Kun Aiskhylos jo oli seppelöity ja vanhentuva runoilija, tapahtui
kerran että 30 vuotta nuorempi kilpailija voitti hänet. Ja antiikkinen
perimätieto kertoo että kiihtymys teatterissa oli tällöin ollut niin
suuri, vastakohta vanhan ja nuoren kannattajien välillä niin ankara,
että palkintotuomareita ei voitu asettaa totutulla tavalla, vaan
ratkaisu jätettiin Kimonille ja toisille sotapäälliköille, jotka juuri
silloin olivat palanneet voitokkaalta sotaretkeltä. Tämä nuori mies,
oppilas, joka oli kasvamaisillaan mestaria pitemmäksi, oli Sophokles,
Sophilloksen poika.
Tiedot Sophokleen syntymävuodesta horjuvat 497 a 495 välillä. Hän
syntyi aivan lähellä Ateenaa, pienessä Zolonos Hippioksen kylässä,
jota hän eräässä tragediassaan on niin kauniisti ylistänyt.
»Valkohohteiseksi» voi Kolonos-kukkulaa vieläkin nimittää maan ja
kallioperän valkean värin vuoksi, mutta meidän päivinämme se on autio
ja alaston, huipullaan kahden rinnakkain lepäävän muinaistutkijan,
saksalaisen ja ranskalaisen, valkeat hautapatsaat; satakielten
kotipaikkaa, laakerilehtoja, oliivi- ja viinitarhoja, etsii lähimmästä
ympäristöstä nyt turhaan. Mutta vähän etelämpänä Kolonos-alueella,
suunnilleen siinä missä Platonin Akatemia sijaitsi, kostuttavat
Kephisoksen vedet vielä tänään laajoja ja ikivanhoja oliivi-istutuksia,
joitten holvien alla kevään kukat puhkeavat ja maa suviseen
aikaan loistaa unikoista punaisenaan. Ja ryhmyisten runkojen ja
hopeahohtoisten lehvistöjen takana kohoaa temppelivuori pyhäkköineen
— verraton näky, vallitseva piirre maisemassa, jota ei Sophokleskaan
unohda panna merkille.
Isältään, joka oli rikas teollisuuden harjoittaja, luultavasti
asetehtaiden omistaja, sai Sophokles parhaan kasvatuksen, mitä siihen
aikaan oli tarjolla. Hänen kehityksensä oli tyypillinen nuorelle
yläluokan ateenalaiselle. Hän luki ahkerasti suuria kreikkalaisia
runoilijoita ja sai soitannossa opetusta eräältä ajan kuuluisimmalta
musiikkimieheltä; hän kykeni myöskin säveltämään musiikin
koorilauluihinsa, ja kerrotaan että hän mielellään itse esiintyi
sellaisissa osissa, joitten musikaalinen puoli oli vaativa. Tämän
henkisen kasvatuksen ohella kävi huolellinen ruumiin kehitys; samoin
kuin soitannollisissa kilpailuissa saavutti hän voittoseppeleen myöskin
urheiluleikeissä. Perimätiedon mukaan juuri 15—16 vuotias Sophokles
alastomana, lyyry kädessä, johti poikakooria, joka esiintyi Salamiin
voiton kunniaksi, ja myöhemmin hän esiintyi eräässä omassa draamassaan
palloalyövänä Nausikaana. Hevosiin ja hevosurheiluun näyttää hän
voimakkaasti kiintyneen; hänen kotiseutunsa, joka ei suotta kantanut
lisänimeä Hippios, oli tunnettu hevoshoidostaan. Kuten Aiskhylos näkyy
silmissämme hopliittina, raskasaseisena Marathon-urhona, kuvittelemme
Sophoklesta sitävastoin kernaasti ratsumiehen haahmossa.
Mutta mitä kaikkea sisältääkään se seikka, että Aiskhylos oli mukana
taistelemassa Marathonin luona ja että Sophokles nuorena poikana
otti osaa Salamiin voiton juhlimiseen? Edellinen oli mukana suuressa
taistelussa, joka laski perustuksen Ateenan kukoistukselle, ja hänen
tragedioissaan kuuleekin kaiun sodan pauhusta. Jälkimäinen oli
nuorempaa sukupolvea, jolle persialaissodat olivat sankarillinen
lapsuusmuisto, sukupolvea, joka säästyi vaivasta ja vaarasta, mutta
sai olla mukana korjaamassa voiton hedelmiä. Sophokleen miehuusikä
sattui attikalaisen kulttuurin suuruudenaikaan, jolloin Ateenasta
tuli mahtavan merivaltaliiton pääkaupunki, Kreikan valtiollisen ja
taloudellisen elämän keskipiste, ja samalla kreikkalaisen sivistyksen
keskus. Se oli aika, jolloin Kimon ja Perikles ohjasivat Ateenan
vaiheita, jolloin Iktinos rakensi Parthenonin ja Pheidias koristi sen
veistoksillaan.
Uskottavat tiedot Sophokleen elämästä ovat hyvin niukat ja tarjoavat
vähän ainehistoa »elämäkerralle». Sen tiedämme, että hän ei
kieltäytynyt suorittamasta kansalaisvelvollisuuksiaan. Kerran hän
toimi liiton rahastonhoitajana, ja kaksi kertaa hän täytti strategin,
sotapäällikön, paikan; tässä asemassaan hän otti osaa sotaan Samosta
vastaan, ja kerrotaan että »Antigone» oli se ansio, joka silloin hankki
hänelle sotapäällikön valtuudet! Vielä elämänsä lopulla valittiin hänet
kriitillisenä ajankohtana jäseneksi siihen kymmenen miehen neuvostoon,
jolle uskottiin valtion korkein johto. Hän ei kuitenkaan näytä
erityisesti kiinnittäneen mieltään näihin julkisiin tehtäviin eikä
kunnostautuneen niiden suorituksessa: poliitikkona — niin kuuluu eräs
senaikuinen arvostelu — hän ei ollut erikoisen taitava eikä tarmokas,
tavallinen hyvä Ateenan kansalainen vain.
Uskonnollisiin menoihin oli Sophokleen suhde läheinen. Pappina hän
palveli Amynosta, erästä lääketaidon jumalaa, jonka pyhäkkö oli
Akropolis-kukkulan juurella, ja tässä asemassaan hän jollakin tavoin
otti vastaan Asklepioksen, kun tämän kultti tuotiin Epidauroksesta
Ateenaan; siitä hyvästä palveltiin häntä itseään kuolemansa jälkeen
vuotuisilla juhlilla ja uhreilla Dexion »Vastaanottaja» nimisenä
sankarina. Erääseen toiseenkin kulttiin oli hän läheisissä suhteissa,
ja hän perusti »Muusain Thiasoksen», Runotarten seuran eli veljeskunnan.
Sophokleen ystävyyssuhteista tunnemme yhden: hän oli historioitsija
Herodotoksen ystävä. Meille on säilynyt ensimäinen rivi elegiasta,
jonka hän on kirjoittanut tälle, ja hänen tragedioissaan on luultu
huomattavan vaikutuksia tämän historiateoksista. Hänen perhesuhteistaan
omistamme muutamia antiikkisia tiedonantoja — osittain aika
räikeäsisältöisiä — jotka eivät kuitenkaan ole uskomisen arvoisia;
kaikesta päättäen ne ovat peräisin epäkunnioittavista ja karkeista
sepitelmistä, joilla attikalaisen komedian oli tapana koristella
suurten runoilijain elämäkertoja. Sen, mitä varmasti tiedämme hänen
yksityiselämästään, voi lausua parilla sanalla. Sophokles oli
naimisissa, ja hänen vaimonsa nimi oli Nikostrate; hänen poikansa
lophon ja pojanpoikansa Sophokles nuorempi toimivat molemmat
traagillisina runoilijoina. Jos — niinkuin muutamat kaskut tietävät —
vakavat perheriidat olisivat synkentäneet hänen elämänsä iltaa, olisi
kai se jälkimaininta, jonka hän sai samanaikuisilta runoilijoilta,
kuulunut toisin; silloin kai huvinäytelmänkirjoittaja Phrynikos ei
muutamissa säilyneissä riveissä olisi ylistänyt hänen samentumattoman
onnellista elämäänsä.
Kaikista Attikan runoilijoista oli Sophokles attikalaisin. Ei
ainoastaan siinä mielessä, että hänen personallisuutensa ja runoutensa
kuvastaa attikalaista luonnetta niin kirkkaasti ja sekoittamattomasti,
vaan myös siinä, että hän oli kiintynyt syntymäkaupunkiinsa lujemmilla
siteillä kuin kenties kukaan muu. Kun Aiskhylos ja Euripides usein
noudattivat vieraitten hallitsijain kutsua ja oleskelivat pitkiä
aikoja ulkomaalaisissa ruhtinashoveissa — he kuolivatkin molemmat
vieraalla maalla — ei Sophokles vapaaehtoisesti poistunut Ateenasta;
vain kansalaisvelvollisuuden kutsuessa astui hän kotimaansa rajan
yli. Ja erikoisesti hän oli mieltynyt aiheisiin attikalaisesta
paikallistarustosta.
Antiikin yksimielisen todistuksen mukaan oli Sophokles harvinaisen
sopusointuinen ja onnellinen luonne. Hän ei ollut mikään erakko, hän
ei kuulunut niihin runoilijoihin, jotka vetäytyvät syrjään maailmasta
ja ankarassa eristäytymisessä rakentelevat teoksiaan. Päinvastoin hän
oli seuraelämän ja seurailon ystävä, eikä hän ollut vieras millekään
antiikin elämännautinnolle, ei edes niille, joita meidän aikamme
on vaikea ymmärtää ja antaa anteeksi. Hänen olemuksessaan — niin
kertoo nimetön antiikkinen elämäkerta — oli sellainen viehätys, että
kaikki rakastivat häntä ja kaikkialla. Eläen onnen ja menestyksen
päivänpaisteessa ei hän koskaan oppinut tuntemaan kateutta eikä
katkeruutta toisia kohtaan. Runotarten lemmikki, yleisön seppelöity
suosikki, kaunis ja voimakas, hieno ja henkevä — sellaisena on
Sophokles meille todella terveen ja sopusointuisen ihmisyyden ihanne.
Ja sellaisena kohtaa hän meitä myöskin ihannoidussa antiikkisessa
veistoksessa, joka nähtävästi on sen pronssipatsaan jäljennös,
joka lähes sata vuotta runoilijan kuoleman jälkeen pystytettiin
Ateenan Dionysosteatteriin. Siinä näemme miehen ikänsä täydessä
kypsyydessä. Vartalo on kookas ja jalorakenteinen, kasvonpiirteet
kauniit ja sielukkaat, samalla kertaa vakavat ja lempeät, katse
syvä ja levollinen, hiukset ja parta kiharat ja hyvinhoidetut. Koko
olemuksesta henkii se ominaisuus, jota kreikkalaiset kutsuivat nimellä
_sophrosyne_: kohtuullisuus, itsehillintä, kaikkien ruumiin ja sielun
kykyjen kultainen tasapaino.
Sophokles eli jumalten lemmikkinä, ja jumalten lemmikkinä hän kuoli.
Loppuun saakka kestivät hänen sielunkykynsä murtumattomina, hänen
luomisvoimansa heikentymättömänä; 90-vuotiaana hän erkani elämästä,
vuonna 406, vähän ennen isiensä kaupungin lopullista kukistumista.
Hänen kuolemansa oli keveä ja tuskaton, ja kotiseudun mullassa sai hän
hautansa, jonka äärellä häntä palveltiin vuotuisin uhrein sankarina,
puolijumalana.
* * * * *
Jos Aiskhylos on luonut kreikkalaisen tragedian, on se Sophokleen
kautta saavuttanut teknillisen täydellisyytensä. Tärkein tämän
teknillisistä uudistuksista oli epäilemättä se, että hän ratkaisevasti
vapautti tragediat niiden sisäisestä yhtenäisyydestä trilogiassa.
Aikaisemminhan oli ollut tavallista että ne kolme tragediaa, joilla
jokainen runoilija kilpaili palkinnosta, muodostivat yhtenäisen
kokonaisuuden. Murhenäytelmää sellaista kuin Aiskhyloksen »Prometheus»
voimme ymmärtää ainoastaan mikäli tunnemme kappaletta, joka seuraa
sitä ja muodostaa sille jatkon, ja Oresteiassahan meillä on
täydellinen trilogia, jossa eri murhenäytelmät tuntuvat näytöksiltä
jättiläistragediassa. Tästä periaatteesta Sophokles luopui. Emme tiedä,
että hän olisi kirjoittanut ainoatakaan yhtenäistä trilogiaa, ja hänen
säilyneissä murhenäytelmissään on yksinomaan vapaan tragedian leima,
ne muodostavat kukin erikseen päättyneen ja pyöristetyn kokonaisuuden.
Tämä pitää paikkansa myöskin molempiin Oidipus-draamoihin nähden,
jotka kuitenkin käsittelevät samaa tarua, saman ihmisen kohtaloita; ne
ovat runoillut kukin erikseen, toisistaan riippumatta, ja esitetyt eri
aikoina.
Triloginen sommittelu edellytti suuren yhtenäisen aatteen, joka yhdisti
eri tragediat kokonaisuudeksi, mutta Sophokles ei ollut aaterunoilija
niinkuin Aiskhylos. Toinen edellytys yhtenäisille trilogioille oli
yksityisten näytelmäin verrattain yksinkertainen rakenne — muutenhan
olisi ollut vaikeata hallita kokonaisuutta — ja tämä sepittämistapa oli
siis esteenä rikkaammalle ja monimutkaisemmalle toiminnalle. Luopumalla
siitä Sophokles saattoi tiivistää ja tehdä suppeammiksi tragediansa,
saattoi vähentää lyyrillistä ja eepillistä ainesta ja antaa puhtaasti
draamalliselle suuremman tilan.
Toinen keino tämän saman päämäärän saavuttamiseksi oli näyttelijäin
luvun lisääminen — toimenpide, johon Sophokles ryhtyi. Aiskhylos oli
tullut toimeen kahdella näyttelijällä, Sophokles otti käytäntöön
kolmannen. Tämä uudistus on hänen täytynyt panna toimeen jo varhain,
sillä mitään hänen säilyneistä tragedioistaan ei voi esittää vähemmällä
kuin kolmella näyttelijällä, ja Aiskhylosta ei myöskään arveluttanut
ottaa tässä suhteessa oppia nuorelta kilpailijaltaan: hänen viimeinen
trilogiansa, Oresteia, on nimittäin kirjoitettu kolmelle näyttelijälle.
Tämän uudistuksen kautta, joka teki mahdolliseksi monimutkaisemman
draamallisen juonen, saavutti kreikkalainen tragedia teknillisen
kehityksensä huippukohdan; tämän yli — kuten jo aikaisemmin on mainittu
— ei näyttelijäin lukua lisätty. Näytelmässä voi kyllä olla useampia
henkilöitä, mutta enemmän kuin kolme ei koskaan samalla kertaa ottanut
osaa vuoropuheluun.
Paitsi näitä kahta suurta ja merkitsevää uudistusta luetaan
Sophokleen ansioksi vielä muutamia vähemmän tärkeitä teknillisiä
uudistuksia. Myöskin koorin jäsenluvun lisäsi hän 12:sta 15:een,
ja näyttämöteknillisenäkin keksijänä ja uudistajana sanotaan hänen
toimineen.
Antiikkisten lähteitten mukaan oli Sophokles sepittänyt noin
120 draamaa; hän oli tuotteliain Kreikan kolmesta suuresta
tragediakirjailijasta, niinkuin hän myös oli menestyksestä rikkain, hän
kun saavutti useampia voittoja kuin kukaan hänen kilpatovereistaan.
Hänen sanotaan 24 kertaa voittaneen, s.o. saaneen ensi palkinnon, ja
useita kertoja toisen; kolmannelle sijalle hän ei joutunut koskaan.
Sophokleelta on meille säilynyt seitsemän tragediaa, siis yhtä monta
kuin Aiskhylokselta; lisäksi tulee joukko katkelmia, niiden joukossa
puolet erästä satyyridraamaa, joka aivan hiljan on tullut päivänvaloon.
Nuo seitsemän säilynyttä tragediaa muodostavat luultavasti valikoiman,
jonka joku myöhäisantiikkinen filologi on laatinut ja joka hänen
mielestään edustaa arvokkainta Sophokleen tuotannossa. Ikävä kyllä
voidaan ainoastaan kolmen näytelmän syntymävuosi jokseenkin varmaan
määrätä, kun taas toisten suhteen saa turvautua hypoteeseihin ja
olettamuksiin, joiden perustana ovat epävarmat antiikkiset lähteet ja
perinpohjaiset tragedian rakennetta, kielimuotoa ja runomittaa koskevat
tutkimukset; luonnollista on että sellaisilla perusteilla ei ole päästy
mihinkään ehdottomaan yksimielisyyteen tragediojen järjestysluvusta.
Emme siis myöskään voi muodostaa niin selvää käsitystä Sophokleen
draaman kehityksestä kuin Aiskhyloksen; tämä siitäkin syystä että hänen
varhaisin runoilijakautensa ei ensinkään näytä olevan edustettuna
valikoimassa. Itse sanotaan Sophokleen jakaneen kehityksensä kolmeen
eri kauteen. Hän alkoi — niin kuuluu arvostelu — jäljittelemällä
Aiskhyloksen mahtipontisuutta ja majesteettia; tässä kohden on tulkinta
kuitenkin jonkun verran epävarma, kun teksti on vahingoittunut. Sitten
seurasi hänen oman tyylinsä kova ja ankara, keinotekoinen kausi —
viimeisen laatusanan voi kuitenkin vaihtaa teknillisesti täydelliseen,
liiaksi muokkailtuun; kolmantena ja hänen omissa silmissään parhaana
kautena hän saavutti koruttoman ja luonnollisen ilmeikkyyden. Hänen
ensimäiseen, aiskhylolaiseen tyylikauteensa ei kuulu mikään säilynyt
tragedia; opimme tuntemaan hänen draamallisen taiteensa molempien
myöhäisempien kehityskausien ajalta.