitenkin tuovansa viestin maan kuninkaalle Theseukselle, ja mies ei
voi olla tuntematta vaikutusta siitä majesteettiudesta, joka kaiken
alennuksen uhallakin puhuu sokean muukalaisen koko olemuksesta; hän
lupaa neuvotella Kolonoksen väestön kanssa.
Kun Oidipus kuuli Eumenidien lehtoa mainittavan, tiesi hän vihdoinkin
saavuttaneensa vaellustensa päämaalin. Oraakkelilause, joka oli
ennustanut hänen onnettomuutensa, oli myöskin luvannut hänelle lepoa ja
rauhaa, kun hän kerran on päässyt Eumenidien pyhäkköön; siellä olisi
hänen suotu päättää elämänsä ja tulla siunaukseksi sille maalle, joka
on osoittanut hänelle vieraanvaraisuutta, ja onnettomuudeksi niille,
jotka ovat ajaneet hänet maanpakoon.
Nyt saapuu koori — vanhoja miehiä Kolonoksesta — tähyillen muukalaista,
joka on loukannut paikan pyhyyttä. Kauhun huudolla tervehtii se
Oidipuksen kaameata olemusta, mutta lupaa hänelle turvapaikan, kunhan
hän vain jättää kielletyn alueen. Mutta kun se sitten kuulee hänen
nimensä, ei se enää voi hillitä inhoaan, vaan vaatii häntä kohta
jättämään maan. Oidipus huomauttaa kaunopuheisesti siveellisestä
syyttömyydestään ja vannottaa kooria, ettei se hänen karkoittamisellaan
tahrisi isänmaansa mainetta. Koorikaan ei voi olla tuntematta hänen
personallisuutensa vaikutusta; se tahtoo lykätä asian kuninkaan
ratkaistavaksi.
Nyt saapuu Ismene tuoden tärkeitä uutisia Thebasta. Oidipuksen pojat
ovat kukistaneet Kreonin ja taistelleet keskenään vallasta sillä
tuloksella, että Eteokles, nuorempi heistä, on karkoittanut vanhemman
veljensä Polyneikeen; tämä on lähtenyt Argokseen ja kokoo siellä
sotajoukkoa viedäkseen sen isiensä kaupunkia vastaan. Ja oraakkeli on
thebalaisille ilmoittanut että heidän menestyksensä on riippuvainen
Oidipuksesta, niin hänen elinaikanaan kuin kuoltuaan. He tahtovat
senvuoksi ottaa hänet haltuunsa ja pitää jossakin Theban lähistöllä
antamatta hänelle pääsyä kaupunkiin; Kreon on jo etsimässä häntä.
Maan hallitsija Theseus saapuu paikalle, tervehtii Oidipusta
myötätunnolla ja osaaottavasti sekä lupaa hänelle turvapaikan ja
haudan Attikassa. Tämän jälkeen hän taas poistuu. Kreon tulee näkyviin
asestetun seurueen kanssa. On häpeä Theballe — sanoo hän — että sen
entinen kuningas kerjäläisenä vaeltaa ympäri tyttärensä kanssa; on
aika hänen jo palata isiensä linnaan. Oidipus vastaa täynnä vihaa ja
katkeruutta ja paljastaa Kreonin kavalan suunnitelman. Silloin antaa
tämä naamion pudota: hän on jo käskenyt vangita Ismenen, joka isänsä
kehoituksesta on poistunut toimittamaan uhria, hän antaa panna kiinni
ja viedä pois Antigonen ja on valmis käymään käsiksi itse Oidipukseen,
kun Theseus äkkiä tulee näkyviin, metelin ja koorin hätähuutojen
kutsumana. Hän antaa ajaa takaa ryöväreitä ja pelastaa nuoret naiset.
Mutta vielä yksi yllätys odottaa Oidipusta: hänen poikansa Polyneikes
tulee tapaamaan häntä. Tämä soimaa itseään katkerasti, hän itkee isänsä
kohtaloa ja rukoilee häneltä anteeksi. Sitten hän esittää varsinaisen
asiansa. Hän on tullut pyytämään isänsä apua, sillä on ennustettu että
se tulee voittamaan, jonka puolelle Oidipus asettuu. Ja kun Theba on
vallattu, on hän vievä Oidipuksen takaisin isiensä linnaan. Mutta
vanhus on taipumaton. Jo aikaisemmin on hän useat kerrat kironnut
poikiaan, ja nyt hän vielä kerran huutaa Polyneikeelle pelottavan
kirouksen: tämä on surmaava veljensä ja itse kuoleva veljen käden
kautta!
Nyt puhkeaa ukonilma; toinen jyrähdys seuraa toista, salama leimahtaa
salaman jälkeen. Koori joutuu kauhun valtaan, mutta Oidipus näkee
tässä luvatun merkin siitä, että hänen vaelluksensa maanpäällä lähenee
loppuaan. Hän lähettää sanan Theseukselle, joka heti saapuu paikalle.
Oidipus selittää että hän itse on löytävä sen paikan, jossa hän tulee
kuolemaan ja lepäämään haudattuna, mutta kukaan muu kuin Theseus
ei saa tuntea sitä; sen tulee olla salaisuus, joka menee perintönä
toiselta Attikan kuninkaalta toiselle. Sillä tavoin tulee haudasta
siunaus maalle, turva vihollisia ja anastajia vastaan. Nyt tapahtuu
Oidipuksessa äkillinen muutos. Kaikki hapuileva ja epävarma katoaa
hänestä; hänen ilmeestään tulee itsetietoinen ja innoittunut, ja lujin
askelin poistuu hän näyttämöltä, hän, sokea, näyttäen tietä näkeville.
Pian saapuu paikalle sanantuoja, joka ilmoittaa että Oidipus on
kuollut. Kun he olivat tulleet pyhälle ja kauhuaherättävälle paikalle,
riisui Oidipus yltään kerjäläisryysyt, peseytyi lähdevedellä ja
pukeutui kuolinvaatteisiin. Kun kaikki pyhät menot oli suoritettu,
kuului äkkiä ukkosenjyrähdys. Oidipus sulki tyttäret syliinsä, kiittäen
heitä kaikesta hellästä huolenpidosta, jonka ainoa palkka oli ollut
hänen rakkautensa. Silloin kuului ylhäältä ääni, joka sai läsnäolijain
hiukset nousemaan pystyyn: »Oidipus, Oidipus, miksi viivyt?» Vanhus
uskoi silloin tyttäret Theseuksen huomaan ja jätti heille hyvästit;
sitten hän pyysi kaikkia poistumaan, paitsi Theseusta.
Noin haastoi hän, ja kaikki muut sen kuulivat.
Nyt kyynelsilmin seurasimme, valittain
me neitoja. Mut käytyämme tuokion
me käännyimme ja katsahdimme taaksepäin.
Mut vanhust' emme enää nähneet; varjostain
kädellä silmiänsä siinä yksinään
vain kuninkaamme seisoi, niinkuin nähnyt ois
hän kauhunäyn silmin katsomattoman.
Vain tuokionpa tuota kesti. Tomuun hän
koht'ikään heittyi, rukouksell’ yhdellä
rukoili maata, taivast’ ylhäin jumalain.
Mitenkä vanhus kuoli, Theseus yksin vain
sen tietävi, ei kukaan kuolevainen muu.
Hänt’ elon mailt’ ei taivahisen leimaus
odottamattomasti ollut temmannut,
ei meren pyörremyrsky äkkipuuskallaan:
pois hänet joku jumal’ otti taikka maa,
sylinsä syvän lemmekkäästi aukaisten.
Sill’ ilman valitusta, vaivaa, tautia
hän lepoon pääsi; totisesti loppu tuo
ol’ ihmeinen, jos kuolevaisen kenenkään.
* * * * *
Päätoiminta tässä tragediassa on siis hyvin yksinkertainen: Oidipus
tulee Eumenidien lehtoon Kolonoksessa, löytää rauhan ja kuolee.
Mutta täyttääkseen murhenäytelmän ja saadakseen siihen draamallista
jännitystä on runoilija tähän keskeiseen toimintaan lisännyt
kaksinkertaisen ulkonaisen juonen: Kreonin turha yritys viedä Oidipus
väkivallalla mukanaan ja Polyneikeen tulokseton ponnistus saada hänet
suostuttelulla palaamaan Thebaan. Puhtaasti draamalliselta näkökannalta
katsoen on »Oidipus Kolonoksessa» Sophokleen heikoimpia tragedioja; se
on venytetty ja hajanainen rakenteeltaan, eri osat eivät ole sulaneet
kokonaisuudeksi. Mutta sensijaan on siinä usein viehätystä, jonka
veroista on tuskin missään muussa hänen tragediassaan, se säteilee
syvää ja omituista kauneutta, ollen samalla kertaa uskonnollinen,
isänmaallinen ja personallinen runoteos. Uskonnollinen mystiikka
painaa leimansa suureen osaan murhenäytelmää. Näyttämönä on pyhä ja
kauhuaherättävä paikka; draama on täynnä rukouksia, uhritoimituksia
ja muita jumalanpalvelusmenoja ja päättyy jumalalliseen ihmeeseen:
Oidipuksen tuskattomaan ja yliluonnolliseen kuolemaan.
Mutta korkeampana kuin uskonnollinen sävel kaikuu isänmaallinen.
Tragedia on muistomerkki, jonka Sophokles on pystyttänyt kotiseudulleen
ja isiensä kaupungille. Hän kuvailee Ateenaa sinä muukalaisten ja
vainottujen turvapaikkana, jollaisena oleminen aina on ollut sen
kunniaa-asia; Theseuksen jaloon olemukseen hän on ruumiillistanut
attikalaisen vierasvaraisuuden ja ritarillisuuden, attikalaisen
kunnioituksen lakeja ja uskontoa kohtaan. Ja murhenäytelmän
kauneimmassa koorilaulussa — joka samalla on kreikkalaisen tragedian
ehkä kiitetyin — laulaa hän isänmaansa ylistystä ihanammin ja
sydämellisemmin kuin meidän tietemme kukaan muu kreikkalainen
runoilija. Hän kuvailee ensin kotiseudun vienoa kauneutta —
satakielenlaulua, lehtoja ja kukkia ja Kolonoksen virtaavia vesiä —
mutta sitten laulu laajenee ja nousee korkeammalle, siitä tulee hymni
Ateenan koko ihanuudelle ja mahdille, joka lähinnä ruumiillistuu
kolmessa seikassa: oliivinviljelyksissä, joille vihollisetkin ovat
osoittaneet kunnioitusta, Ateenan ratsuväessä ja Ateenan laivastossa.
Tragedia ei ole kirjoitettu paljonkaan ennen Ateenan kukistumista, ja
kuitenkin ylistää Sophokles kaupunkia voittamattomaksi; niin palava oli
hänen uskonsa isänmaahan, niin luja hänen luottamuksensa jumaliin.
Vain hyvin empien liittyy tähän koe tulkita tätä vaikeastikäännettävää
laulua. Tulkinta ei pyri muuta kuin ilmaisemaan sisällyksen osapuilleen
muuttumattomana; siinä lienee myöskin säilynyt jonkun verran
alkuteoksen poljentoa, vaikka alkuperäistä runomittaa ei ole noudatettu.