Tragedia _Trakhiniai_, »Trakhiin naiset», on saanut nimensä koorista,
jona tässä on nuoria naisia Trakhiin kaupungista Thessaliassa; kun
koori kuitenkaan ei esitä mitään merkitsevämpää osaa draamassa, on
sangen aiheetonta nimittää sitä koorin mukaan. Näytelmän aikamääräystä
varten ei ole mitään varmoja kiinnekohtia, mutta eräiden piirteitten
perustalla, jotka tietävät Euripideen vaikutusta, voitanee katsoa
sen kuuluvan viimeiseen tai ainakin myöhäisempään osaan Sophokleen
runoilijatoimintaa. Kirjalliselta näkökannalta on tätä draamaa
arvosteltu hyvin eri tavalla; kokonaisuutena se on mielestäni heikoin
Sophokleen säilyneistä murhenäytelmistä. Aihe on Herakles-sadun
loppukohtauksesta: sankarin tuhoutuminen ja kuolema roviolla.
Tapahtumapaikka on Trakhiin kaupungissa, sen talon edustalla, jossa
Herakleen perhe asuu.
Jo toista vuotta on sankari ollut poissa kaukoretkillään hänen
puolisonsa Deianeiran saamatta mitään tietoa hänestä. Tämän levottomuus
ja tuska ovat jo käyneet sietämättömiksi, kun hän äkkiä saa sanan
että Herakles on tulossa; mutta nyt hän myöskin saa tietää, että tämä
on ollut hänelle uskoton ja että kilpailijatar on niiden vankien
joukossa, jotka sankari on ennakolta lähettänyt kotiin. Hädässään
Deianeira turvautuu kohtalokkaaseen keinoon voittaakseen miehensä
rakkauden takaisin. Kentauri Nessos, joka kerran oli yrittänyt tehdä
hänelle väkivaltaa, sai surmansa Herakleen myrkytetystä nuolesta;
kuolinhetkenään neuvoi kentauri Deianeiraa kokoamaan veren, joka vuoti
myrkytetystä haavasta; siitä hän muka saisi pettämättömän keinon
Herakleen rakkauden säilyttämiseksi. Nyt Deianeira etsii tuon nesteen,
voitelee sillä erään vaipan ja lähettää sen miehelleen. Hetken kuluttua
saapuu turman viesti: Herakles on pannut ylleen myrkytetyn puvun, hän
vääntelehtii pelottavissa tuskissa ja on mennyttä miestä. Deianeira
menee taloon ja ottaa omin käsin itsensä hengiltä; kuoleva Herakles
kannetaan näyttämölle, jossa hän loputtomassa yksinpuhelussa kuvailee
kärsimyksiään. Tämä viimeinen kohtaus täyttää neljännen osan koko
murhenäytelmää ja päättyy siihen että sankari taaskin kannetaan pois,
oman toivomuksensa mukaan poltettavaksi roviolla Oita-vuorella. —
Jos katsoo ohi suurimman sommitteluvirheen — pitkän, yhtä
yksitoikkoisen kuin tarkoituksettoman loppukohtauksen kärsivine
ja valittavine sankareineen — ei tältä tragedialta suinkaan puutu
ansioita. Kaikista Sophokleen naisluonteista edustaa Deianeira
hennointa ja pehmeintä naisellisuutta. Hän on rakastava ja
anteeksiantava nainen; huolimatta kaikesta mitä hän on saanut
kärsiä miehensä tähden, on hän säilyttänyt rakkautensa ja ihailunsa
vähentymättömänä. Elämä tuon väkevän rinnalla ei ole tarjonnut hänelle
sekaantumatonta onnea. Yksinään hän on viettänyt suurimman osan
elämäänsä; ainoat auringonpilkkeet ovat olleet Herakleen lyhyet käynnit
kodissa. Kaikille hänen virheilleen Deianeira on ummistanut silmänsä,
kaikelle raa'alle ja epävakaiselle hänen luonteessaan, vain sankarin ja
vapauttajan hän on nähnyt miehessään, vain hänen kykynsä taistella ja
kärsiä.
Vasta kun Herakles lähettää kilpailijattaren hänen oman kattonsa
alle, on mitta täysi. Mutta ei edes tämä loukkaus kykene surmaamaan
hänen rakkauttaan, hän ajattelee vain, kuinka voisi voittaa miehensä
rakkauden takaisin. Ei vihaa eikä suuttumusta herätä nuori ja kaunis
kilpailijatar hänessä, jo vanhentuvassa ja hyljätyssä; myötätuntoa,
sääliä on hänessä vain. Suurimpana hän esiintyy siinä kohtauksessa
— koko draaman järkyttävimmässä — jossa hän saa tietää lahjansa
seuraukset ja kun »murhaaja»-sana sinkoaa häntä vastaan hänen oman
poikansa huulilta. Vastaamatta sanaakaan hän alkaa käydä taloa kohti.
»Miksi vaikenet» — kysyy koori — »etkö ymmärrä, että hiljaisuutesi
syyttää sinua?» Mutta mykkänä jatkaa hän tietään, sanatonna,
valittamatta, kohti taloa ja kohti kuolemaa.
Jos Deianeira ensi hetkestä saakka herättää myötätuntoa, on
aivan päinvastoin Herakleen laita: hän on Sophokleen näytelmien
epämiellyttävimpiä ja tympäisevimpiä luomuksia. Tosin edellytetään,
että hän on tuo suuri sankari ja vapauttaja, viljelyksen esitaistelija,
mutta turhaan etsii suuruutta hänen personallisuudestaan ja
esiintymisestään tragediassa. Kaikki, mitä draamassa saamme kuulla
hänestä, virittää mielemme häntä vastaan, ja sinä aikana, jolloin hän
on näyttämöllä, vahvistuu tämä vaikutelma yhä. Hänen kärsimyksensä
jättävät meidät jokseenkin kylmiksi, huolimatta siitä väkivaltaisesta
ja pitkäaikaisesta paatoksesta, jolla niitä kuvataan. Herakles on
villi ja raaka voimaihminen, jonka ainoat myönteiset ominaisuudet ovat
rohkeus ja fyysillinen voima.
»Trakhiin naiset» vaikuttaa kahdelta eri tragedialta. Toinen kaunis
ja täysin kehittynyt, jossa Deianeira on päähenkilö, sitten toinen
— lyhyt, vain yksinäytöksinen tragedia — jonka sankari on kuoleva
Herakles.
* * * * *
Vuonna 409, muutamia vuosia ennen kuolemaansa, ja ainakin 85 vuoden
iässä, esitytti Sophokles tragedian _Philoktetes_, joka monessa
suhteessa on hänen kauneimpia ja mielenkiintoisimpia murhenäytelmiään.
Satu, jolle näytelmä on rakennettu, kuuluu troiaiaiseen tarupiiriin ja
on sisällöltään seuraava. Thessalialainen kuninkaanpoika Philoktetes
oli kuolevalta Herakleelta saanut tämän jousen ja nuolet, jotka eivät
koskaan erehtyneet päämäärästään. Kun sitten kreikkalainen laivasto
Agamemnonin johdolla purjehti Troiaa kohti, oli Philoktetes mukana
laivoineen; matkan varrella pysähdyttiin toimittamaan uhria, ja tämän
toimituksen aikana pisti myrkyllinen käärme häntä jalkaan. Kun tuon
pahan haavan haju vaivasi tovereita ja haavoittuneen valitushuudot
häiritsivät uhritoimitusta, antoivat Atreuksen pojat ja Odysseus laskea
nuoren miehen maihin Lemnos-saaren asumattomalle ja kolkolle rannalle.
Niin kului kymmenen vuotta. Philoktetes eleli edelleen Lemnoksessa,
hyljättynä ja tuskien kalvamana, ja hänen entiset toverinsa piirittivät
edelleen Troiaa; Akhilleus oli jo kaatunut ja Aias tuhoutunut oman
kätensä kautta. Silloin eräs tietäjä ilmoitti, että Troiaa ei voida
valloittaa ennenkuin kaksi ehtoa on täytetty. Ensiksikin on Philoktetes
haettava Lemnoksesta, sillä vain jos hän Herakleen aseilla taistelee
Troiaa vastaan, voidaan tämä valloittaa. Ja toiseksi oli Akhilleuksen
pojan Neoptolemoksen tultava Troiaan ja isänsä aseilla otettava osaa
ryntäykseen. Niin tapahtuikin. Neoptolemos ja Philoktetes tuotiin
kreikkalaiseen joukkoon. Jälkimäisen haavan paransi sotajoukon lääkäri,
hän löi Pariin kaksintaistelussa, ja nuoret sankarit jakoivat kunnian
Troian lopullisesta kukistamisesta.
Sophokles on tragediassaan käsitellyt vain lyhyttä kohtausta tästä
tarusta, niinkuin aikaisemmin Aiskhylos ja Euripides hävinneissä
Philoktetes-draamoissaan: kertomusta siitä, kuinka Philoktetes saadaan
tulemaan inhoamiensa toverien avuksi. Jo Aiskhyloksen draamassa
uskotaan Odysseuksen tehtäväksi suostutella ja noutaa sankari, joka
vihasi juuri häntä kaikista enimmän; Sophokles kehittää juonta edelleen
panemalla mielevälle Odysseukselle avustajaksi Neoptolemoksen,
Akhilleuksen urhean ja ritarillisen pojan.
Siirrymme siis Lemnoksen karulle rannikolle. Odysseus ja Neoptolemos
ovat juuri nousseet maihin; edellinen huomauttaa, ettei hän ilman
hengenvaaraa voi kohdata Philoktetesta, ja laatii senvuoksi seuraavan
suunnitelman. Neoptolemoksen on ilmaistava itsensä Philokteteelle,
mutta uskoteltava jättäneensä kreikkalaisen sotajoukon jouduttuaan
riitaan Atreuksen poikien ja Odysseuksen kanssa, jotka vastoin
lupaustaan olivat pidättäneet häneltä hänen isänsä aseet; sitten,
tilaisuuden sattuessa, hänen on viekkaudella anastettava sankarilta
hänen jousensa ja nuolensa. Nuoren miehen rehellisyys nousee tätä
ehdotusta vastaan: hän on valmis käyttämään väkivaltaa, mutta ei tahdo
antautua petokseen. Silloin Odysseus osoittaa, kuinka mahdotonta on
väkivallalla voittaa miestä, jolla on hallussaan Herakleen aseet,
ja huomauttaa, että Philokteteen läsnäolo sotajoukossa on Troian
valtauksen ja Neoptolemoksen omien mainetöitten ehtona. Nuorukainen
suostuu vastahakoisesti, ja Odysseus katoaa näyttämöltä.
Nyt tulee Philoktetes näkyviin. Hän on iloinen kuullessaan
äidinkieltään, ja vielä suuremmaksi tulee hänen ilonsa, kun hän saa
tietää että Akhilleuksen poika on hänen edessään. Hän kuvailee tälle
kymmenvuotisia kärsimyksiään, saa puolestaan kuulla Odysseuksen
keksimän valhejutun, ja vannottaa Neoptolemosta ottamaan hänet
mukanaan kotiin. Tämä antaa suostumuksensa, mutta silloin lähestyy
äkkiä kaksi miestä, kaksi Odysseuksen lähettämää merimiestä, joista
toinen on puettu kiertäväksi kaupustelijaksi. Tämä sanoo tulevansa
varoittamaan: kreikkalaiset sotapäälliköt ovat lähettäneet ajamaan
takaa Neoptolemosta, ja Odysseus ja eräs toinen sankareista on saanut
tehtäväkseen ottaa vangikseen Philokteteen. Kun Philoktetes kuulee
olevansa vainottu, innostuu hän vieläkin enemmän jättämään saaren, ja
hänen myötätuntonsa Neoptolemosta kohtaan kasvaa, kun hän kuulee että
samat viholliset vainoavat tätäkin.
Mutta nyt sattuu eräs noita useasti uudistuvia kouristuskohtauksia,
jotka kuuluvat hänen tautiinsa, ja ennen tainnoksiinmenoaan hän
jättää jousen ja nuolet Neoptolemokselle, jotta ne eivät joutuisi
hänen vihollistensa käsiin; nuori mies ottaa ne vastaan pysyen
vilpillisessä tarkoituksessaan. Lopuksi Philoktetes vannottaa uutta
ystäväänsä olemaan hylkäämättä häntä. Nyt alkaa Neoptolemos tuntea
syvää ja todellista sääliä; hän lupaa ettei jätä sairasta ja vahvistaa
lupauksensa kädenlyönnillä. Philoktetes vaipuu horroksiin.
Kun hän taaskin herää tajuntaan, ei Neoptolemos enää voi jatkaa
ilveilyään. Häpeä ja katumus polttavat häntä, hän tunnustaa arvottoman
viekkautensa ja ilmaisee totuuden Philokteteelle. Tämä vaatii kohta
jousta ja nuolia, mutta Neoptolemos kieltäytyy antamasta niitä
takaisin. Philoktetes ilmaisee nyt epätoivoansa ja vihaansa; milloin
hän rukoilee Neoptolemosta, milloin syytää tälle moitteita ja
herjauksia. Tämä seisoo neuvottomana, säälin ja häpeän vallassa, ja
katsojasta tuntuu, että hän jo on valmis antamaan aseet takaisin, kun
Odysseus äkkiä hyökkää piilopaikastaan estämään häntä.
Nyt tahtoo Philoktetes heittäytyä kalliolta alas, mutta Odysseuksen
käskystä hänet sidotaan. Hän jääköön kernaasti Lemnokseen — selittää
tämä — kunhan vain hänen aseensa tulevat sotajoukkoon; löytyneehän
siellä miehiä, jotka osaavat käyttää niitä. Odysseus ja Neoptolemos
etenevät laivoja kohti päästettyään Philokteteen taas vapaaksi.
Tämä on jo hävinnyt luolaansa, kun Neoptolemos kiireissään palaa,
kintereillään Odysseus, joka kysyy häneltä mitä tämä äkillinen temppu
merkitsee. Nuori mies, jonka sielussa oikeamielisyys ja kunniantunto
ovat voittaneet, selittää aikovansa jättää Philokteteelle tämän
oikeudenmukaisen omaisuuden. Odysseus koettaa saada hänet luopumaan
aikeestaan, mutta kun mikään ei auta, poistuu hän lausuen uhkauksia.
Neoptolemos huutaa Philoktetesta, ja tämä tulee esiin, kysyen
mitä uusia ansoja hänelle nyt on pantu. Vastaukseksi ojentaa
Neoptolemos hänelle jousen ja nuolet. Odysseus, joka vain on jäänyt
väijyksiin läheisyyteen, syöksyy ottamaan aseet takaisin, mutta
vain Neoptolemoksen väliintulo estää häntä tulemasta ammutuksi. Hän
katoaa nyt eikä enää tule näkyviin. Neoptolemos koettaa vielä kerran
suostutella Philoktetesta tekemällä selkoa ennustuksesta, joka koskee
hänen parantumistaan ja osuuttaan Troian valtaukseen. Philoktetes
epäröi hetkisen, hän tekisi kernaasti ystävälleen mieliksi, mutta
ei voi olla yhteistyössä verivihollistensa kanssa, ja hän pyytää
Neoptolemosta nyt vain täyttämään lupauksensa ja viemään hänet kotiin.
Tämä suostuu, ja nuoren ystävänsä käsivarren tukemana Philoktetes alkaa
kävellä rannalle päin. Mutta nyt näyttäytyy ylimaailmallinen ilmestys:
Herakles. Hän ilmoittaa jumalten tahdon olevan, että Philoktetes,
taudistaan parantuneena, kaksintaistelussa surmaa Pariin ja yhdessä
Neoptolemoksen kanssa valloittaa Troian. Tämä jumalainen sanoma saa
Philokteteen taipumaan. Hän sanoo hyvästit Lemnokselle ja kulkee
Neoptolemoksen kanssa laivoja kohti. —
Kuten edellisessä tragediassa on tässäkin huomattu Euripidesta
muistuttava piirre siinä, että sankarin kärsimysten kuvaus useammin
kuin kerran lähentelee realistista ja patologista, ja vielä selvemmin
ilmenee Euripideen vaikutus draaman loppukohtauksen jumalaisessa
ilmestyksessä; tämä, tragediankirjoittaja nimittäin usein ratkaisee
murhenäytelmäinsä monisäikeisen juonen antamalla jonkun yliluonnollisen
olennon sekaantua asiaan. Että Herakleen esiintyminen merkitsee
rakenteellista heikkoutta, siitä ei ole epäilystäkään, mutta voi
hyvin ymmärtää, kuinka tällaisen keinon käyttäminen on houkutellut
runoilijaa. Sellaisena kuin hän oli kuvannut Philokteteen, ei tämä
voinut suostua sopimaan verivihollistensa kanssa, ja kuitenkin täytyi
tragedian päättyä siten, että hän lähti sotajoukkoon Troian edustalle:
niin vaati yleisesti tunnettu satu.
Mutta kaikesta tästä huolimatta on tällä harvinaisella juoninäytelmän
ja luonnedraaman yhdistelmällä aito sophoklesmainen hohde. Philoktetes
on Sophokleen selvimpiä ja perinpohjaisimmin kuvattuja luonteita,
sielullisesti hienommin piirretty kuin Aias, jonka kanssa hänellä on
useitakin vertailukohtia. Hänen tahdonvoimansa, hänen ylpeytensä,
sensijaan että olisi taipunut tai murtunut, on vain karaistunut
kymmenen vuoden keskeytymättömissä kärsimyksissä, ja runoilija antaa
niiden nyt joutua kovimpaan koetukseen mitä ajatella voi. Ilman
epäluuloa hän avaa sydämensä vanhan aseveljensä pojalle ja uskoo tälle
ainoan omaisuutensa, aseensa. Sitten hän huomaa joutuneensa häpeällisen
petoksen uhriksi. Hänellä on valittavana joko käydä kohtaamaan
nälkäkuolemaa tai unohtaa vääryydet, solmia rauha vihollistensa
kanssa ja niittää katoamatonta kunniaa — ja hän ei epäröi hetkeäkään.
Sitten tulee käytäntöön vieläkin harkitumman hieno keino. Hän saa
kernaasti jäädä saarelle — sanotaan nyt — Odysseus on hänen jousellaan
ja nuolillaan niittävä sen maineen, joka muuten olisi tullut hänen
osakseen. Mutta turhaan: ei edes ajatus verivihollisen voitosta
hänen omien aseittensa avulla saa häntä taipumaan. Vihdoin tulee
vaarallisin kiusaus. Rehellisyys ja jalomielisyys ovat tehoisampia
keinoja häntä vastaan kuin väkivalta ja viekkaus, ja kun Neoptolemos
katuu vilpillisyyttään ja antaa hänelle takaisin aseet, silloin hän
epäröi, joskin vain silmänräpäyksen. Mikään ihmismahti ei häneen pysty.
Tarvitaan yliluonnollinen voima taivuttamaan häntä: jumalten tahtoa
vastaan hän ei taistele, kohtalon päätökseen hän mukautuu.
Neoptolemoksen asettaminen tragediaan tekee sielullisen sisällön ja
mielenkiinnon kaksinkertaiseksi: draamaan Philokteteen ylpeydestä
ja lujuudesta kärsimyksessä liittyy vielä toinen, draama hyvän
ja pahan taistelusta kunnianhimoisessa, mutta turmeltumattomassa
nuorukaissielussa. Kunnianhimonsa houkuttelemana, viehättyneenä
ajattelemaan sitä katoamatonta kunniaa, joka on tuleva hänen osakseen
Troian valtauksessa, antautuu Neoptolemos käytettäväksi vilppiin,
mutta nähdessään syvästi onnettoman sankarin kärsimykset hän tajuaa
kavaltajatehtävänsä häpeän, ja hänen luonteensa oikeudentunto ja
jalomielisyys pääsevät oikeuksiinsa.
Jyrkkänä vastakohtana näille luonteille on Odysseus, ja pitkä on
välimatka häneen tuosta kauniin inhimillisestä Odysseus-haahmosta,
jonka opimme tuntemaan »Aiaassa». »Philokteteessa» hän kohtaa meitä
muodossa, joka näyttää olleen tavallinen myöhemmässä attikalaisessa
tragediassa ja jossa viekkaus ja kavaluus ovat pääpiirteinä; hän on
tunnoton juonienpunoja, joka ei häikäile mitään keinoja saavuttaakseen
päämäärän, jonka on asettanut itselleen.
Silmiinpistävä on se vähäinen osa ja merkitys, joka tässä tragediassa
on varattu koorille. Siinä on vain yksi koorilaulu varsinaisessa
merkityksessä; kooriosilla on usein vuoropuhelun luonne, ne
ovat monasti lyhyehköjä vuorolauluja, ja syvempiä mietelmiä ja
jälkikatsauksia ei ensinkään ole keskeyttämässä toimintaa. Koorilla
itsellään ei ole mitään korkeampaa tehtävää; sen muodostaa joukko
merimiehiä Neoptolemoksen laivasta, se palvelee häntä ja toimittaa
hänen asioitaan. Niin pitkälle olemme siis nyt tulleet tragedian
kehityksessä että, koori — vanhimpien tragediojen ydin ja pääasia — on
vain merkityksetön surkastuma.
Eräässä toisessa kohdin »Philoktetes» ei ainoastaan eroa useimmista
säilyneistä antiikin tragedioista, vaan sotii koko sitä käsitystä
vastaan, mikä meillä tavallisesti on murhenäytelmästä, vanhasta tai
nykyaikaisesta. Tavallisestihan ajattelee tragedian päättyvän sankarin
perikatoon, mutta tässä on meillä esimerkki siitä, että se ei ollut
mikään ehdoton sääntö antiikin tragedioille; »Philoktetes» tosin on
murhenäytelmä siinä mielessä, että se kuvailee surua ja kärsimystä,
mutta se päätyy onnelliseen loppuun.
Jos »Elektra» joka suhteessa on luonteenomainen Sophokleen kovalle,
keskimäiselle tyylille, edustaa »Philoktetes» taas erinomaisesti hänen
viimeistä kehityskauttaan, yksinkertaisuuden, luonnollisen ilmeikkyyden
aikaa. Tunteitten ja tapausten aaltoilun kuvailemisessa ei ilmene
mitään pingoitettua eikä teennäistä; kaikki kehittyy luonnollisesti,
kaikki ikäänkuin lankee itsestään. Harvinaisen ilmavaa runoutta
henkii tuo tuulinen maisema autiolla saarella, sen lähteet ja niityt,
rantakalliot ja kukkulat ja tulivuoret. Ja lähteensilmän tavoin kumpuaa
runo raikkaana, kristallikirklcaana ja laulavana.