Oidipus

Mi lause?

Paimen.

Lapsest' että taaton surma sukeais.

Oidipus.

Mut miksi tälle miehelle sa annoit sen?

Paimen.

Ah, säälistä, oi valtias, hän että veis

sen omaan kotihinsa, seutuun kaukaiseen.

Niin säästyi surkeutehen sanomattomaan

se lapsi. Sillä jos se liet, joks sanoo hän,

niin totisesti olet koitosyntyinen.

Oidipus.

Voi mua, voi, nyt kaikki salat selviää!

Nyt viime kertaa sinut nään, oi aurinko!

Ma tiedän: kirottuna synnyin, sukesin

isäni surmaks, avioksi äitini.

Kuningas rientää palatsiin. Nyt ovat suomukset pudonneet koorinkin

silmiltä, ja siinä laulussa, jonka se nyt virittää, yhtyvät Oidipuksen

kohtalon herättämään kauhuun ihmetys ja pelko ihmiskohtalon edessä.

Ihminen ei ole mitään, onni on tyhjä harha vain. Kuka oli suurempi

kuin Oidipus? Loistoon hän pääsi, valtaan ja kunniaan; kaupungin hän

pelasti, turva kuolemaa vastaan hän oli maalle. Mutta kenen nimellä on

nyt hirmuisempi kaiku, kuka kärsii syvemmin kuin hän? Ah, jospa koori

ei olisi koskaan tavannut häntä! Hänen kauttaan se virkosi elämään,

mutta hänen kauttaan on taas pimeys peittänyt sen silmät.

Nyt tulee eräs palvelija palatsista. Ei mikään maan jättiläisvirroista

— sanoo hän — voi pestä kuninkaanlinnaa puhtaaksi siitä häpeästä ja

onnettomuudesta, jota sinne on kasaantunut. Kun kuningatar oli tullut

sisään, sulkeutui hän vaikeroiden makuuhuoneeseen. Sitten syöksyi

Oidipus sisään tuskasta ärjyen; hän mursi oven huoneeseen, jossa näki

kuningattaren kuolleena riippuvan nuorasta. Kuningas avasi silmukan,

ja kun Iokaste makasi lattialla, tapahtui jotakin kaameata. Hänen

vaipastaan irroitti Oidipus kultaisen soljen ja puhkaisi neulalla

silmänsä; kerta toisensa jälkeen hän upotti neulan silmämuniinsa, ja

pimeän sateen tavoin valuivat veripisarat hänen poskilleen.

Ovet aukeavat, ja sokaistuna, kasvot veren tahraamina, hoippuu Oidipus

ulos. Koori ei voi sietää tätä näkyä, vanhat miehet verhoavat päänsä

vaipoillaan. Kuningas puhkeaa tuskanhuutoihin; lyhyin, katkonaisin

lausein valittaa hän kohtaloansa; pistojen poltto kirvelee hänen

silmiänsä, ja muiston kipu raatelee hänen sieluaan. Hän kiroaa sitä

miestä, joka kerran Kithaironilla avasi hänen jalkainsa siteet ja

pelasti hänet elämälle. Mutta vähitellen voittaa hänkin takaisin sen

itsehillinnän, joka antiikin traagillisilla sankareilla tavallisesti

levittää rauhansa ensimäisen sielunjärkytyksen yli, ja pitkässä

puheessa kääntyy hän Theban kansaan. Mitä hän oli tehnyt, oli parasta

mitä hän saattoikin tehdä. Olisiko lasten näkeminen, jotka olivat

syntyneet niinkuin hänen lapsensa, ollut hänelle suloinen näky? Olisiko

hän voinut katsoa kansaansa silmiin, olisiko hän jaksanut nähdä

kaupunkia torneineen ja pyhäkköineen? Nyt on hänellä vain yksi pyyntö:

että hänet vietäisiin jonnekin kaupungin rajojen ulkopuolelle tai

surmattaisiin.

Koori, joka näkee Kreonin lähestyvän, sanoo päätöksen kuuluvan hänelle.

Kreon selittää että hän ei ole tullut pilkkaamaan eikä soimaamaan

onnetonta, mutta hän antaa palvelijoille käskyn viedä Oidipuksen

sisään; ainoastaan omaisen silmä voi kestää tätä näkyä, on väärin

antaa auringon loistaa tuollaiseen verhoamattomaan kauhistukseen.

Mutta Oidipus uudistaa pyyntönsä maanpaosta. Tästä asiasta — vastaa

Kreon — on hän kysyvä neuvoa oraakkelilta, jonka ennustusten

todenperäisyyteen Oidipus kai on oppinut uskomaan. Silloin tämä pyytää

saada tavata pieniä tyttäriään, koskettaa heitä käsillään. Antigone ja

Ismene tuodaan ulos. Oidipus sulkee heidät syliinsä ja ottaa heiltä

jäähyväiset sanoilla, jotka värisevät isänrakkautta ja jaloa tuskaa.

Hän näkee edessään heidän ilottoman tulevaisuutensa; kukaan ei ota

avioksi heitä ja heidän häpeäänsä, he tulevat kuihtumaan kantamatta

hedelmää. Lopuksi hän uskoo heidät Kreonin hoitoon.

Ja kun Oidipus talutetaan linnaan, huutaa koori:

Katsokaa, tämä on Oidipus, hän, joka ratkaisi Sfinksin arvoituksen,

hän, joka oli mahtava hallitsija, kaikkien ihailema ja kadehtima!

Älköön ketään kuolevaista ylistettäkö onnelliseksi, ennenkuin hän on

ehtinyt elämän rajalle kohtaamatta onnettomuutta.

* * * * *

Jo Aristoteles näki »Kuningas Oidipuksessa» mallikelpoisen draaman,

traagillisen mestariteoksen; kerta toisensa jälkeen käyttää hän tätä

tragediaa tukena esteettisille mietteilleen ja teorioilleen. Hänen

arvostelunsa on suurin piirtein katsottuna periytynyt myöhemmille

ajoille. Mitä tulee toiminnan johdonmukaiseen kehitykseen, draamallisen

jännityksen alituiseen nousuun ja päähenkilön majesteetilliseen

olemukseen, on tämä murhenäytelmä voittamaton antiikin draamallisessa

runoudessa. Siinä on ajatuksen ja tunteen syvyyksiä, ja säkeet ovat

kuin hiottua marmoria.

Erinäisiä epätodenmukaisuuksia tosin ilmenee näytelmän esihistoriassa —

antiikki itse ei ollut sokea tälle seikalle. Paimenen osa näytelmässä

on aika omituinen: hän pelastaa kuolemaantuomitun lapsen, hän on mukana

hyökkäyksen tapahtuessa ja selviää yksin hengissä, antaakseen myöhemmin

kohtalokkaan todistuksensa. Ja kieltämättä tuntuu mahdottomalta

selittää, ettei Oidipus koskaan ollut saanut tietää yksityiskohtia

edeltäjänsä Laioksen kuolemasta, ja ettei hän itse koskaan ollut

kertonut puolisolleen aikaisempia elämänvaiheitaan. Mutta tämä

kuuluu — niinkuin Aristoteles jo on osoittanut — tragedian toiminnan

ulkopuolelle.

Noudattamalla taannehtivaa sommitteluperiaatetta, jonka myöhäisempänä

aikana tapaamme Ibsenillä, on Sophokles tässä esittänyt vain lopullisen

katastroofin. Emme näe, kuinka traagillinen tilanne askel askelelta

muodostuu, jo draaman alussa se on täysin valmis; toimintana on

hitaasti tapahtuva, mutta johdonmukainen ja armoton tosiseikkojen

paljastus, tosiseikkojen, jotka jo kauan ovat olleet olemassa, mutta

nyt vasta tulevat ilmi.

Ensi kohtauksesta viimeiseen saakka vierii toiminta alituisesti

eteenpäin; siinä ei ole mitään pysähdyksiä, ei mitään kuolleita

kohtia. Tyvenesti ja juhlallisesti alkaa murhenäytelmä. Sitten saapuu

äkkiä oraakkelin vastaus, kehoitus puhdistamaan maan rankaisemalla

Laioksen tuntemattoman murhaajan, ja nyt lähtee toiminta viipymättä

liikkeelle ja muodostuu katkeamattomaksi syiden sarjaksi. Oraakkelin

määräyksen noudattamisen vaikeus aiheuttaa tietäjään turvautumisen;

tämän hyvinymmärrettävä kielto ilmaista salaisuutta herättää vihaa

Oidipuksessa, jonka kohtuuton kiukunpurkaus taas saa loukatun tietäjän

kaiken uhalla paljastamaan totuuden. On luonnollista, että kuningas

aavistaa rikollisia tarkoitusperiä Teiresiaan syytöksessä ja että

hänen epäluulonsa kohdistuvat Kreoniin. Tämä tulee puhdistautumaan, ja

kiihtynyt kohtaus hänen ja Oidipuksen välillä perustelee kuningattaren

esiintymisen. Tarkoituksenaan lohduttaa ja tyynnyttää kuningasta

herättää Iokaste ensimäisen epäluulon hänen sielussaan; Oidipus ei enää

jätä lankaa, josta on saanut kiinni, ja se johtaa hänet askel askelelta

kauhistuttavan totuuden paljastumiseen.

Monta Sophokleen draamalliselle tekniikalle ominaista piirrettä voi

tässä tragediassa tutkia niin sanoakseni puhtaiksi viljeltyinä. Missään

ei hän ole niin verrattoman taitavasti lykännyt ratkaisua viimeiseen

saakka. Aina Teiresias-kohtauksesta saakka riippuu salaisuuden

paljastumisen vaara Oidipuksen pään yllä, mutta isku torjutaan kerta

toisensa jälkeen. Ja vielä siinä kohtauksessa, jossa kuningas vihdoin

viimein tajuaa syntyperänsä salaisuuden, tapahtuu se vähitellen, askel

askelelta, pitkässä kysymysten ja vastausten vaihdossa, joka pitää

katsojan henkeäsalpaavassa jännityksessä.

Tämä murhenäytelmä tarjoaa edelleen mitä parhaita esimerkkejä n.s.

traagillisesta ironiasta, jota antiikki niin voimakkaasti tunsi ja

jota varsinkin Sophokles tragedioissaan niin usein käyttää. Tämä

ironia voi ilmetä sanontatavassa, vastakohdassa jonkun lausunnon ja

sen todellisuuden välillä, johon lausunto viittaa. Se voi silloin olla

tietoinen, niin että puhuja tahallaan sovittaa sanoihinsa kätketyn

tarkoituksen, jota puhuteltu ei ymmärrä. Mutta se voi myöskin olla

itsetiedoton, ja siinä tapauksessa vielä vaikuttavampi; puhujan

itsensä sitä ollenkaan aavistamatta saavat hänen sanansa kohtalokkaan

sisällyksen, aivan toisen merkityksen kuin mitä hän on tarkoittanut.

Oidipus voi tuskin avata suutaan ilmaisematta ajatuksiaan tuolla

traagillisella kaksimielisyydellä. Kaikki ovat surusta sairaina,

mutta kenenkään sairaus ei sentään ole niin vaikea kuin hänen omansa

— sanoo hän esim. näytelmän alussa tarkoittaen ainoastaan, kuinka

hän kärsii kansansa puolesta. Vähän kauempana hän selittää aikovansa

kokonaan antautua murhaajan etsimiseen ja rankaisemiseen, aivan kuin

olisi kysymyksessä hänen oman isänsä murha; ja jos murhaaja oleskelee

hänen kattonsa alla, langetkoon silloin hänen lausumansa kirous hänen

omaan päähänsä. Ja niin edelleen.

Toinen laji traagillista ironiaa on siinä, että jokin teko ei johda

siihen päämäärään, jota sillä on tarkoitettu, vaan toiseen ja aivan

päinvastaiseen. Tragedian koko esihistoria on täynnä tuota ironiaa.

Ennustusta peläten antavat Oidipuksen vanhemmat viedä vastasyntyneen

poikansa kuolemaan, mutta poika pelastuu, ja juuri siksi että hän

kasvaa vieraana vanhemmiltaan, käy isänmurha mahdolliseksi. Kun sitten

hän vuorostaan on Delphoissa saanut kuulla tuon oraakkelilauseen,

pakenee hän vieraaseen maahan välttääkseen ennustuksen toteutumista,

mutta juuri tämä varovaisuustoimenpide syöksee hänet suoraan kohtalonsa

syliin. Ja samanlainen ironia tuntuu kaikissa niissä teoissa, jotka

vievät draamallista toimintaa eteenpäin. Omaa perikatoansa Oidipus

valmistaa kirotessaan Laioksen murhaajan ja pyrkiessään kaikin tavoin

saamaan hänet ilmi. Rauhoittaakseen kuningasta tekee Iokaste lähemmin

selkoa Laioksen murhasta, mutta juuri siten hän kylvää ensimäisen

epäilyn Oidipuksen sieluun. Ja siinä kohtauksessa, joka johtaa

lopulliseen katastroofiin, saavuttaa ironia huippunsa. Aikoen vapauttaa

kuninkaan kaikesta pelosta ennustuksen täyttymisen suhteen ilmoittaa

sanantuoja hänelle, että hän ei ole Polyboksen ja Meropen poika, vaan

löytölapsi; kuningas tuntee olevansa pelastettu, ja koori riemuitsee.

Mutta heti sen jälkeen tulee totuus ilmi musertavan selvästi.

Se yhtenäisyyden ja eheyden tunne, jonka saamme tästä tragediasta,

johtuu ensi sijassa siitä että päähenkilön haahmo täyttää koko draaman.

Siitä hetkestä saakka näytelmän alussa, jolloin hän, tuo suuri ja

ihailtu kuningas, lähestyy kansaansa, aina loppukohtaukseen, jossa

hänet sokaistuna ja vertatihkuvana, henkisesti ja ruumiillisesti

murtuneena talutetaan palatsiin, on Oidipus se keskipiste, jonka

ympärillä kaikki tragediassa liikkuu. Hän on epäilemättä ylevimpiä

traagillisia henkilöitä, mitä inhimillinen mielikuvitus milloinkaan on

luonut; kukaan ei ollut suurempi kuin hän, eikä ketään ole syösty niin

nimettömään kurjuuteen.

Hallitsija hän on viimeistä solua myöten, ja todellinen maan isä,

huolehtiva ja hellä kansaansa kohtaan. Viisaus, terävä äly ovat

hänen luonteensa perusominaisuudet; niitä hän ilmaisee silloinkin

kun eniten joutuu harhaan. Vieläpä syytökset Teiresiasta vastaan

osoittavat hänen yhdistelykykyään. Kun kaikkinäkevä tietäjä syyttää

viatonta — omaa viattomuuttaan ei Oidipus tietenkään epäile —

tekee hän siitä sen johtopäätöksen, että tietäjän etujen mukaista

on olla mainitsematta syyllisen nimeä; ja onhan myöskin sangen

läheinen ajatus tässä yhteydessä epäillä Kreonia. Mutta eräässä

kohden hän on omituisen sokea: kun on kysymys hänestä itsestään.

Hänen totuudenjanonsa on lahjomaton, hän on totuudenetsijä, joka ei

anna minkään pidättää itseään. Hän seuraa järkähtämättömänä kerran

löytämäänsä lankaa, ja juuri tämä luonteenominaisuus, yhdistyneenä

toimintatarmoon ja tahdonvoimaan, vie hänet kohti tuhoa. Sillä kun hän

on ottanut tehtäväkseen jotakin, ei hän suo itselleen lepoa ennenkuin

on saavuttanut päämäärän; katsojasta, joka aavistaa mitä tulossa on,

tuntuu, koko hänen toimintansa kuumeiselta rientämiseltä perikatoa

kohti.

Oidipus on myöskin hurskas ihminen, ja tällä seikalla on merkitystä

näytelmän oikeaan ymmärtämiseen. Hän uskoo oraakkelin pyhyyteen, useita

kertoja hän on kääntynyt Delphoin pyhäkön puoleen. Myöskin Teiresiaassa

hän kunnioittaa tietäjää, vaikka kadottaakin uskonsa tämän pyhyyteen

hänen syytöksensä vuoksi. Kuningattaren todistelun eksyttämänä hän

tosin hetkisen epäilee oraakkelia, mutta kun sitten onnettomuus on

häntä kohdannut ja ennustuksista julmin osoittautunut todeksi, silloin

hän taaskin on hurskas mies, joka armotta käy tuomiolle itsensä kanssa

ja nurkumatta alistuu kohtaloonsa, vaikka tietääkin ettei ole ansainnut

sitä millään rikollisuudella.

Sillä syyttömänä hän pitää itseään, ja syyttömäksi on runoilija

hänet kuvannut. Lähtien nykyaikaisista tragiikan teorioista on

tosin koetettu löytää hänessä syyllisyyttä, joka oikeuttaisi hänen

kohtalonsa; mutta siihen ei ole aihetta. Lyömällä kuoliaaksi Laioksen

ja tämän seurueen ei hän antiikin katsantokannan mukaan mitenkään

ollut astunut itsepuolustus- ja hätävarjelusoikeutensa rajan yli.

Intohimoinen ja kiivas hän on, mutta se että hän antaa Teiresiaan ja

Kreonin kulkea vapaina, vaikka näköjään hyvillä syillä epäileekin heitä

kavaltajiksi, on varmasti enemmän kuin mihin monikaan oikeamielinen

antiikin kuningas olisi pystynyt. Entä peritty syyllisyys sitten —

kysytään — sukukirous? Koko tämän ajatuksen peritystä kirouksesta,

joka oli alkuperäisen sadun ydin ja jolle Aiskhylos oli rakentanut

Oidipus-trilogiansa, on Sophokles tykkänään jättänyt syrjään; »Kuningas

Oidipus» on täysin itsenäinen draama, eikä siinä mainita sanaakaan

peritystä syyllisyydestä. Päinvastoin käy täysin selvästi ilmi, ettei

Laios suinkaan ollut uhmannut mitään jumalallista määräystä, että

jumalat eivät olleet kieltäneet häntä siittämästä lasta: oraakkeli oli

vain ennustanut, että hänen poikansa surmaisi hänet. Ja että hän antoi

jättää esikoisensa kuolemaan, oli antiikin käsityskannan mukaan vain

hänen isänoikeutensa ja oikeutettu itsepuolustus-toimenpide. Laioksella

ei ollut mitään syyllisyyttä jätettävänä perinnöksi pojalleen;

viattomana eikä edes perinnöllisen syyllisyyden painamana joutuu

Oidipus uhriksi kaameimmalle kohtalolle, mikä ihmisen osaksi voi tulla.

Mitä on siis Sophokles tahtonut saada sanotuksi tällä tragediallaan,

mikä on murhenäytelmän aate? Sillä tässä kohden ei voi olla

kysymyksessä vanhan taru-aiheen ankaran objektiivinen ja persoonaton

käsittely, niin on runoilija asettanut ongelmansa. »Kuningas Oidipus»

on — niin kuuluu uskottavin vastaus — kauhistuttava murhenäytelmä

ihmisen voimattomuudesta ja mitättömyydestä jumalten edessä, ihmisonnen

epävarmuudesta ja epävakaisuudesta. Minkätähden jumalat tuomitsevat

viattoman ihmisen onnettomuuteen ja perikatoon, siihen kysymykseen ei

Sophokles kajoa. Hän osoittaa vain, kuinka ihminen — ja tässä suuri

ja jalo ihminen — pakotetaan eteenpäin sillä tiellä, jonka jumalten

tahto on hänelle määrännyt, kuinka kaikki hänen yrityksensä välttää

kohtaloaan vain varmemmin vievät hänet siihen. Kuin pimeässä hän

hapuilee, niinkuin sokea suljetussa huoneessa, ja joka kerta kun hän

luulee löytävänsä ulospääsyn, lyökin hän päänsä seinään.

Leikkipallo jumalten käsissä on ihminen. Ja mitä he lähettävätkin,

onnea tai kärsimystä, elämää tai kuolemaa, kuinka käsittämättömiltä ja

vääryydellisiltä heidän säädöksensä tuntuvatkin, vain yhtä voi ihminen

tehdä: nöyrästi mukautua heidän tahtoonsa, kysymättä syitä, vaatimatta

selitystä. Katsokaa Oidipusta — huudahtaa Sophokles — katsokaa kuinka

korkealla hän seisoi, katsokaa kuinka syvälle hän on sortunut! Jumalten

tahto on täyttynyt, heidän oraakkelinsa puhui totta.

Muutamat ovat sitäpaitsi tässä tragediassa luulleet huomaavansa selviä

viittauksia senaikuisiin oloihin. Kun runoilija — niin on sanottu —

antaa koorin valittaa Delphoin oraakkelin järkkynyttä arvovaltaa ja

epäuskon enentymistä, silloin suuntaa hän ajatuksensa todellisuuteen

ympärillään, uusiin henkisiin virtauksiin omassa Ateenassaan,

ratsionalismiin, »irti Delphoista»-liikkeeseen. Mahdotontahan ei tämä

ole, mutta omasta puolestani en pidä varmana että niin on laita.

Mikään lohdullinen ja kohottava ei totisesti ole se näytelmä, minkä

»Kuningas Oidipus» meille tarjoaa. Traagillisesta syyllisyydestä ja

sovituksesta, runollisesta oikeudenmukaisuudesta ei tässä voi olla

puhetta. Kaikki ihmissuvun surkeus, kaikki sen syytön kärsiminen on

ruumiillistunut thebalaiskuninkaan onnettomaan haahmoon. En tiedä

mihin esteettisiin teorioihin tämän murhenäytelmän voi sovittaa. Mutta

yhden tiedän: että se on suurta runoutta. Oma kokemus sanoo samaa kuin

toisten todistukset. Tätä tragediaa on voinut miettiä miten paljon

tahansa, sen on voinut lukea monen monta kertaa ja nähdä monen monta

kertaa näyteltävän — joka uudella lukemalla, joka uudella katsomalla

joutuu uudelleen saman väristyksen valtaan, sen väristyksen, jonka vain

todella suuri runous voi aiheuttaa.