Jätämme tragedian »Antigone» tarkasteltavaksi Oidipusdraamojen
yhteydessä, joihin se sisällöltään kuuluu, ja siirrymme nyt näytelmään
_Elektra_. Tätä näytelmää ei ole voitu varmasti ajalleen määrätä,
mutta useista seikoista päättäen se on luettava säilyneitten draamojen
keskimäiseen ryhmään. Sophokles on siinä käyttänyt tarkalleen samaa
aihetta, jota Aiskhylos oli käsitellyt »Hautauhrissa»;' tulemme
näkemään, kuinka suuresti erilainen on molempien kirjailijain ote
aiheeseen. —
Varhainen aamu Atridein kuninkaanlinnan edustalla Mykenessä. Kolme
miestä astuu näyttämölle: Orestes, hänen uskollinen ystävänsä
Pylades sekä se vanha palvelija, joka Agamemnonin murhan tapahtuessa
pelasti pikku Oresteen ja vei hänet Pyladeen isän Strophioksen luo,
jossa hän sitten kasvoi. Palvelija osoittaa Oresteelle pääpiirteet
maisemassa, joka aukeaa heidän eteensä heidän seisoessaan Mykenen
linnavuorella, ja kehoittaa ystävyksiä viipymättä laatimaan
suunnitelmansa. Orestes kertoo nyt, että Delphoin oraakkeli on
käskenyt häntä yksinään rankaisemaan syyllisiä, ja hän on päättänyt
menetellä seuraavalla tavalla. Ensin on vanhan palvelijan mentävä
palatsiin ilmoittamaan, että hänet on lähettänyt eräs Aigisthoksen
ja Klytaimestran ystävä Phokis-maakunnasta; hänen tehtävänään on
tuoda sanoma, että Orestes tapaturman kautta on saanut surmansa
Delphoin juhlaleikeissä. Sillävälin Orestes ja Pylades toimittavat
uhrin Agamemnonin haudalla; sitten he ilmestyvät kuninkaanlinnaan
kantaen uurnaa, jonka he sanovat sisältävän Oresteen tomun. — Nyt
kuuluu äkkiä naisen valitusta sisältä talosta. Orestes on tuntevinaan
sisarensa Elektran äänen ja tahtoo jäädä paikalleen, mutta palvelijan
kehoituksesta vetäytyvät kaikki pois.
Orestes ei ole erehtynyt: se on Elektra. Tämä astuu ulos ja käy
kuvailemaan kaikkea sitä parantumatonta surua ja voimatonta vihaa, joka
on jäytänyt hänen sieluaan pitkinä päivinä ja unettomina öinä aina
siitä hetkestä saakka, jolloin hänen äitinsä ja Aigisthos kirveellä
halkaisivat Agamemnonin pään, »niinkuin puunhakkaajat kaatavat tammen».
Ja hän huutaa manalan jumalilta apua ja kostoa, Oresteen pikaista
paluuta, sillä hänen oma vastustusvoimansa on jo lopussa.
Nyt astuu koori sisään. Sen muodostaa joukko vapaasyntyisiä Mykenen
naisia ja se edustaa yhteiskuntaa, joka suhtautuu myötätuntoisesti
Agamemnonin lapsiin ja vain pakosta alistuu vallananastajien vihattuun
hallitukseen. Se kääntyy Elektraan osaaottavin sanoin, ilmaisee
inhoavansa hänen äitinsä rikosta; se lohduttaa häntä ja varoittaa
antautumasta surunsa valtaan. Kyynelet ja valitukset eivät voi herättää
Agamemnonia elämään, ne vain yhä enentävät vihollisten kiihkoa.
Puolustaakseen esiintymistään kuvailee Elektra niitä olosuhteita,
joissa hänen on pakko elää. Hänen asemansa isänkodissa on orjattaren.
Hänellä on tuskin vaatteita panna ylleen, tuskin ruokaa syötäväksi.
Ja aina hän on alttiina loukkauksille ja herjauksille. Äiti elää
julkisesti yhdessä Aigisthoksen kanssa, joka istuu Agamemnonin
valtaistuimella ja toimittaa uhreja sen lieden ääressä, jonka eteen
kuningas kaatui murhakirveen iskusta; sensijaan että tuntisi katumusta,
viettää Klytaimestra puolisonsa kuolinpäivää tansseilla ja ilouhreilla.
Koori saa edelleen tietää, että Aigisthos ei ole kotona: tämä selittää,
että Elektra on voinut poistua talosta.
Nyt tulee Elektran sisar Khrysothemis linnasta, käsissä uhrilahjoja.
Hän moittii Elektraa tämän alituisista ja liioitelluista katkeruuden
purkauksista; itse hän myöskin kärsii ja vihaa, mutta voimattomuus
on opettanut hänelle varovaisuutta. Silloin Elektra alkaa kiivaasti
herjata sisartaan. Tämä ryömiköön kernaasti murhaajaan edessä; Elektra
ei kadehdi sitä palkkaa, jonka hän siitä niittää, elämää rikkaudessa
ja ylellisyydessä. Khrysothemis sanoo puhuneensa vain varoittaakseen
Elektraa: jollei tämä muuta mieltään, ovat Aigisthos ja Klytaimestra
päättäneet lähettää hänet pois ja sulkea pimeään luolaan. »Tapahtukoon
se pian, niin pääsen vapaaksi teistä kaikista» — huudahtaa Elektra,
vihassaan asettaen sisaren murhaajain tasolle.
Khrysothemis tahtoo jatkaa matkaansa, mutta silloin Elektra kysyy
minne hän kantaa uhrilahjojaan. Agamemnonin haudalle — sanoo hän —
Klytaimestran käskystä, tämä kun on säikähtänyt erästä unta: hän näki
puolisonsa palaavan ja istuttavan kuninkaansauvansa lieden ääreen, ja
katso, sauvasta puhkesi viheriöivä oksa, joka varjosti koko Mykenen.
Nyt rohkaisee Elektra taaskin mielensä ja käskee sisartaan heittämään
pois Klytaimestran uhrilahjat ja sensijaan laskemaan haudalle toisia,
heidän omiaan, sekä huutamaan avuksi isän henkeä. Khrysothemis taipuu.
Laulussa, jonka koori nyt virittää, selitetään uni onnelliseksi
enteeksi. Oikeus valvoo; Agamemnonin henki ei ole unohtanut vääryyttä;
verisellä kuparikirveellä on hyvä muisti; koston jumalatar lähenee ja
ojentaa tuhannet käsivartensa kohti syyllisiä. Kun laulu on kaikunut
loppuun, astuu Klytaimestra ulos palvelijattaren seurassa, joka
kantaa uhrilahjoja. »Vai niin, sinä juoksentelet vapaasti ympäri, kun
Aigisthos on poissa» — tämä on hänen tervehdyksensä, kun hän huomaa
tyttären. Ja hän koettaa todistella syyttömyyttään: Agamemnonin
murha oli oikeutettu kosto, rangaistus Iphigeneian uhrikuolemasta.
Elektra puolustaa isäänsä: pakosta, vasten tahtoaan oli hän uhrannut
tyttärensä. Klytaimestran teko oli inhottava rikos, ja jos hän itse
olisikin pitänyt sitä oikeutettuna kostona, kuinka hän saattoi
puolustaa sitä että hän edelleen vietti yhdyselämää murhaajan kanssa
hyljeksien ja pidellen pahoin omia lapsiaan? Viha äitiä kohtaan
leimahtaa ilmiliekkiin; hän tunnustaa että hän olisi valmis auttamaan
Orestesta hänen verisessä kostossaan. Klytaimestra käskee häntä
vaikenemaan ja kääntyy Apollonin puoleen, jonka alttari seisoo talon
edessä; täyttäköön Apollon unen, jos se oli hyvä enne, ja kääntäköön
sen hänen vihamiehiinsä, jos se oli huono. Ja hänellä on vielä yksi
rukous, jota hän ei uskalla lausua, mutta jumala ymmärtää häntä kyllä...
Nyt saapuu vanha palvelija valepuvussa ja tuo tiedon Oresteen
kuolemasta kuvaillen, kuinka tämä oli joutunut onnettomuuden uhriksi
Delphoin vaunukilpa-ajoissa. Hänen runneltu ruumiinsa poltettiin
roviolla; kaksi Phokiin miestä on matkalla tuoden hänen tuhkaansa.
Klytaimestran sielussa taistelevat riemu ja tuska ylivallasta, sillä
äidintunteet eivät vielä ole kokonaan tukehtuneet hänen rinnassaan.
Mutta ilo voittaa pian, ja hän ilmaisee sen avoimesti. Nyt hän on
vihdoinkin vapaa siitä tuskasta, siitä tilinteon pelosta, joka öin
ja päivin on pitänyt häntä vallassaan, nyt hän voi elää levossa ja
turvassa! Ja pilkaten Elektran surua hän saattaa sanantuojan linnaan.
Elektra päästää epätoivonsa vapaasti valloilleen, koorin turhaan
koettaessa lohduttaa häntä.
Mutta nyt tulee Khrysothemis sisään, hengästyneenä ja ilosta
säteilevänä. Isän haudalta on hän löytänyt tuoreita jälkiä
maitouhrista, ja kummulla oli kukkia ja hiuskiehkuroita. Kukaan muu
kuin Orestes ei ole voinut panna näitä uhrilahjoja haudalle; hän
on siis läheisyydessä! Suruissaan ja säälien särkee Elektra hänen
harhaluulonsa: Orestes on kuollut, ja joku on kenties tahtonut
kunnioittaa nuorukaisen muistoa koristamalla hänen isänsä hautaa. Ja
nyt hän tekee epätoivoisen päätöksen ottaa koston omiin käsiinsä.
Tahtooko Khrysothemis auttaa häntä? Mutta tämän mielestä suunnitelma
on mieletön ja mahdoton ja johtaisi varmaan perikatoon ja kuolemaan;
varoittavin jäähyväissanoin hän jättää sisaren ja menee taloon.
Koorilaulu, joka nyt seuraa, ilmaisee surua sisarten erimielisyydestä
ja ylpeyttä Elektran sankarillisuudesta.
Nyt lähestyvät Orestes ja Pylades kahden palvelijan seuraamina, joista
toinen kantaa uurnaa. He kysyvät Aigisthosta, ja neuvottuina Elektran
luo he ilmoittavat tälle tuovansa mukanaan Oresteen tomun. Elektra
pyytää tätä, ja uurna käsissään hän tulkitsee suruaan kauniissa
yksinpuhelussa. Ajatuksissa hän palaa veljen lapsuuteen, kuvaa
sitä hellyyttä, joka yhdisti heitä, toiveita, joita hän kiinnitti
Oresteeseen ja jotka nyt luhistuivat; ei edes viimeistä palvelusta hän
saanut tehdä veljelleen, vieraat kädet pystyttivät rovion ja kokosivat
hänen tuhkansa. Niinkauan kuin hän oli elävien joukossa, jakoi Elektra
kaiken hänen kanssaan, nyt oli hänellä vain yksi toive, saada kuolla ja
jakaa hänen hautansa.
Orestes tulee liikutetuksi ja hillitsee itseään vaivoin. Ja nyt
seuraa verrattoman kaunis vuoropuhelu, jonka aikana hän vähitellen
herättää Elektrassa ihmetystä ja toiveita sekä vihdoin ilmaisee itsensä
näyttämällä isänsä sinettisormuksen. Elektra heittäytyy veljensä syliin
ja puhkeaa riemuun, mutta Orestes kehoittaa häntä varovaisuuteen.
Pian tulee myöskin vanha palvelija ulos ja moittii heidän
ajattelemattomuuttaan; jollei hän olisi pitänyt vahtia ovella, olisi
koko salaisuus tullut ilmi. Kun Elektra saa tietää, kuka tuo vanhus on,
tervehtii hän häntä perheen pelastajana. Mutta vanhus kiirehtii: nyt
on tullut toimimisen hetki, nyt on Klytaimestra yksinään palatsissa.
Orestes ja Pylades menevät sisään palvelijan seuraamina, ja lausuttuaan
lyhyen rukouksen Apollonille seuraa Elektra heitä. Koori laulaa lyhyen
laulun. Nyt on kostaja saapunut, nyt ovat Erinyit astuneet talon
kynnyksen yli.
Elektra astuu ulos ja kertoo koorille että Orestes ja Pylades ryhtyvät
toimimaan; Klytaimestra pitelee tuhkauurnaa ja kostajat seisovat
vieressä. Silloin kaikuu kuolinhuuto. »Voi minua, olen lyöty!» —
huutaa Klytaimestra sisällä palatsissa. »Lyö häntä vielä kerran, jos
voit!» — huutaa Elektra takaisin. Nuorukaiset tulevat ulos, ja Orestes
kuuluttaa: »Kaikki on hyvin talossa, jos Apollonin oraakkeli puhui
totta.»
Nyt lähestyy Aigisthos; nuoret miehet menevät sisään. Hän on iloinen,
sillä hän on kuullut huhun Oresteen kuolemasta; ja hänen ilonsa yhä
suurenee, kun hän Elektralta saa kuulla, että muukalaiset ovat tuoneet
kuolleen ruumiin mukanaan. Avattakoon palatsin ovet — käskee hän —
tulkoon Mykenen kansa itse saamaan varmuuden, että Orestes todella on
kuollut, ettei heillä ole enää mitään toivoa. Ovet avataan. Huoneessa
makaa peitetty ruumis, ja vieressä seisovat Orestes ja Pylades, miekat
kätkettyinä vaippojen alle. Aigisthos vetää peitteen pois — ja näkee
Klytaimestran. Hän tuntee nyt Oresteen ja ymmärtää, että koston hetki
on tullut. Orestes tarttuu häneen ja laahaa hänet talon sisäosiin,
jotta hän kuolisi samalla paikalla, jossa hän itse tappoi Agamemnonin.
»Oi Atreuksen suku» — puhkeaa koori laulamaan — »kuinka monien
kärsimysten kautta olet vihdoin saanut vapautuksen, kiitos sen teon,
joka tänään suoritettiin!»
* * * * *
Verrattaessa Aiskhyloksen ja Sophokleen tapaa haahmoitella samaa
traagillista aihetta, sattuu ennen kaikkea silmiin se eri valaistus,
missä äidinmurha esiintyy heidän tragedioissaan. Aiskhylokselle
merkitsee tämä uutta ja pelottavaa rikosta, joka vuorostaan vaatii
kostoa ja rangaistusta. Järki hämärtyneenä, kauhunäkyjen ahdistamana
syöksyy Orestes hänen näytelmässään pois, ja koorin viimeiset sanat
kuuluvat: »Kuinka tämä on päättyvä? Koska tyyntyy kirouksen viha?»
Kuinka toisin Sophokleella! Mitään moraalista ongelmaa ei ole olemassa
hänelle. Hänen tragediassaan murhaaja ei epäröi ennen tekoaan
eikä kärsi, ei kadu sen tehtyään; siinä ei aukea mitään näköaloja
rangaistukseen eikä kostoon. Lyhyt koorilaulu, johon draama päättyy,
päinvastoin ylistää tekoa: nyt on Atreuksen suku vihdoinkin vapautunut
kärsimyksistään! Tätä tragedian perustunnelmaa ikäänkuin heijastaa
ja symbolisoi se seikka, että kun Aiskhylos antaa murhatyön tapahtua
hämärässä ja pimeän langetessa maahan, Sophokleella taas draaman alku
sattuu varhaiseen aamuun. Aurinko on jo hälventänyt yön varjot ja
herättänyt lintujen laulun, ja toiminta tapahtuu päivän kirkkaassa
valossa.
Tämä Sophokleen ote aiheeseen on yhteydessä hänen draamallisen
taiteensa koko laadun kanssa. Aiskhylos näki jumalallisen oikeuden
johtavan maailmaa, eikä suonut itselleen rauhaa ennenkuin oli saanut
kaikki käsittelemänsä aiheet sopusointuun tämän oikeuden vaatimusten
kanssa. Mutta Sophokles ei ole aaterunoilija niinkun Aiskhylos. Hän
on pikemmin sadunkertoja suurta mittaa, runoilija, joka kuvailee
elämän rajatonta rikkautta — hyvää ja pahaa, onnea ja kärsimystä —
enimmän kuitenkin - jälkimäistä, sillä hänhän kirjoitti tragedioja.
Siksi hän saattoi ottaa aiheikseen vanhat myytit sellaisinaan,
muodostelematta niitä omia tarkoituksiaan varten, koettamatta saada
niitä sopusointuun oikeuden vaatimusten kanssa. Hänen asianaan oli vain
tehdä ne todenmukaisiksi: antaa tapahtumain kehittyä johdonmukaisesti,
antaa tekojen sukeutua toimivien henkilöitten luonteista. Ja
hiljattain on osoitettu, että hänen silmämääränään ei niinkään paljon
ole luonnekuvauksen perinpohjaisuus ja uskottavuus ja toiminnan
ehdoton johdonmukaisuus kuin joka yksityisen tilanteen tekeminen
niin jännittyneeksi ja keskitetyksi, niin draamallisen vaikuttavaksi
kuin suinkin. Kun hän nyt sadun mukaan antaa Oresteen ja Elektran
äidinmurhan kautta kostaa isänsä, ei hän tässä näe mitään moraalista
ongelmaa, ei mitään ristiriitaa — tai oikeammin sanoen ei tahdo
nähdä; hän tyytyy kuvaamaan Elektran sellaiseksi, että katsoja uskoo
hänen kykenevän tekoon, ja äidin niin, että hän ansaitsee tuollaisen
rangaistuksen. Tässä tragediassa on paljon arkaismia, ei ainoastaan
muodon, vaan myös katsantotavan suhteen.
Ja ikäänkuin erikoisesti harrastaen naisluonteita on Sophokles
tehnyt Elektrasta, joka Aiskhyloksella oli sivuhenkilö, koko
draaman päähenkilön ja keskipisteen. Mutta tämän kautta on myöskin
eräs heikkous pujahtanut tragediaan, sillä se on Elektrasta saanut
sankarittaren, jolla ei ole mitään osaa toiminnassa; hän tekee
epätoivossaan päätöksen kostaa, mutta hänen ei tarvitse toteuttaa
sitä; ilman häntä on Orestes laatinut kostosuunnitelmansa, ja ilman
sisartaan voisi hän panna sen täytäntöön. Mutta se mikä auttaa meidät
tämän heikkouden yli, mikä tekee että me tuskin huomaamme sitä, on se
verraton taito, millä runoilija keskittää huomion Elektraan, niin että
hän itse asiassa koko ajan esiintyy todellisena päähenkilönä. Hän on
eheä vihassaan ja eheä rakkaudessaan. Viha kohdistuu äitiin, jossa hän
näkee vain aviorikkojan ja murhaajan, viha kohdistuu tämän rakastajaan
ja kanssarikolliseen; rakkaus taas isävainajaan ja nuoreen veljeen,
jota hän on vaalinut ja joka hänen unelmissaan ja toiveissaan aina on
ollut tuleva kostaja.
Antaakseen oikeutuksen tyttären vihalle on Sophokles riistänyt äidiltä
sen suuruuden, jonka tämä kaikesta huolimatta omaa Aiskhyloksen
draamassa. Aiskhyloksen Klytaimestrassa ei ole mitään pientä;
hirvittävässä rikollisuudessaankin hän on kuningatar kiireestä
kantapäähän. Sophokleen näytelmässä hän on alentunut kiihkoisaksi
ja pikkumaisen vihaavaksi naiseksi, joka ei säilytä suuruutta edes
ulkonaisessa muodossa. Hän herjaa tytärtä, väittelee hänen kanssaan,
ja kun hän Aiskhyloksen draamassa täydellisesti halveksii yleistä
mielipidettä, valittaa hän tässä Elektran muka jäytävän hänen
mainettaan kansan keskuudessa.
Ja pyrkimyksessään vastakohtavaikutuksiin, joka on niin suuressa
määrin ominaista hänen luonnekuvaukselleen, on Sophokles luonut
Khrysothemis-haahmon. Hän on nuorempi ja hennompi sisar, joka on omiaan
vieläkin tehostamaan Elektran vihaa ja uhmaa; hänkin jumaloi isänsä
muistoa ja inhoo murhaajia, mutta hänellä ei ole kylliksi rohkeutta
eikä vastustuskykyä osoittaa sitä avoimesti ja antautua alttiiksi
kieltäymyksille ja kärsimyksille.
Itse tapausten kulussa Sophokles on tehnyt erään vaihdoksen.
Aiskhyloksen näytelmässä surmataan Aigisthos ensin, minkäjälkeen
äidinmurha seuraa draaman huippukohtana; Sophokleella on järjestys
päinvastainen, ja Aigisthoksen kuolemantuska on kuvattu sangen
perusteellisesti. Ehkä hän on tehnyt tämän muutoksen ikäänkuin
päästäkseen helpommin äidinmurhan hirmuisuuden yli ja jossain määrin
lieventääkseen loppuvaikutelmaa antamalla murhenäytelmän huipentua
oikeutettuun rangaistukseen, joka kohtaa kaikessa halveksittavaa
rikollista.
»Elektra» antaa hyvän käsityksen Sophokleen keskimäisestä kaudesta,
siitä, jota hän itse on sanonut kovaksi, teknillisesti täydelliseksi
tyylikseen. Tuntijat kiittävät hyvää ja tasaista kieliasua,
luonnekuvaus on selvä, ja puhtaasti draamallisessa suhteessa
— mitä juoneen, jännitykseen tulee — merkitsee tämä tragedia
suurta edistysaskelta Aiskhyloksen murhenäytelmistä. Kun Orestes
»Hautauhrissa» ilmaisee itsensä sisarelle jo draaman alussa, syvenee
Sophokleen draamassa sankarittaren epätoivo syvenemistään mitä
lähemmäksi onnellinen ratkaisu tulee, ja harkitun taiteikkaasti
lykätään tunteminen siihen hetkeen, jona Elektra jo luulee pitävänsä
käsissään lopullista todistusta Oresteen kuolemasta, uurnaa, jossa
muka on hänen tuhkansa. Mutta kieltämättä yhtyy tähän teknilliseen
virheettömyyteen kovuutta ja tunteettomuutta, eräänlaista keinotekoista
arkaismia.