Siirtyessämme tragediaan »Kuningas Oidipus», joka näytelmäin
sisäisen aikajärjestyksen mukaan tulee ensimäisenä Sophokleen
Oidipus-draamoista, otamme siis pitkän askelen ajassa taaksepäin;
Oidipus on kuninkaana Thebassa ja on vallan, onnen ja kunnian
kukkuloilla. Näyttämö on sama kuin »Antigonessa»: paikka
kuninkaanlinnan edustalla.
Vanhukset, nuoret miehet ja pojat, kaikki valkoisiin puettuina, ovat
laskeneet oliivipuun oksia alttareille linnan edustalla sekä asettuneet
niiden ympärille. Ovet avataan ja Oidipus itse astuu ulos; hän katselee
vaieten ryhmiä alttarien ympärillä, ja sitten hän alkaa puhua, kääntyen
vanhaan pappiin, joka on toisten johtajana. Savu-uhrit nousevat
kaikkialla kaupungissa — sanoo hän — kuuluu hymnien ja valitushuutojen
kohinaa; mitä kansa haluaa, tai mitä se pelkää? Pappi vastaa hänelle.
Kaikki ikäkaudet ovat lähettäneet edustajansa kuninkaan luo, sillä
maahan on iskenyt onnettomuus. Laihot näivettyvät pelloilla; laumat
menehtyvät laitumille; vaimojen kohdun hedelmä on kuollut jo syntyessä.
Ja kaupungissa raivoaa rutto. Kaikki ovat kiinnittäneet toiveensa
Oidipukseen.
Kuningas vastaa, että kaikki tämä ei ole hänelle mikään uutinen;
koko kaupungin kärsimys on patoutunut hänen hallitsijasieluunsa.
Hän on itkenyt ja miettinyt, ja ainoaa keksimäänsä pelastuskeinoa
hän on jo käyttänyt: lankonsa Kreonin hän on lähettänyt Delphoihin
kysymään neuvoa Apollonin oraakkelilta. Oidipus on tuskin lopettanut
puheensa, kun Kreon jo tuo vastauksen. Syynä Theban onnettomuuksiin on
sovittamatta jäänyt verivelka, kaupungin ainoa pelastus on syyllisen
maanpako tai kuolema; ja tämä syyllinen on se tuntematon mies, joka
kauan sitten surmasi kaupungin hallitsijan Laioksen. Oidipus saa nyt
kuulla, kuinka ryövärit hyökkäsivät kuninkaan ja hänen saattueensa
kimppuun ja kuinka vain yksi seurueesta pääsi pakoon hengissä; ettei
heti ryhdytty etsimään murhaajaa, johtui siitä että Sfinksi silloin
vainosi maata ja hetken kauhu sai tapahtuneen jäämään unhoon. Oidipus
lupaa ottaa asian omiin käsiinsä, hän kehoittaa lähetystöä poistumaan
ja kutsuttaa koolle kansankokouksen.
Lähetystön ja Kreonin poistuttua astuu koori näyttämölle. Sen muodostaa
tässä — kuten Antigonessa — joukko thebalaisia vanhuksia, se edustaa
Theban kansaa, joka on kokoontunut neuvotteluun. Suuressa laulussa
tulkitsee se hetken mielialaa: kauhua ja vastaheränneitä toiveita.
Mikään uusi elämä ei orasta kentillä eikä kaupungin taloissa;
hautaamattomia ruumiita makaa maassa levittäen ruttoa ympärilleen;
nuoret vaimot ja valkohapsiset äidit kohottavat valitushuutoja jumalten
alttarilla. Ja koori huutaa avukseen jumalia: Athenaa, Apollonia,
Artemista, Dionysosta, Theban suojelusjumalaa.
Kun laulu on vaiennut, kääntyy Oidipus lausumaan juhlallisen
kuulutuksen kansalle. Joka tietää jotakin Laioksen murhaajasta,
hänen tulee se ilmaista. Kukaan ei saa ottaa vastaan murhaajaa eikä
puhutella häntä, pyhäköistä ja taloista on hän karkotettava kuin
rutonsaastuttama. Kuningas huutaa taivaan kirousta murhamiehelle ja
niille, jotka eivät tottele määräystä: älkööt heidän peltonsa kantako
satoa älköötkä heidän vaimonsa lapsia, ja rutto heihin iskeköön!
Ja vihdoin sanoo hän jo kahdesti lähettäneensä noutamaan tietäjä
Teiresiasta, joka näkee syvimmälle salattuihin asioihin; häntä
ihmetyttää, ettei tämä vielä ole saapunut.
Mutta nyt lähestyy Teiresias. Vastahakoisesti on hän noudattanut
kuninkaan kutsua; tieto, joka hänellä on, mutta joka ei voi tuoda
mitään apua, painaa häntä raskaana. Hän vastaa hämärästi ja vältellen,
mutta kuningas ahdistaa häntä yhä selvemmillä ja kiivaammilla
kysymyksillä. Kun tietäjä itsepintaisesti kieltäytyy ilmaisemasta
mitään, menettää kuningas lopulta malttinsa ja syyttää Teiresiasta
itseään murhasta tai ainakin sen suunnittelusta.. Tämän syytöksen
kuullessaan ei tietäjä enää voi hillitä itseään, vaan kehoittaa
kuningasta tästälähin oman käskynsä mukaan olemaan puhumatta
kenellekään; se rikollinen, jonka syyllisyys saastuttaa maata, on
Oidipus itse. Mutta vielä eivät aukene kuninkaan silmät. Teiresiaan
sanoissa hän näkee vain sekapäisen mieletöntä julkeutta; hän alkaa
uskoa, että tietäjän takana on hänen lankonsa Kreon, että tämä punoo
juonia päästäkseen itse Theban hallitsijaksi; hän herjaa tietäjää,
sanoo tätä kerjäläispapiksi ja huijariprofeetaksi. Mutta nyt nousee
Teiresias koko loukatussa korkeudessaan, lausuen hämäriä sanoja
sukurutsauksesta ja tuntemattomasta syntyperästä ja rikoksesta omaisia
vastaan. Laioksen murhaaja on vielä kansan keskellä, mutta pian on hän
sokeana hoiperteleva vieraisiin maihin; hänet huomataan lastensa isäksi
ja veljeksi, äitinsä pojaksi ja puolisoksi, isänsä murhaajaksi. Näine
sanoineen poistuu Teiresias, ja Oidipus menee linnaan.
Suuressa laulussa tulkitsee koori niitä tunteita ja ajatuksia, joita
edellinen kohtaus on herättänyt. Kuka saattaakaan olla tuo syyllinen,
hän, joka nyt harhailee autioissa metsissä tai pitkin äkkijyrkänteiden
reunaa, rangaistustuomion yhäti suhistessa ympärillään? Jumalat ovat
kaikkitietäviä, mutta ovatko kuolevaiset tietäjätkin sellaisia?'
Sydämessään täytyy koorin julistaa syyttömäksi Oidipus, Sfinksin
kukistaja, kaupungin vapauttaja.
Nyt saapuu Kreon, joka on saanut kuulla niistä syytöksistä, joita
kuningas julkisesti on singahduttanut häntä vastaan. Oidipus tulee
ulos ja toistaa syytöksensä; hän on kiinnittänyt huomionsa omituiseen
seikkaan — ettei nimittäin Teiresiaan tietäjänsilmään turvauduttu heti
Laioksen murhan jälkeen — eikä siis voi muuta kuin epäillä salajuonia
tässä myöhäisessä vetoamisessa tietäjän taitoon. Kreon puolustautuu.
Hän ei ole koskaan tavoitellut kuningaskruunun vastuunalaisuutta ja
painoa; Oidipus voi Delphoista saada takeet siitä, että Kreon ei ole
väärentänyt oraakkelin vastausta; jos hänet huomataan vikapääksi
petokseen, tuomitsee hän kernaasti itsensä kuolemaan. Mutta kuningas on
kokonaan menettänyt malttinsa ja määrää, että Kreonin täytyy kuolla.
Tuima sananvaihto on sillävälin herättänyt kuningatar Iokasten huomion;
hän tulee ulos ja saa kuulla syyn. Hänen ja koorin pyynnöistä laskee
Oidipus vihdoin Kreonin vapaaksi, minkä jälkeen tämä poistuu.
Ja rauhoittaakseen kuningasta ja osoittaakseen hänelle, kuinka vähän
tietäjäin sanat ja ennustukset merkitsevät, huomauttaa kuningatar,
kuinka väärä oli se oraakkelilause, joka ennusti että Laioksen surmaisi
hänen oma poikansa: pojan, joka heille syntyi, antoivat he viedä
autiolle vuorelle, ja vieraat maantierosvot, niin kerrotaan, surmasivat
Laioksen tienristeyksessä, jossa kolme tietä yhtyy. Kun Oidipus kuulee
mainittavan tienristeystä, pimentää hirvittävä epäilys ensi kerran
hänen sieluansa; hän seisoo hetkisen kuin huumaantuneena, mutta sitten
hän alkaa tutkia tapauksen lähempiä asianhaaroja. Hän saa kuulla,
että Laioksen murha tapahtui Phokis-maakunnassa, sillä paikalla,
missä Delphoin ja Dauliin tiet yhtyvät, vähäistä ennen kuin Theban
kruunu annettiin Oidipukselle; että Laios oli kookas, harmaahapsinen
mies, että hänen saattueeseensa kuului viisi miestä ja että hän yksin
matkusti vaunuissa. Kaikki pitää yhtä erään Oidipuksen aikaisemman
elämyksen kanssa, ja hän seisoo kauhun lyömänä.
Kuningatar kysyy huolestuneena, mikä häntä vaivaa, ja hän kertoo tälle
eräistä tapahtumista, joita hän ei koskaan ennen ole maininnut. Kun hän
vielä oleskeli vanhempainsa Polyboksen ja Meropen luona Korinthoksessa,
tapahtui eräänä iltana ruokapöydässä, että eräs päihtynyt vieras
huusi julki, ettei Polybos muka ollut hänen oikea isänsä. Saadakseen
varmuutta asiasta lähti Oidipus Delphoihin. Siellä hän ei saanut
tietoa haluamastaan asiasta, mutta kuuli ennustuksen, joka täytti
hänen mielensä kauhulla: että hän tulisi surmaamaan isänsä ja naimaan
äitinsä. Hän pakeni silloin päinvastaiseen suuntaan kuin missä
Korinthos sijaitsi. Mutta matkalla — siinä tienristeyksessä, mistä
oli ollut puhe — hän kohtasi seurueen, josta yksi matkusti vaunuissa.
Muukalaiset tahtoivat tunkea hänet maantieltä pois, mutta hän löi
ajomiestä; vanhus, joka istui vaunuissa, vastasi lyömällä Oidipusta
päähän piiskallaan. Silloin tämä raivostui ja surmasi koko seurueen.
Jos matkustaja todella oli Laios, silloin on Oidipus murhannut hänet ja
mennyt naimisiin hänen leskensä kanssa, ja silloin hänellä ei ole muuta
tehtävää kuin tuomita itsensä maanpakoon; hän ei voi edes palata omaan
maahansa pelosta, että ennustus vielä täyttyisi, että hän joutuisi
surmaamaan Polyboksen ja menemään naimisiin Meropen kanssa.
Siis: Oidipus ajattelee kauhun lyömänä, että hän kaikesta päättäen on
tappanut Laioksen, mutta vielä ei hänellä ole heikointakaan epäilystä
siitä, että tuo hirvittävä oraakkeliennustus jo on toteutunut. Eikä hän
edes vielä ole menettänyt kaikkia toiveita syyttömyydestään Laioksen
kuolemaan. Hän tahtoo vielä kuulustella sitä Laioksen seuraajaa, joka
pääsi hengissä tapahtumasta. Jos tämä sanoo, että heidän päällensä
hyökkäsi yksi mies, silloin on Oidipus syyllinen; jos heitä sitävastoin
oli useita, niinkuin myöskin kerrotaan, silloin on hän viaton.
Tästä eloonjääneestä kertoo Iokaste, että hän jonkun aikaa Laioksen
kuoleman jälkeen saapui Thebaan, mutta tavatessaan siellä hallitsijana
Oidipuksen pyysi ja rukoili, että hänet lähetettäisiin paimeneksi
laidunmaille, ja kaukana vuorilla on hän vieläkin. Ja missään
tapauksessa — sanoo Iokaste — ei Laiosta ole surmannut hänen poikansa;
varhaisen kuolemansa kautta säästyi heidän lapsensa isänmurhaajaksi
tulemisen onnettomuudesta. Koskaan enää ei hän tule uskomaan
oraakkelilauseisiin. Oidipus myöntää hänen olevan oikeassa, ja kun
paimenta on lähetetty hakemaan, menevät he kuningattaren kehoituksesta
palatsiin.
Nyt ilmaisee koori sitä pelkoa ja vavistusta, jota siinä on herättänyt
kuninkaan ylimielinen esiintyminen Kreonia kohtaan ja kuningattaren
jumalattomat sanat oraakkelista. Osatkoon se itse aina välttää kaikkea
ylimielisyyttä! Kaikki jumalanpelko on loppunut, kukaan ei enää voi
kunnioittaen vaeltaa pyhiin paikkoihin, jollei vanha oraakkelilause
Laioksesta käy toteen.
Kun laulu on loppunut, astuu Iokaste linnasta ja laskee uhrilahjoja
Apollonin alttarille, jotta jumala pelastaisi, kuninkaan siitä kauhusta
ja epätoivosta, joka on vallannut hänen sielunsa. Mutta samassa
saapuu pitkämatkainen sanantuoja. Hän sanoo tulevansa Korinthoksesta
ja tuovansa tiedon, joka on tuottava kuninkaalle sekä iloa että
surua: Polybos on kuollut, ja Oidipus on huudettu kuninkaaksi myöskin
Korinthoksessa. Kuningas kutsutaan ulos ja saa kuulla uutisen. Siinä
nähdään — huudahtaa hän — minkä verran tarvitsee kiinnittää huomiota
Pythian sanoihin ja kirkuvien lintujen enteisiin! Oli ennustettu että
hän tulisi murhaamaan isänsä — nyt lepää isä jo mullan alla, ja itse
seisoo hän tässä tahrattomin käsin! Mutta sitten hän äkkiä tulee
ajatelleeksi, että hänen äitinsä elää vielä ja että ennustuksen toinen
puoli voi toteutua.
Nyt sekaantuu sanantuoja puheeseen: mikä on tuo nainen, josta he
puhuvat ja jota pelkäävät? Oidipus kertoo tuon kauhean ennustuksen.
Silloin selittää sanantuoja voivansa vapauttaa kuninkaan kaikesta
pelosta, sillä Polybos ja Merope eivät ole Oidipuksen vanhemmat
enemmän kuin hänenkään. Ja sitten hän kertoo että kuningas on
löytölapsi, jonka hän on löytänyt eräästä Kithairon-vuoren luolasta
ja vienyt Polybokselle, joka otti lapsen omakseen. Oidipus tahtoo
lähempiä tietoja, mutta sanantuoja vastaa että kaikesta tästä on
paremmin selvillä se, jolta hän lapsen sai, eräs paimen, joka oli
Laioksen palveluksessa. Kuningas miettii kuka se saattaisi olla, ja
koorin johtaja ilmoittaa, että se varmaan oli sama paimen, jota jo
on lähetetty hakemaan. Mutta varminta kai on kysyä kuningattarelta,
paremmin kuin kukaan muu on hän tietävä asian.
Iokastelle on totuus vihdoin valjennut kaikessa kaameudessaan. Hän
kärsii hirvittäviä tuskia, mutta ponnistaa äärimäiset voimansa
estääkseen Oidipusta jatkamasta tutkimuksia. Hän vannottaa tätä
antamaan asian levätä, olemaan kysymättä enempää. Mutta Oidipus
ymmärtää hänet väärin: jos hän itse huomataankin orjien pojaksi, on
Iokastella toki jalo syntyperänsä tallella! Ja totuudenetsijä kun on,
ei hän jätä löytämäänsä lankaa, vaan käskee heti tuomaan paimenen.
Voihkaisten menee Iokaste linnaan.
Nyt antautuu koori erääseen noita ilonpurkauksia, jotka Sophokleella
niin usein käyvät välittömästi loppukatastroofin edellä. Se ei
vielä aavista asiain yhteyttä; että sen hallitsija huomataan olevan
löytölapsi Kithaironilta, on sille riemun lähde. Oidipus ei siis ole
maahan muuttanut muukalainen, vaan synnynnäinen thebalainen, ehkäpä
vielä jumalaista syntyperää, sillä Kithairon on pyhä vuori, jossa
yliluonnollisilla olennoilla on tiensä.
Paimen, jota oli lähetetty hakemaan, tuodaan paikalle. Oidipus
kuulustelee häntä ja asettaa hänet vastakkain korinttolaisen kanssa,
jota hän alussa kuitenkaan ei sano tuntevansa. Mutta silloin muistuttaa
tämä hänelle, kuinka he yhdessä paimensivat laumojaan Kithaironin
ylätasangoilla ja talviksi ajoivat ne vuorelta alas, ja nyt herää
paimenen muisti. Silloin kysyy korinttolainen häneltä, muistaako hän
erästä lasta, jonka oli antanut tälle. Miksi tämä kysymys? — vastaa
paimen. Kas tässä — sanoo korinttolainen ja osoittaa Oidipusta — kas
tässä on tuo lapsi! Suunniltaan kauhusta koettaa paimen pidättää
häntä, mutta nyt on liian myöhäistä. Nyt aloittaa kuningas ankaran
kuulustelun, nyt syntyy hänen ja paimenen välillä sananvaihto, joka
ratkaisee Oidipuksen kohtalon.
Oidipus.
Jätitkö hälle lapsen, jota kysyy hän?
Paimen.
Sen tein. Josp’ oisin kuollut sinä päivänä!
Oidipus.
Nyt kuolet, ellet totta mulle haasta vain.
Paimen.
Tuhoni surmaa suurempi on, jos haastaisin.
Oidipus.
Hän verukkeita vetää, näämmä, haluaa.
Paimen.
Ei, ei! Ma tunnustinhan antaneeni sen.
Oidipus.
Sen mistä löysit? Kotoas vain muualta?
Paimen.
Omani ei se ollut. Muuan mies sen toi.
Oidipus.
Ken Theben kansasta? Ja mistä talosta?
Paimen.
Äl' enää, taivaan tähden, kysy, valtias!
Oidipus.
Sa kuolet, jos mun vielä täytyy kysyä.
Paimen.
Siis kuule: laps ol' asunnosta Laioksen.
Oidipus.
Laps orjan, vaiko omaa valtaheimoa?
Paimen.
Nyt siis se kauhea mun pakko virkkaa on!
Oidipus.
Ja mun se kuulla — sillä kuulla täytyy se.
Paimen.
Se hänen oma poikans' olleen sanottiin,
mut tuoll' on talossas sen tarkin tietäjä.
Oidipus.
Ja hänkö lapsen antoi?
Paimen.
Hän, oi valtias.
Oidipus.
Ja mitä varten?
Paimen.
Jotta sen ma surmaisin.
Oidipus.
Sen oma äiti?
Paimen.
Ennuslause pakotti.