Nyt on jäljellä ne kolme Sophokleen tragediaa, joihin aiheen on antanut
thebalainen satupiiri, Labdakidien kauhistuttava sukuhistoria — toinen
noista kahdesta Hellaan vertatihkuvasta perhetarusta, jotka niin
suuressa määrin ovat herättäneet antiikin murhenäytelmänkirjoittajain
mielenkiintoa ja aina meidän päiviimme saakka kummasti viehättäneet
runoilijain mielikuvitusta. Theban kuningas Laios oli eräällä
rikoksellaan vihastuttanut jumalat, ja kun hänelle syntyi poika, antoi
hän viedä tämän autiolle vuorelle puhkaistuaan hänen jalkanivelensä
ja pistettyään puikon niiden läpi. Selvää ei ole, kuinka tätä tekoa
perusteltiin eepillisessä sadussa — oliko se sovitusuhri vai tapahtuiko
se Laioksen turvaamiseksi eräältä ennustukselta, jonka mukaan hän
oli kuoleva poikansa käden kautta. Pojan pelastivat kuitenkin eräät
paimenet, jotka veivät hänet kuningas Polyboksen luo Korinthokseen;
täällä hän kasvoi tuntematta syntyperäänsä, ja sai alati kipeitten ja
turvonneitten jalkojensa vuoksi nimen Oidipus, »Turpojalka».
Monen vuoden kuluttua hän kohtaa eräällä vuoritiellä muutamia outoja
miehiä, joutuu riitaan heidän kanssaan ja surmaa heidät; eräs niistä
oli hänen isänsä Laios. Myöhemmin hän tulee — vieläkään tietämättä
syntyperäänsä — Thebaan ja vapauttaa kaupungin Sfinksistä, hirviöstä,
joka jo pitkät ajat on ollut maan vitsauksena. Palkaksi hän saa maan
kuninkaankruunun ja leskikuningattaren käden, ja hän menee naimisiin
kuningattaren, oman äitinsä kanssa. Asian oikea laita tulee ilmi.
Kuningatar tekee itsemurhan ja Oidipus puhkaisee silmänsä. Hän on
kuitenkin edelleen Theban hallitsijana, menee uusiin naimisiin ja saa
tässä avioliitossa kaksi poikaa, Eteokleen ja Polyneikeen, sekä kaksi
tytärtä, Antigonen ja Ismenen. Iäkästä Oidipusta loukkaavat pahasti
hänen poikansa; rangaistukseksi hän kiroaa heidät ja ennustaa, että
he eivät sovinnossa tule jakamaan isänsä perintöä, vaan kaatuvat
kumpikin toistensa käden kautta. Isän kuoleman jälkeen Eteokles pääsee
valtaan Thebassa, Polyneikes taas lähtee Argokseen, josta myöhemmin
sotajoukon etupäässä marssii kotikaupunkiansa vastaan ja piirittää
sitä; taistelussa Theban muurien ulkopuolella kaatuvat molemmat veljet
toistensa iskusta. —
Tämän sadun pohjalle oli Aiskhylos rakentanut traagillisen trilogian,
josta viimeinen osa on säilynyt. Ensimäisen tragedian nimi oli _Laios_
ja siinä kuvattiin kuinka onnettomuus alkuaan tuli Labdakidein taloon;
toinen oli nimeltään _Oidipus_ ja kuvaili tämän kohtaloa; kolmannessa,
säilyneessä, nimeltään _Seitsemän Thebaa vastaan_, on aiheena
perhedraaman loppunäytös: veljestaistelu Oidipuksen poikain välillä.
Aiskhylos oli jonkun verran muutellut ja tiivistänyt eepillistä
aihetta, ja muutoksista kiinnittää huomiota varsinkin eräs, joka tekee
tuon hirvittävän sadun vieläkin kaameammaksi ja joka lujemmin liittää
kolmannen sukupolven, Oidipuksen lapset, sukukiroukseen: Aiskhylos on
kaikesta päättäen ensimäinen, joka antaa Oidipuksen poikien ja tytärten
olla hedelmiä hänen avioliitostaan oman äitinsä kanssa. Ei siis yksin
rikos isää vastaan ja tämän kirous tuota onnettomuutta pojille; he
ovat samalla jonkinlainen viaton sovitusuhri aikaisempien sukupolvien
syyllisyydestä.
Ne kolme tragediaa, joissa Sophokles vuorostaan on käsitellyt tätä
satua, ovat _Antigone, Oidipus Tyrannos_ (»Kuningas Oidipus») ja
_Oidipus epi Kolono_ (»Oidipus Kolonoksessa»). Nämä murhenäytelmät
ovat — niinkuin runoilijan muutkin — täysin irrallisia ja itsenäisiä
tragedioja, vaikka ne luonnollisesti meidän silmissämme tulevat
kuulumaan yhteen siksi että ne kuvaavat saman perhedraaman eri
vaiheita. Sisäisen aikajärjestyksen mukaan tulee »Antigone»
viimeiseksi, mutta me aiomme kuitenkin alkaa siitä. Se on vanhin
noista kolmesta draamasta ja yleensä Sophokleen vanhimpia säilyneitä
tragedioja, muutamien mukaan vanhin kaikista; oletetaan hyvillä syillä,
että se esitettiin vuonna 442 tai 441, siis yli 30 vuotta ennen kuin
»Oidipus Kolonoksessa». Ja olen tahtonut lopettaa esitykseni tuohon
viimeksimainittuun murhenäytelmään, johon Sophokles luultavasti
todellisuudessa lopetti pitkän runoilijauransa.
* * * * *
»Antigonella» on Sophokles liittänyt Labdakidien sukutragediaan
vielä yhden renkaan, joka puuttui Aiskhylokselta ja luultavasti myös
alkuperäisestä sadusta. Tämä tragedia on jatkoa Aiskhyloksen näytelmään
»Seitsemän Thebaa vastaan». Ja jos Aiskhyloksen murhenäytelmän loppu
on alkuperäinen — mitä kuitenkin monet epäilevät — sisältää se jo idun
Antigone-tragediaan. Eteokles ja Polyneikes ovat kaatuneet taistelussa
toisiansa vastaan; heidän ruumiinsa makaavat näyttämöllä. Silloin tulee
airut tuoden käskyn kaupungin neuvostolta: Eteokles, joka on kaatunut
taistelussa maansa puolesta, on kätkettävä synnyinmaan poveen, kun
taas Polyneikes, joka on johtanut vihollisjoukkoa isiensä kaupunkia
vastaan, on hautaamatta heitettävä Theban muurien ulkopuolelle.
Mutta Antigone selittää tulevansa uhmaamaan kieltoa ja omin käsin
hautaamaan Polyneikeen. Thebalaisten neitseitten muodostama koori
on neuvoton ja jakautuu lopuksi kahteen puolikooriin, joista toinen
saattaa Polyneikeen ruumista, toinen taas neuvoston käskyä noudattaen
seuraa Eteoklesta. Ei siis edes kuolema voinut peittää sovintoon
tätä veljesriitaa, ja tässä muodossaan tragedia epäilemättä päättyy
epäsointuun. Tästä alkaa »Antigone», vaikkakaan tilanne Sophokleen
tragedian alussa ei ole aivan sama kuin hänen edeltäjänsä näytelmän
lopussa. —
Aikainen aamu Theban kuninkaanlinnan edustalla, päivää jälkeen sen
taistelun, jolloin vihollinen torjuttiin ja veljekset kaatuivat
toistensa aseista. Antigone tulee ulos sisarensa Ismenen seurassa ja
kertoo hänelle, mitä heidän enonsa Kreon, kaupungin uusi hallitsija,
on tehnyt ja määrää. Eteokleen hän on jo antanut haudata, mutta
Polyneikeen ruumiin hän on käskenyt heittää, hautaamatta ja itkemättä,
nälkäisten petolintujen saaliiksi; se, joka uhmaa käskyä, kivitetään
kuoliaaksi. Ja Antigone ilmoittaa aikovansa omin käsin haudata veljen
ruumiin. Turhaan koettaa Ismene kiellellä häntä, huomauttaen kuinka
vähän he, heikot naiset, ovat omiaan nousemaan miesten käskyjä vastaan.
Ismene tehköön niinkuin tahtoo — vastaa Antigone. Mutta hänen oma
päätöksensä pysyy lujana; kauniilta näyttää hänestä kuolema, kun
tehtävä on suoritettu, kaunis on lepo veljen rinnalla. Ja hän poistuu
yksin suorittamaan tekoansa. Ismene menee palatsiin.
Nyt saapuu koori, jonka muodostaa joukko ylhäisiä Theban vanhuksia,
ja tervehtii komealla hymnillä nousevaa aurinkoa. Koskaan ei päivän
kultainen silmä ole niin ihanasti säteillyt yli seitsenporttisen Theban
ja Dirken vuolteitten kuin tänä voiton suurena päivänä! Kotkan lailla
iski vihollisjoukko kaupunkiin, aukoen peitsihampaista kitaansa,
mutta se lyötiin takaisin, ennenkuin se oli ehtinyt täyttää kurkkunsa
thebalaisten verellä. Nyt on aika unohtaa menneet taistelut ja jumalten
temppelissä viettää voittojuhlaa lauluin ja tanssein.
Kreon astuu ulos. Hän ilmoittaa ottaneensa kaatuneitten
Oidipuksen-poikien sukulaisena haltuunsa Theban valtaistuimen; hän
kehittelee eräänlaista hallitusohjelmaa ja julistaa Polyneikeen
hautaamista koskevan kiellon, jonka jo tunnemme. Kun hän on lopettanut
esityksensä, syöksyy eräs niistä vahdeista, jotka hän on asettanut
vartioimaan ruumista, hengästyneenä ja järkytettynä sisään; hän tuo
uutisen, joka hänet vain vaivoin saadaan ilmoittamaan. Joku oli jo
suorittanut vertauskuvalliset hautausmenot peittämällä kuolleen ruumiin
mullalla, mutta työn tekijästä he eivät ole huomanneet jälkeäkään.
Kreon uhkaa vahteja häpeällisellä ja kauhealla kuolemalla, jos nämä
eivät pääse syyllisen perille. Kuningas menee palatsiin ja vahti
poistuu.
Nyt ilmaisee koori hämmästyksensä ja vavistuksensa kohtalokkaan
uutisen johdosta. Tämä laulu, joka on Sophokleen kuuluisimpia, kohoaa
kunniatemppeliksi ihmisen kekseliäisyydelle ja voimalle. Myrskyisen
meren yli käy ihmisen tie, maan hän kyntää aurallaan; ilman siivekkäät
laumat, metsän pedot, syvyyksien sukukunnat hän vangitsee; hevosia
hän kesyttää ja härkiä ja panee ikeensä niiden niskaan; kielen ja
ajatustaidon hän on oppinut, yksi vain on hänen voittajansa: Kuolema.
Suuri on hän totisesti niin hyvässä kuin pahassa, mutta korkeana kohoaa
lakiatottelevan ja oikeamielisen kaupunki, kun taas rikollinen ei
mitään kaupunkia omista.
Silloin koori saa nähdä jotakin, joka saa sen epäilemään silmiensä
todistusta: vartija palaa, laahaten mukanaan Antigonea. Hän kysyy
Kreonia, ja kun tämä on tullut ulos, kertoo hän missä olosuhteissa
Antigone vangittiin. Vahdit olivat taas paljastaneet ruumiin ja
asettuneet väijyksiin. Jonkun ajan kuluttua oli Antigone lähestynyt ja
nähdessään veljen paljastetun ruumiin puhjennut valitushuutoihin ja
kironnut ilkityön tekijää; sitten hän oli taas koonnut multaa ruumiille
ja vuodattanut juomauhrin vaskiuurnasta. Silloin vahdit ottivat hänet
kiinni, mutta hän ei säikähtänyt eikä liioin kieltänyt tekoaan. Ja
sitä hän ei tee nytkään, kun Kreon panee hänet tilille; hän vastaa
myöntävästi tämän kysymykseen, oliko hän tietänyt kiellosta.
Niin, sill’ ei Zeus sit’ ollut säännyt; Dike ei,
jonk’ istuin maili’ on Manan vakain, lausunut
moist’ ihmisille lakia. Sun käskyjäs
niin katsonut en korkeiks, että polkea
sua kuullen tohtis kuolevainen jumalain
lait pyhät, lakitauluun piirtämättömät.
Ei tänäiset eik’ eiliset, vaan ainaiset
ne on, ei tiedä kukaan, konsa syntyivät.
Ja tulla vikapääksi niitten tuomioon
en, ihmismieltä pelkäämällä, tahtonut.
Mun ett’ on kuoltava, sit’ enkö tiennyt ois! —
sun säätämättäskin. Mut ennenaikaiseen
jos kuoloon käyn, sen voitoksi ma arvioin.
Vai eikö oisi voitto sille kuolema,
kell’ elo, niinkuin, mull’, on ani auvotont'.
Jos onnen sen siis saavutan, ei huolta tuo
se mulle. Vaan jos hautaa vaille heittänyt
ma oisin oman äidin lapsi-vainajan,
se toisi tuskan katkeran; mut tämä ei.
Kreon sanoo kyllä osaavansa nujertaa Antigonen, uhmatkoon hän miten
tahansa; rauta, jota on eniten karaistu, on haurainta ja taittuu
helpoimmin. Hän on saava rangaistuksensa, ja Ismene samoin, joka
varmaan on ollut hänen rikostoverinsa. Antigone pyytää Kreonia
kiirehtimään; enempää kuin hänen henkensä ei Kreon kuitenkaan voi
saada; sananvaihto ei hyödytä mitään. Kun Ismene on kutsuttu paikalle,
kysyy Kreon häneltä, oliko hänellä osuutta sisaren tekoon. Ismene,
joka on päättänyt olla jättämättä sisartaan, vastaa myöntävästi.
Mutta Antigone kieltää hänen osuutensa. Ylpeänä siitä että yksin on
suorittanut tekonsa, tahtoo hän myöskin yksin kantaa vastuun. Kreon
antaa henkivartijoitten viedä Antigonen ja Ismenen kuninkaanlinnaan ja
vartioida heitä tarkasti; itse hän jää näyttämölle.
Nyt laulaa koori Labdakidien sukukirouksesta; sisarusten kuolemantuomio
on sammuttanut suvun viimeisen toivon. Koori asettaa Zeuksen
kaikkivallan vastakohdaksi ihmisten voimattomuudelle ja lopettaa
lausumalla ikivanhan viisauden sanan: Se, jonka jumala on lyönyt
sokeaksi, näkee pahan jonakin hyvänä. Kun laulu on lopussa, tulee
paikalle Haimon, Kreonin poika ja Antigonen sulhanen. Kreon ottaa hänet
vastaan pitkällä puheella, koettaen lohduttaa poikaa ja puolustaa omaa
menettelytapaansa. On parempi menettää kihlattunsa kuin mennä naimisiin
huonon naisen kanssa; kuri ja lainkuuliaisuus ovat välttämättömät
valtiossa, kaikki kapinallinen uhma on rangaistava. Haimon puolustaa
kihlattunsa asiaa alussa alussa levollisesti. Hän koettaa vaikuttaa
isaänsä järkisyillä; hän kertoo että koko kaupunki paheksuu Kreonin
tuomiota ja ylistää Antigonen tekoa, hän huomauttaa kuinka paljon
viisaampaa olisi olla uhmaamatta kansan mieltä. Mutta Kreon vihastuu,
sananvaihto isän ja pojan välillä käy yhä kiivaammaksi, ja kun kuningas
uhkaa panna Antigonen kuolemantuomion täytäntöön Haimonin silmien
edessä, syöksyy tämä pois, huutaen ettei isä koskaan enää ole näkevä
häntä. Nyt julistaa Kreon mikä kuolema Antigonea odottaa: hänet
muurataan elävänä erääseen luolaan, kalliohautaan, ja siellä hän saa
hitaasti kuolla nälkään. Ismenen hän on päättänyt säästää, vakuutettuna
hänen viattomuudestaan.
Kreonin mentyä palatsiin virittää koori, ajatellen äskeistä kohtausta,
laulun rakkauden kaikkivallasta. Lannistamaton, vastustamaton on Eros,
joka väijyy neidon hienohipiäisillä poskilla; kukaan jumala ei voi
häntä välttää eikä kukaan kuolevainen, ja se, jonka hän on vanginnut,
raivoaa. Hän se nytkin on aiheuttanut riidan isän ja pojan välillä.
Koorin laulaessa tätä tuodaan Antigone ulos. Nyt ei koori voi
pidättää kyyneleitään, ja nyt, matkalla kuolemaan, on Antigonekin
toinen kuin äsken, seisoessaan uhmaten kuninkaan edessä. Hän puhkeaa
valituksiin ajatellessaan kaikkea sitä elämän ihanuutta, joka hänen
nyt on jätettävä; koskaan ei häälaulua ole laulettu hänelle, Akheronin
morsiameksi hänet vihitään. Seuraa lyyrillinen vuoropuhelu, vuorolaulu
hänen ja koorin välillä; tämän mielestä rangaistus on oikeudenmukainen,
mutta se koettaa lohduttaa häntä viittaamalla hänen kohtalonsa
kunniakkuuteen, mitä Antigone taas pitää pilkkana ja mihin hän vastaa
valituksin. Kreon tulee ulos. Hän arvelee, että valitusvirret voivat jo
riittää, ja käskee henkivartijoita viemään Antigonen pois. Vielä kerran
tulkitsee tämä niitä tunteita, jotka täyttävät hänen sielunsa, vielä
kerran tarkastaa hän tekoaan ja ilmaisee rakkautensa veljeen, ja hänen
viimeiset sanansa, kun sotilaat vievät hänet pois, kuuluvat: »Katsokaa
kuinka minä kärsin ja kenenkä kautta, siksi että olen pitänyt pyhänä
sitä mikä on pyhää!»
Kun koori on laulanut toisista sankarittarista, joita on kohdannut
yhtä pelottava kuolema kuin Antigonea, tulee paikalle vanha ja sokea
tietäjä Teiresias erään pojan taluttamana. Hänellä on Kreonille
tärkeätä asiaa. Hän on havainnut pahaa ennustavia merkkejä.
Lintuenteet ovat epäsuotuisat, ja uhriliekki ei tahdo palaa kaupungin
alttareilla; syynä tähän on, että linnut ovat saaneet syödä Polyneikeen
hautaamatonta ruumista ja saastuttavat alttareita. Kaupunkia uhkaa
turmio, ja Teiresias vannottaa kuningasta antamaan haudata Polyneikeen.
Kreon, joka kunnioittaen on ottanut vastaan tietäjän, vihastuu ja
syyttää tätä muka kansan lahjomaksi. Silloin Teiresias lausuu erään
ennustuksen, jonka hän tähän asti on pitänyt salassa: kuolemantapaus
Kreonin omassa perheessä on oleva rangaistus hänen kaksinkertaisesta
rikoksestaan, siitä että hän on antanut sulkea elävän hautaholviin ja
kuolleen hautaamatta virua maanpäällä. Kun tietäjä on singahduttanut
ennustuksensa, poistuu hän.
Kreoniin on sattunut. Kokemus on osoittanut hänelle, että Teiresiaan
ennustukset ovat tosia. Neuvoteltuaan koorin kanssa hetkisen hän taipuu
ja rientää pois miehineen, hautaamaan kuolleen ja vapauttamaan elävän.
Nyt herää koorissa toivo jälleen; lyhyessä ja eloisassa laulussa se
kutsuu avukseen Dionysosta, Theban suojelusjumalaa, puhdistajaa ja
ilontuojaa.
Mutta silloin saapuu airut, eräs niistä miehistä, jotka olivat
seuranneet kuningasta hänen poistuessaan. Koorille ja Kreonin vaimolle
Eurydikelle, joka on tullut ulos kuulemaan viestiä, kertoo hän mitä on
tapahtunut. Kreonin ensimäinen toimenpide koski Polyneikesta: häväisty
ruumis pestiin, poltettiin ja haudattiin. Kun he sitten lähestyivät
sitä luolahautaa, johon Antigone oli suljettu, kuului sisästä Haimonin
valittava ääni. He tunkeutuivat hautahuoneeseen ja löysivät Antigonen
kuolleena, hirttäytyneenä kierrettyyn huntuunsa; voihkien syleili
Haimon hänen ruumistaan. Kreon riensi hänen luokseen, mutta kun
nuorukainen näki isänsä, sylki hän tätä kasvoihin ja paljasti miekkansa
häntä vastaan. Kreon pakeni ja Haimon syöksyi miekkaan, tarrautuen
rakastettunsa ruumiiseen saadakseen edes kuolemassa yhtyä häneen.
Kun kuningatar on kuullut tämän, vetäytyy hän hiljaisena pois;
levottomana hänen äänettömyydestään seuraa airut häntä. Nyt palaa Kreon
miestensä seuraamana, jotka kantavat Haimonin ruumista paareilla;
kuningas vaikeroi myöhäisessä katumuksessaan. Airut tulee ulos ja
kääntyy Kreoniin. Yhden surun — sanoo hän — tuo kuningas mukanaan,
toinen odottaa häntä sisällä linnassa: kuningatar on surmannut itsensä,
kiroten puolisoaan. Ovi avataan, ja Eurydiken ruumis tulee näkyviin.
Kreon toivoo kuolemaa; täysin murtuneena antaa hän henkivartijain
taluttaa itsensä palatsiin. Ja murhenäytelmä päättyy koorin johtajan
mietelmään: Viisaus ja jumalanpelko ovat korkein hyvä, mutta
ylimielinen ja kopea saa rangaistuksensa.
* * * * *
Sophokleen murhenäytelmistä on »Antigone» yleensä katsottu kuuluvaksi
parhaimpien joukkoon, ja tuskin minkään kreikkalaisen tragedian
aatesisällöstä on enemmän väitelty. Mitä on runoilija tahtonut sanoa
tällä murhenäytelmällään? Mitä periaatteita, mitä valtoja on hän tässä
esittänyt ristiriidassa keskenään?’
Lähtien nykyaikaisista tragiikan teorioista on eräällä taholla tahdottu
tässä murhenäytelmässä nähdä taistelu kahden pohjaltaan yhtä oikeutetun
prinsiipin välillä: valtion ja perheen. Tragedian päähenkilöillä olisi
siis kummallakin oikeus puolellaan, mutta samalla olisivat molemmat
tehneet itsensä syyllisiksi edustamalla väärin keinoin ja liioitteluin
itsessään oikeutettua periaatetta. Kreon pitää valtion puolta liian
häikäilemättä, Antigone puolustaa perhesiteitten pyhyyttä, mutta rikkoo
samalla yhteiskunnan lakeja vastaan ja unohtaa asemansa naisena. Tämän
teorian kannattajien tehtävänä on siis ollut jakaa syyllisyystaakka
tasan, mikäli mahdollista puolustaa Kreonia ja siirtää syytä myös
Antigonelle.
Tämä katsantotapa ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Se edellyttää, että
Sophokles olisi rakentanut tragediansa monisäikeisen yhteiskunnallisen
ja siveellisen ongelman pohjalle — aikomus, joka varmaan oli hänestä
kaukana. Yhtä väärin olisi kuitenkin kieltää kaikkea moraalista
sisältöä tältä murhenäytelmältä: suhtautui Sophokles aiheeseen miten
objektiivisesti tahansa, eräänlainen tendenssi seurasi jo itse
aihetta, jonka hän otti käsiteltäväkseen. Hän kuvaa nuorta tyttöä,
joka mieluummin käy kuolemaan kuin pettää pyhän velvollisuuden;
taistelu käydään kuninkaan mielivaltaisen mahtikäskyn ja niiden
kirjoittamattomien, pyhien lakien välillä, joiden äänen Antigone kuulee
sisimmässään.
Tämä tendenssi näkyy murhenäytelmässä päivänselvänä. Runoilija ei anna
minkään oikeutuksen varjon langeta kuninkaan kieltoon, joka koski
Polyneikeen hautaamista. Tämä kielto tuntuu meistä oikulta, ei viisaan
hallitsijan määräykseltä. Olemme jo aikaisemmin nähneet, mitä hauta
merkitsi kreikkalaisille, ja hautaamisoikeutta ei historiallisena
aikana kielletty edes pahimmilta vihollisilta; kiihkeimmät taistelut
keskeytettiin, jotta tämä velvollisuus vainajia kohtaan voitaisiin
täyttää. Ei edes suurimmilta rikollisilta riistetty tätä oikeutta:
maankavaltajia ja temppelinhäpäisijöitä ei saanut haudata maan rajojen
sisäpuolelle, mutta vieraalla maaperällä se sai tapahtua, itse hauta
heille myönnettiin. Että Kreonin kielto onkin katsottu rikokseksi,
käy selvästi ilmi murhenäytelmästä. Se on rikos ihmisten silmissä,
sillä saamme tietää, että koko kaupunki salaa paheksuu kuninkaan
tuomiota ja ylistää Antigonen tekoa. Että se on rikos myöskin jumalten
edessä, sen saamme kuulla Teiresiaalta: jumalat osoittavat selvästi
tyytymättömyyttään, onnettomuudet uhkaavat kaupunkia.
Ja niinkuin Kreon esiintyy rikollisena, niin esiintyy Antigone
viattomana. Tärkeimpänä todistuksena hänen rikollisuudestaan on
mainittu koorin suhtautuminen Kreoniin ja häneen: koori hyväksyy
kuninkaan toimenpiteet, on sanottu, ja tuomitsee Antigonen teon.
Kuitenkaan ei koori lausu mitään hyväksyvää sanaa Kreonin kiellon
johdosta; se ei myöskään pane vastalausetta, mutta sen tottelemista ja
alistuvaisuutta osoittavista sanoista ymmärtää kuitenkin, että asia
koskee siihen epämieluisasti. Kun sitten Antigone esiintyy näyttämöllä,
osoittaa koori myötätuntoa häntä kohtaan, mutta tosi on, että se
alussa pitää Kreonin puolta; vaikka se ymmärtääkin että hänen tekonsa
itsessään oli hurskas, on hän kuitenkin sen silmissä syyllinen, koska
hän oli rikkonut esivallan määräystä vastaan. »Sielun mielettömyyttä»
näkee koori hänen teossaan. Mutta heti Teiresiaan esiintymisen jälkeen
muuttaa se katsantokantaa ja asennetta. Nyt se ymmärtää, mitä Kreon
on rikkonut, ja juuri koorin nimenomaisesta kehoituksesta kuningas
rientää korjaamaan erehdyksensä. Ja kun hän myöhemmin syyttää itseään
koko onnettomuudesta, huudahtaa koori: »Voi sinua, kuinka myöhään ovat
silmäsi avautuneet totuudelle!»
Sen kautta että koori ensin asettuu Antigonea vastaan ja että se ja
Kreon myöhään ja samaan aikaan tajuavat tuon kohtalokkaan erehdyksen,
kohoaa draamallinen vaikuttavuus. Samanlaiselta näkökannalta ymmärtää
myöskin koorin kokoonpanon tässä tragediassa — mikä on poikkeus
yleisestä säännöstä. Antigonelta puuttuu sekin lohdutus, mikä on
jokaisen muun tragedian sankarittaren saatavilla: naisten muodostama
koori, joka tukee ja lohduttaa häntä. Asettamalla tuon impulsiivisen
nuoren tytön rinnalle järkevän ja varovaisen vanhuskoorin, on runoilija
vielä tehostanut hänen yksinäisyyttään ja eristymistään, vielä
enentänyt lohduttomuutta ja tragiikkaa.
Koskaan kalpenemattomana loistaa Antigonen ympärillä rakkauden ja
uhrautuvaisuuden sädekehä. Mutta mikään abstraktinen ja eloton
ihanneolento ei hän suinkaan ole. Epäilemättä hän tavallaan on —
käyttääksemme koorin sanoja — hurjan isänsä hurja tytär; muuten hän
kai vain olisi istunut lieden ääressä ja itkenyt. Taipumaton on hänen
uhmansa Kreonia kohtaan, ja sisarellekin tekee hänet kirpeäksi ja
kovaksi suuttumus kiellon johdosta ja pettymys siitä että Ismene
kieltäytyy olemasta hänen apunaan. Mutta kun jännitys on ohi, seuraa
vastavaikutus. Kun kamppailu on päättynyt, alkaa ajatus toimia, ja
hän miettii tekoaan; hän ei epäile sen oikeutusta, mutta hänet valtaa
hämmästys ja epävarmuus niiden mahtien edessä, jotka antavat kuoleman
olla palkkana siitä että hän on seurannut pyhien lakien käskyä.
Siinä lausunnossa, jossa Antigone viimeisen kerran harkitsee
tekoansa ja kohtaloansa, on paikka, joka on herättänyt paljon
huomiota ja väittelyä. Hän puolustaa siinä itseään yhtä uudella
kuin yllättävällä tavalla. Vain siksi, että oli kysymys veljestä,
hautasi hän Polyneikeen, sillä toista veljeä ei hän koskaan voinut
saada; puolison tai lapsen vuoksi ei hän olisi uhmannut kieltoa,
sillä hän olisi voinut mennä uusiin naimisiin tai saada uuden lapsen!
Muiden muassa loukkaantui jo Goethe tästä ja lausui Eckermannille
toivomuksensa, että jokin tutkija vakuuttavalla tavalla poistaisi
koko tämän kohdan. Useat hellenistit ovatkin selittäneet nämä rivit
Sophokleelle arvottomiksi ja epäperäisiksi; heistä on tuntunut
mahdottomalta ajatella, että runoilija olisi antanut sankarittarensa
alentua tuollaiseen viisasteluun puolustettuaan itseään niin kauniilla
ja jalolla todistelulla. Asia ei ole kuitenkaan niin vähällä kuitattu:
noin sata vuotta »Antigonen» esityksen jälkeen mainitsee Aristoteles
juuri tätä kohtaa. Senvuoksi ovat monet sitä puolustaneet ja eri
tavoilla selittäneet. Eräs aikamme etevimpiä hellenistejä näkee siinä
suorastaan piirteen Sophokleen neroutta, kohdan, joka suuressa määrin
lisää todellisuusvaikutelmaa; Antigone on vain seurannut vaistoaan eikä
ole selvillä menettelytapansa syistä, hän ei tiedä kuinka puolustaisi
itseään, hän ei osaa esittää järkisyitä, hän osaa vain tuntea. Tähän
voi kuitenkin huomauttaa, että aikaisemmin olemme kuulleet hänen
esittävän järkisyitä yhtä viisaasti kuin kaunopuheisesti. Toiset
puolustajat katsovat asiaa toisin. Antigone antautuu kokonaan yhdelle
tunteelle, yhdelle ajatukselle; puoliso ja äiti ei hän ole koskaan
ollut, rakkaus veljeen täyttää hänet kokonaan; että se velvollisuus,
jonka hän nyt on täyttänyt ja jonka puolesta hän on valmis uhraamaan
elämänsä, myöskin tuntuu hänestä pyhimmältä kaikista, on psykologisesti
oikein, ja siksi hän voikin vakuuttaa, hyvässä uskossa mutta kuitenkin
vasten totuutta, että hän ei olisi tehnyt samaa lapsen tai puolison
tähden. Useimpien korvissa lienee kuitenkin mainituilla säkeillä väärä
sointi, mutta emme saa unhottaa, että kreikkalaiset olivat suuresti
mieltyneet kaikenlaisiin dialektisiin viisasteluihin; eräänlaisia tämän
kohdan vastineita tavataan niin Sophokleella kuin jo Aiskhyloksella.
Ei voi muuta kuin yhtyä Goethen toivomukseen, niin vähän toiveita kuin
onkin sen toteutumisesta. Olen maininnut tämän yksityiskohdan vain
ollakseni lankeamatta ylistelyyn ja ihannoimiseen ja osoittaakseni,
että Sophokleenkin marmorilla voi meidän näkökannaltamme katsoen olla
pilkkunsa.
Oli miten oli — se muutos, joka on tapahtunut Antigonen mielentilassa
ja ryhdissä, kun hän viimeisen kerran esiintyy näyttämöllä, kuuluu
enimmin elävöittäviin ja tosiin piirteisiin, joita runoilija on
sankarittarelleen antanut. Niin kauan kuin jännitystä kestää, ei
hän heikkene silmänräpäykseksikään. Mutta kun tuomio on langennut,
Kreon poistunut eikä hänellä enää ole ketään vastustettavanaan,
silloin tulee hänestä vain hyljätty ja kuolemaantuomittu nainen, joka
ikävöi sääliä ja myötätuntoa. Janoten ymmärtämystä, jäähyväissanaa,
jäähyväiskatsetta, kääntyy hän kooriin, mutta vanhusten viittauksessa
hänen tulevaan maineeseensa näkee hän vain pilkkaa: sellaisia sanoja
ei hän ollut odottanut. Hän on valinnut kuoleman mieluummin kuin
rakkausvelvollisuutensa pettämisen, mutta hänen lämmin verensä hyytyy
sen edessä, hänen nuoruutensa riippuu kiinni elämässä, jonka rikkautta
hän vain aavistaa. Se valitus, joka on hänen huulillaan, kun hän
erkanee päivän valosta, ikäänkuin kruunaa hänen kauniin ihmisyytensä.
Myöskin Kreon on hienosti piirretty. Hän ei ole mikään tunnoton
tyranni, mutta hänen ensimäinen hallitustoimenpiteensä on
epäinhimillinen käsky, josta hän itsepintaisesti pitää kiinni, vaikka
näkeekin mitä kauhistavia seurauksia se tuo mukanaan. Jouduttuaan
kerran väärälle tielle ei hän osaa jättää sitä. Hän on väkivaltainen
ja kiivas ja itsepäinen mies, mutta hän ei ole alhaisten eikä
henkilökohtaisten vaikuttimien johtama. Valtion menestys vaatii
hänen silmissään esivallan määräysten sokeata tottelemista, olivat
ne sitten minkälaiset tahansa. Antigonessa, joka avoimesti uhmaa
hänen määräystään, vieläpä ylpeilee teostaan, hän näkee anarkian ja
kapinanhengen ruumiillistuneena; hänen vaikuttimiaan ei Kreon ymmärrä,
sillä heidän ajatuksensa ja tunteensa liikkuvat aivan eri tasoilla.
Tragediat »Elektra» ja »Antigone» ovat muutamissa suhteissa
vastineita toisilleen. Molemmat kohoavat muistomerkiksi voimakkaalle
ja intohimoiselle naissielulle; molemmissa pitää sankaritar rakkaan
vainajan puolta, toisessa isän, toisessa veljen; molemmissa on
lujatahtoinen ja tekoihin pystyvä sisar asetettu vasten heikkoa
sisarta. Mutta kuinka suuri onkaan sen ohella eroitus — toisaalla vihan
tragedia, toisaalla rakkauden ja uhrautuvaisuuden! »Antigone» lienee
uudempina aikoina ollut suosituin antiikin tragedioista, ja syystäkin:
se on niistä kaikista yleisinhimillisin ja yleispätevin.