Yleensä on tragedia _Aias_ yksimielisesti luettu Sophokleen vanhimpien
säilyneiden murhenäytelmien joukkoon; muutamien mukaan se on vanhempi
kuin »Antigone», toisten mukaan taas hiukan nuorempi. Tämän tragedian
aihe on troialaisesta satupiiristä, mutta kuuluu samalla attikalaiseen
paikallistarustoon; Salamiin saari oli liitetty Ateenaan, ja Aias,
salamiilainen kuninkaanpoika, laskettiin Attikan heimosankareihin.
Aias, Telamonin poika, esiintyy Iliaassa kreikkalaisen sotajoukon
suurimpana sankarina lähinnä Akhilleusta. Hän on päätä ja olkapäitä
pitempi kaikkea muuta kansaa, hän on »turva Akhaijein»; hänet määrätään
Akhilleuksen poissaollessa kaksintaisteluun Hektorin kanssa, hän
suojelee Patrokloksen ruumista ja pelastaa aseman, kun Hektor ryntää
kreikkalaista laivaleiriä vastaan ja valmistuu sytyttämään laivat
tuleen. Hän on ruumiillistunut rohkeus ja velvollisuudentunto,
harvasanainen ja itsepäinen urho. Hänen luonteensa on siis jo Homeros
suurin piirtein kehittänyt valmiiksi, mutta se osa Aias-tarua,
jolle Sophokles on rakentanut tragediansa ja joka kuvaa sankarin
onnettomuutta ja kuolemaa, ei esiinny Iliaassa. Se on peräisin
myöhemmästä kertomarunoudesta — sitä kosketellaan ohimennen eräässä
Odysseian nuorimpia osia — ja sen mukaan syntyy Akhilleuksen kuoleman
jälkeen Aiaan ja Odysseuksen välillä riita kaatuneen sankarin aseista.
Riita ratkaistaan niin että Odysseus saa aseet, mutta Aias näkee tässä
päätöksessä solvauksen, jonka jälkeen hän ei jaksa elää, ja aiheuttaa
itse kuolemansa.
Tapahtumapaikkana Sophokleen tragediassa on Aiaan teltan edusta
kreikkalaisten leirissä Troian lähellä. On aikainen aamu. Odysseus
hiipii väijyen teltan ympärillä. Kun Athena-jumalatar yllättää
hänet, sanoo hän vakoilevansa Aiasta, jonka epäillään yön aikana
suorittaneen erään ilkityön. Kreikkalaisen sotajoukon karjalaumat on
tavattu teurastettuina ja paimenet murhattuina; Aias on nähty yksinään
kentällä verinen miekka kädessä, ja Odysseus on seurannut hänen
jälkiään telttaan asti. Athena vahvistaa, että Aias on syyllinen, ja
kertoo kuinka kaikki on tapahtunut. Suunniltaan katkeruudesta siksi
että Akhilleuksen aseet oli tuomittu Odysseukselle, oli Aias yöllä
hiipinyt ulos kostaakseen vastustajilleen, ennen kaikkea Odysseukselle
ja Atreuksen pojille, mutta Athena vartioi heitä ja torjui vaaran.
Hän lähetti Aiaaseen mielenhäiriön, niin että tämä hyökkäsikin
karjalaumoihin uskoen vihollisten olevan siinä edessään; osan karjasta
hän tappoi, osan laahasi mukanaan telttaan. Nyt kutsuu jumalatar
Aiasta ulos, mutta asettaa niin että hän ei voi nähdä Odysseusta.
Mielenvikainen sankari astuu ulos verinen ruoska kädessään ja kerskuu
Athenalle teostaan: Atreuksen pojat hän on jo surmannut, Odysseus on
sidottuna teltassa, ja hänet Aias aikoo piiskata kuoliaaksi. Kun Aias
taas on kadonnut telttaansa, osoittaa jumalatar häntä Odysseukselle
varoittavana esimerkkinä: niin käy ylimielisen, joka ei kunnioita
jumalia. Mutta Odysseus tuntee sääliä vihollistaan kohtaan.
Nyt astuu koori sisään laulaen. Sen muodostaa Aiaan seurue, merimiehiä
ja sotureita Salamiista, jotka ovat samalla kertaa hänen palvelijoitaan
ja uskottujaan; heidän menestyksensä riippuu hänestä, hänen onnensa tai
onnettomuutensa on myöskin heidän. He ovat kuulleet tuon hirvittävän
huhun, mutta tahtovat nähdä siinä valheellisia parjauksia, joita
sankarin viholliset ovat levittäneet; jos hän todella olisi tehnyt tuon
työn, on se tapahtunut jonkun vihastuneen jumalan yllytyksestä, ei
koskaan vapaaehtoisesti. Että hän pysyttelee sisällä teltassa, antaa
huhulle lisää ravintoa: astukoon hän senvuoksi ulos ja pesköön itsensä
puhtaaksi.
Ulos ei astu Aias, vaan Tekmessa, hänen sotasaalis-puolisonsa, pienen
Eurysakeen äiti. Hän kuvailee koorille sankarin tekoa, mutta lisää
että mielenvikaisuus on jo parantunut, että hän on herännyt järkiinsä.
Nyt kuuluu Aiaan tuskanhuutoja teltasta, Tekmessa avaa oven, ja
sisällä näkyy sankari keskellä teurastettua karjaa. Tekmessan ja
koorin lohdutuksiin hän vastaa valitushuudoin ja epätoivon purkauksin.
Hän tietää olevansa jumalten vihaama, vastustajain vahingonilon
ja sotajoukon suuttumuksen esine; ei edes kotona voi hän saada
turvapaikkaa, sillä koskaan ei hän astu vanhan isänsä silmäin eteen
kunnia tahrattuna. Vain yksi tie on avoinna: parempi kuolla kuin
elää kunniatonna. Kun Tekmessa kuulee tämän, ahdistaa hän Aiasta
epätoivoisin rukouksin. Aias on hänen kaikkensa; kun tätä ei enää ole,
odottaa orjuuden osa häntä ja pientä Eurysakesta. Silloin Aias kysyy
poikaa ja ottaa hänet käsivarsilleen lausuen helliä jäähyväissanoja
— koko tämä kohtaus muistuttaa elävästi Hektorin ja Andromakhen
jäähyväisiä Iliaassa.
Kun Aias on vetäytynyt takaisin telttaansa, virittää koori taaskin
laulun. Salamiiseen liitävät ajatukset, mainehikkaaseen kotisaareen,
joka onnellisena lepää kaukana aaltojen keskellä, kun Aias on
syösty onnettomuuteen ja suru pian tulee kohtaamaan hänen iäkkäitä
vanhempiaan. Mutta nyt näyttää siltä kuin olisi koorin valitus
ennenaikainen: sankari tulee ulos ja selittää muuttaneensa mieltä,
Tekmessan rukoukset ovat pehmentäneet hänen tahtonsa karaistuneen
teräksen. Miekan, joka hänellä on kädessä, aikoo hän haudata maahan,
ja vihansa Atreuksen poikia kohtaan hän tahtoo unohtaa; nyt hän lähtee
meren rantaan puhdistautumaan.
Kas — vallat suuret, peljättävät ylhäiseen
alistuu järjestykseen. Talvi tuiskusää
suvea saapumast’ ei estä satoisaa,
yö väistyy päättäin retken pitkän, verkkaisen,
kun valkovarsoillaan jo ajaa aurinko;
ja tuulten tuimain herkee hengitys ja suo
ulapan uinahtaa; ei uni kaikkivaltias
iäksi kahlitse, vaan päästää vallastaan.
Kuink' emme oppis malttamaan siis me?
Aias poistuu ja koori riemuitsee; se tanssii ilosta ja rukoilee Pania,
iloisen ja vallattoman tanssin jumalaa. Mutta ilo ei ole pitkäaikainen.
Sanantuoja saapuu ja kysyy Aiasta; tämän veli Teukros, joka hiljan on
palannut partioretkeltä, on saanut varoituksen Kalkhas-tietäjältä.
Jos vain sankari saadaan pysymään teltassaan tämän päivän, on hän
pelastettu, sillä Athenan viha ei kestä kauempaa kuin tämän yhden
päivän. Ja tietäjä on myös ilmaissut syyn sankarin onnettomuuteen —
hänen ylimielisyytensä. Kun hän lähti sotaan ja isä kehoitti häntä
voittamaan jumalten avulla, vastasi hän: »Jumalten avulla voi kuka
tahansa voittaa, mutta minä aion saavuttaa voiton ilman heidän
apuansa.» Ja kerran taistelussa hän sanoi Athenalle: »Jumalatar, auta
toisia kreikkalaisia! Missä Aias seisoo, siinä ei rivi murru koskaan.»
Tekmessa kutsutaan ulos, ja kaikki vaeltavat pois tähyilemään sankaria.
Nyt tapahtuu näyttämön muutos; paitsi tässä tavataan sellainen vain
yhdessä säilyneistä Kreikan tragedioista. Näyttämö esittää nyt autiota
seutua meren rannalla, ja siellä seisoo Aias miekkansa ääressä, jonka
hän on työntänyt maahan kärki ylöspäin. Pitkässä yksinpuhelussa hän
kääntyy jumalten puoleen. Pelastakoon Zeus hänen ruumiinsa joutumasta
heitetyksi koirille ja petolinnuille antamalla Teukrokselle sanan hänen
kuolemastaan; tehköön Hermes, varjojen saattaja, kuoleman nopeaksi ja
kevyeksi, ja vaatikoot Erinyit verisen koston Atreuksen pojilta.
Sa, jonka vaunut taivaan jyrkänteitä vierivät,
oi Aurinko, kun isieni maan sa näät,
hepojas hetki kultasuitsin hillitse
ja tuta kurja kohtaloni, kuoloni
suo taaton vanhan, äidin murhetaakkaisen.
Ah, koito tuo sen viestin konsa kuulla saa,
hän voihkehellaan täyttää kaiken kaupungin!
Mut turhaan tässä enää seison vaikertain,
nyt, suotta viipymättä, toimeen viimeiseen!
Oi Kuolo, Kuolo, tullos, käy mua katsomaan —
mut ei, sun kanssas haastaa haudassa ma voin.
Vaan sulle, päivän päilyväinen kirkkaus,
ja sulle haastan, vaunuvälkky Helios,
nyt kerran viimeisen, en sitten konsanaan.
Oi valo, oi sa pyhä pohja Salamiin,
perustus pettämätön lieden taattoisen,
Ateena kuulu, armas heimokansani,
te lähteet, virrat täällä, Troian tantereet,
mua kauan ruokkineet, ma teitä tervehdin!
Sanani tää on viimeinen. Täst’ edespäin
vain varjoin kanssa Hadeen mailla haastelen.
Aias syöksyy miekkaansa. Tuntuu että tragedian nyt pitäisi olla
päättynyt, mutta niin ei ole laita; nyt alkaa eräänlainen jatko,
draaman toinen osa. Ensin astui koori sisään, jakautuneena kahteen
puolikooriin, jotka kumpikin tahollaan ovat turhaan etsineet sankaria.
Äkkiä kaikuu tuskan huuto: Tekmessa on löytänyt Aiaan ruumiin. Hän
peittää hänet vaipalla, ja koori virittää valituslauluja. Nyt tulee
Teukros paikalle. Hän lähettää Tekmessan hakemaan Eurysakesta,
paljastaa Aiaan kuolleen ruumiin ja vetää miekan pois. Mutta samassa
lähestyy Menelaos. Aiaan tarkoitus — sanoo hän — oli murhata
sotapäälliköt; senvuoksi on hänen ruumiinsa jätettävä hautaamatta,
ruuaksi meren linnuille. Teukros selittää tulevansa uhmaamaan kieltoa,
ja kun uhkauksia ja herjauksia on vaihdettu, poistuu Menelaos. Nyt
tulee Tekmessa pienen poikansa kanssa, joka asetetaan, uhrilahjoja
käsissä, vartioimaan isän ruumista, sillä aikaa kun Teukros menee
panemaan kuntoon hautaa. Koori valittaa kärsimyksiään ja vaivojaan
Troian edustalla; suojaton on se nyt, kun poissa on Aias, turva yön
kauhuja ja vihollisen nuolia vastaan; ah, jospa se Sunionin niemen ohi
voisi ohjata purtensa kohti Ateenaa!
Teukros palaakin kohta, sillä hän on nähnyt Agamemnonin vuorostaan
lähenevän. Nyt alkaa heidän välillään sanakiista, jonka
keskeyttää Odysseuksen tulo. Kuultuaan kiistan aiheen lausuu tämä
avoimesti mielipiteensä, osoittaen siinä puolueettomuutta ja
jalomielisyyttä, joka jyrkästi eroaa Atreuksen poikain kiihkeydestä
ja matalamielisyydestä. Aias oli hänen katkerin vihamiehensä — sanoo
hän — mutta siitä huolimatta kreikkalaisen joukon mainioin sankari
lähinnä Akhilleusta; hänen ruumiinsa häpäiseminen olisi rikos,
sillä kuolleen vihollisen herjaaminen sotii jumalten lakia vastaan.
Agamemnon ei ymmärrä sellaista mielen ylevyyttä, mutta jättää ratkaisun
Odysseukselle ja poistuu.
Odysseus kääntyy Teukrokseen ja selittää nyt olevansa Aiaan ystävä
yhtä suuressa määrin kuin ennen on ollut hänen vihollisensa sekä
tarjoutuu olemaan apuna hautaamisessa. Teukros kiittää hänen
oikeamielisyyttään ja jalomielisyyttään; hän on iloinen, jos Odysseus
on läsnä hautajaisissa, mutta ei uskalla antaa hänen ottaa osaa itse
toimitukseen, jottei vainaja vihastuisi. Odysseus mukautuu ja vetäytyy
pois. Teukros määrää ryhdyttäväksi hautausvalmistuksiin. Aiaan ruumis
nostetaan ylös ja kannetaan pois; omaiset ja salamiilaiset merimiehet
kulkevat perässä.
* * * * *
Tämän draaman sommittelu on saanut osakseen ankaraa arvostelua. Se
osa tragediaa, joka seuraa sankarin kuoleman jälkeen ja käsittää
noin kolmannen osan koko näytelmää, on monen mielestä niin aiheeton,
että siinä on tahdottu nähdä myöhäisempi lisäys. Tämä ei kuitenkaan
ole todenmukaista, ja jos koettaa asettua antiikin kannalle, ei tämä
jälkinäytös mitenkään tunnu niin aiheettomalta kuin ensi näkemältä
luulisi.
Aias itse oli tietoinen siitä, että vihollisten kosto mahdollisesti
tulisi kohtaamaan hänen kuollutta ruumistaan; hautaamiskielto on
seuraus teosta, johtopäätös, jonka runoilija jo ennakolta on antanut
katsojan aavistaa. Mutta toisaalta tiedetään mikä merkitys haudalla oli
kreikkalaisille. Niin kauan kuin ruumis viipyi maanpäällä, ei vainaja
ollut vielä kokonaan eronnut elävien piiristä, hänen sielunsa ei ollut
vielä saanut astua varjojen valtakuntaan; vasta kun hänen tomunsa oli
ikivanhojen hautajaismenojen mukaan laskettu maan poveen, oli vainajan
satu päättynyt ja henki sai rauhan. Kysymys, saiko vainaja nauttia
haudan rauhaa vai eikö, painoi yhtä raskaana, jopa raskaampana kuin
kysymys elämästä ja kuolemasta. Ja ateenalaiselle runoilijalle ja
ateenalaiselle yleisölle sai tämä kysymys aivan erikoisen merkityksen,
kun puheena oli Aias. Tästä oli tullut attikalainen kansallisurho
ja suojelussankari; yleisen kansanuskon mukaan hän oli ottanut osaa
Salamiin taisteluun ja vaikuttanut onnelliseen päätökseen; hänestä
johti eräs Attikan heimo nimensä ja muutamat ylhäisimmät perheet
sukuperänsä. Tuliko hän asianmukaisesti haudatuksi vai eikö, oli
kysymys, joka koski hänen sankariksijulistamistansa, hänelle Ateenassa
omistetun kultin perusehtoa. Jos katsoo asiaa tältä näkökannalta, on
Aias vielä elämästä erittyäänkin näytelmän päähenkilö, jonka kohtalo
kuoleman jälkeen kiinnitti katsojain mieltä vähintään yhtä voimakkaasti
kuin se hirvittävä tilanne, jossa hän sitä ennen oli ollut.
Ei mikään Sophokleen säilyneistä tragedioista liity niin läheisesti
Homerokseen eikä ole saanut niin voimakasta vaikutusta Aiskhylokselta
kuin tämä. Aiskhylolainen piirre tulee näkyviin ennen kaikkea draaman
moraalissa, siinä syyllisyysaiheessa, joka on pantu tragediaan.
Sama _hybris_, sama ylimielisyys, joka vie niin monta Aiskhyloksen
sankaria perikatoon, kohdistaa myöskin Aiaaseen jumalten vihan,
ja harvoin on vanha käsitys uhkamielen turmiollisuudesta saanut
räikeämmän valaistuksen kuin siinä kohtauksessa, jossa Athena osoittaa
mielenvikaista ja raivoavaa sankaria. Ylpeys on peruspiirre Aiaan
luonteessa. Arkatuntoinen ja järkeä kuulematon ylpeys se muuttaa
tuon ritarillisen miehen salamurhaajaksi, joka yön pimeydessä
hiipii nukkuvien vihamiestensä telttaan. Ja kun hän sitten herää
tietoisuuteen, masentuneena häpeästä ja nöyryytyksestä, niin taaskin
ylpeys — mutta ylpeys paremmassa mielessä — käskee häntä kuolemaan
mieluummin kuin elämään kunnia tahrattuna; hänelle ei merkitse enintä
elämän pituus, vaan sen sisällys ja arvo. Hän kuolee taipumattomana
ja vihaa vihollisiaan viimeiseen saakka, mutta olisi kuitenkin
väärin nähdä vain teeskentelyä hänen maltillisissa sanoissaan
kauniine kuvineen, jotka on lainattu luonnon vaihteluista; omaisien
hyvästijättö on saanut syvät ja kenties unohdetut kielet väräjämään
hänen sielussaan, ja hän jättää elämän jossain määrin sovitettuna
ja kuuliaisena niille valloille, jotka ohjaavat maailmaa ja ovat
määränneet hänen kohtalonsa.
Mutta vaikka sekä sisällyksessä että runo- ja kielimuodoissa
tuntuukin jonkun verran Aiskhyloksen vaikutusta, on tällä tragedialla
jo nimenomaisesti sophoklesmainen sävy. Siinä ei ole jälkeäkään
Aiskhyloksen valtavasta paatoksesta, ja kun tämän kielellä
vuoropuheluosissa usein on sama lyyrillinen luonne kuin koorilauluissa,
on »Aiaassa» sitävastoin jyrkkä raja koorien lyyrillisyyden ja
vuoropuhelun levollisemman, yksinkertaisen ja notkean sanonnan välillä.
Niin jalo ja hillitty, niin luonnollinen on sävy Aiaan suuressa
yksinpuhelussa, niin kokonaan vapaa kaikesta retoorisesta palautuksesta!
Aito sophoklesmainen luomus on myöskin tragedian Odysseus-haahmo.
Eroten päähenkilön uhmailevasta soturinylpeydestä ja Atreuksen poikain
kovista ja kiihkeistä päällikköluonteista on hän kokonaan _sophrosyne_,
täynnä itsehillintää, malttia, viisautta; hänen ylevän mielensä
pohjana on yhtä hyvin terävä järki kuin tunne. Hän tulee kokonaan
näkyviin seuraavissa kauniissa ja surumielisissä säkeissä, joilla hän
vastaa Athenalle, kun tämä näyttää hänelle Aiaan keskellä kurjuutta
ja alennusta, ja jotka kuin väläyksessä ilmaisevat kreikkalaisen
murhenäytelmän sisimmän olemuksen, niinkuin Aristoteles sen
määrittelee: sen voiman puhdistaa mieltä herättämällä pelkoa ja sääliä.
On vihamieheni hän, mutta koito mies,
iäksi polo-kohtaloonsa kahlittu.
Ma kärsin hänen kerallaan enk’ aattele
enemmän hänen osaansa kuin omaani:
kaikk’ olemme, sen nään, vain unihaamuja
tai tyhjää varjoa, muut' emme enempää.