Yhtä hämärä kuin tragedian synty on myöskin sen varhaisin historia.
Vanhimmista tragediankirjoittajista tunnemme tuskin muuta kuin nimet,
ja tietomme kreikkalaisen murhenäytelmän alalla alkavat Aiskhyloksesta,
joka on tragedian varsinainen luoja ja maailmankirjallisuuden kenties
suurin luova henki. Lisäämällä näyttelijäin lukumäärän kahdeksi
teki hän tragedian kykeneväksi kannattamaan todellista toimintaa;
koorilaulusta oheenliitettyine puheosineen, jonka hän oli ottanut
vastaan edeltäjiltään, loi hän todellisen draaman.
Aiskhyloksen kotipaikka oli Eleusis, tuo pieni kaupunki kuuluisine
mysteeriopyhäkköineen parin peninkulman päässä Ateenasta. Hän kuului
persialaissotien sukupolveen; Marathonin taistelussa hän oli mukana ja
näki veljensä kaatuvan, Salamiin ja Plataiain taisteluihin otti hän
osaa. Paitsi tätä tiedämme hänen elämänvaiheistaan tuskin muuta kuin
että hän teki useita matkoja Sisiliaan, Syrakusan kuninkaan Hieronin
kutsumana, sekä sielläkin esitytti tragedioja. Ja siellä hän kuoli
vuonna 456 Gelan kaupungissa, noin seitsenkymmenvuotiaana. Aikakirjat
ovat säilyttäneet ne rivit, jotka piirrettiin hänen hautakiveensä.
Ne eivät mainitse muuta kuin hänen ja hänen isänsä nimen, hänen
attikalaisen syntyperänsä ja sankarillisen osanottonsa vapautussotaan.
Voiko ajatella kaunopuheisempaa kuvaa aikakauden luonteesta? Miehekäs
kansalaisvelvollisuuden täyttäminen oli niin Aiskhylokselle kuin hänen
aikalaisilleen olennaisinta, pääasia, jonka rinnalla kaikki runoilijan
mainetyöt kalpenevat.
Niistä noin 90:stä näytelmästä, jotka Aiskhylos antiikkisten tietojen
mukaan sepitti, on seitsemän tragediaa säilynyt meidän päiviimme.
Kreikkalaisen tragedian tuntemuksemme kannalta on tämä valikoima
erittäin onnellinen. Muutamat näytelmistä kuuluvat verrattain
varhaiseen kauteen Aiskhyloksen runoilijatoiminnassa, kun taas toiset
palautuvat hänen myöhäiseen vanhuuteensa; hänen säilyneistä teoksistaan
voimme siis tutkia tragediaa sen tärkeimpänä kehityskautena. Ja
sitäpaitsi muodostaa kolme murhenäytelmää yhdenjaksoisen traagillisen
trilogian, ainoan säilyneen. Saadaksemme jonkinlaisen käsityksen siitä
kehityksestä, jonka tragedia Aiskhyloksen käsissä suoritti, on meidän
hetkinen viivyttävä parissa hänen aikaisemmista murhenäytelmistään sekä
hänen vanhuutensa suuressa mestariteoksessa.
Se Aiskhyloksen säilynyt murhenäytelmä, jota yleensä pidetään
vanhimpana, on nimeltään _Hiketides_, »Turvanhakijat»; nimi
tarkoittaa sankarittaria, Egyptin kuninkaan Danaoksen tyttäriä,
jotka, välttääkseen pakko-avioliittoa serkkujensa, kuningas
Aigyptoksen poikien kanssa, vainottuina pakenevat Argokseen
Kreikanmaalle ja etsivät sieltä turvaa. Tässä näytelmässä omistamme
siis maailmankirjallisuuden vanhimman tragedian, ja se vaikuttaakin
erittäin vanhanaikaiselta. Koko toiminta on yksinkertaisesti siinä,
että pelästyneet Danaidit merenrannalla Argoksen edustalla rukoilevat
maan kuninkaalta apua ja suojaa, ja että tämä hiukan epäröityään
suostuu heidän pyyntöönsä; kappaleen draamallisen huippukohdan
muodostaa kohtaus, jossa egyptiläinen airut esiintyy ja turhaan vaatii
neitseitten luovuttamista. Toinen vanhanaikainen piirre on koorin
vallitseva osa: tragedian noin tuhannesta säerivistä on enemmän kuin
puolet pantu koorin suuhun, ja koori — pakenevat Danaidit — ei ole
ainoastaan toimiva henkilö, vaan suorastaan kappaleen päähenkilö.
Tämä tragedia, joka muuten ei ole itsenäinen draama, vaan trilogian
ensimäinen osa, on siis luonteeltaan lähinnä lyyrillinen runoteos,
eräänlainen kantaatti, ja aivan erikoinen, vanhanaikaisen kaunis on
se lyriikka, joka kaikuu Danaidikoorin hurskaista ja sydämellisistä
lauluista, joissa pelko ja neitseellinen arkuus on perussävelenä. Voi
hyvin kuvitella »Turvanhakijoita» esitettyinä itse orkhestralla, ilman
minkäänlaisia taustakoristeita.
Toinen Aiskhyloksen tragedia, joka tekee melkein yhtä vanhanaikaisen
vaikutuksen, on nimeltään _Persai_, »Persialaiset»; se muodosti
keskiosan erästä trilogiaa. Tämä murhenäytelmä ylistää Salamiin
taistelua ja esitettiin vuonna 472. Mies, joka khoregina kustansi
esityksen, ei ollut vähempi kuin Perikles; tässä siis Ateenan suurin
runoilija ja sen aikaa myöten suurin valtiomies yhdessä pystyttivät
runollisen muistomerkin eräälle vapaustaistelun suuria voittoja.
Tragediaa ei ole suotta käännetty sanalla murhenäytelmä: tragedia
ei voinut olla riemun ilmaisuna, ja niinpä tämä draama kuvaakin
enemmän persialaisten tappiota kuin kreikkalaisten voittoa. Siksipä
onkin näyttämö asetettu persialaisvaltakunnan pääkaupunkiin. Koori —
valtakunnan iäkkäät raatiherrat, kuningasvainajan uskotut — ilmaisee
lauluissaan synkkiä aavistuksia nuoren Xerxes kuninkaan Kreikan retken
johdosta, ja pahaenteinen tunnelma kohoaa yhä, kun leskikuningatar
Atossa esiintyy ja kertoo pahat unensa. Äkkiä syöksyy sanantuoja
näyttämölle ja antaa draamallisen kuvauksen Persian laivaston
musertavasta tappiosta Salamis-saaren edustalla. Koon puhkeaa
valituslauluihin, ja kuningatar manaa esiin Dareioksen hengen; tämä
ilmestyy ja puheissaan pitää tapahtumaa seurauksena pojan rikollisesta
ylimielisyydestä sekä ennustaa uusia onnettomuuksia. Lopuksi saapuu
Xerxes itse, ja tragedia päättyy valittavaan vuorolauluun koorin ja
onnettoman kuninkaan välillä.
Draamallisessa suhteessa merkitsee »Persialaiset» ratkaisevaa
edistysaskelta »Turvanhakijoista». Jo alusta saakka luovat
koorin aavistukset ja kuningattaren pahaenteiset unet raskaan
ukkosilmatunnelman, jonka painostus yltyy joka kohtaukselta, kunnes se
lopuksi purkautuu sanantuojan kertomukseen onnettomuudesta ja murtuneen
kuninkaan kotiintuloon.
Se valtava trilogia, jonka Aiskhylos esitytti pari vuotta ennen
kuolemaansa, käy tavallisesti Oresteian (_Oresteia_) nimellä, koska
Orestes on päähenkilö kahdessa tragediassa. Sarjan ensimäisen
murhenäytelmän nimi on _Agamemnon_, toisen _Khoephoroi_, s.o.
»Hautauhrin tuojat» tai »Hautauhri», »Uhri haudalla», niinkuin nimi
usein käännetään; trilogian loppunäytelmän nimi on _Eumenides_,
»Eumenidit».
Atridien verinen sukuhistoria, jolle Aiskhylos rakensi Oresteiansa, oli
sisällöltään suunnilleen seuraava. Atreus, Argoksen kuningas, karkoitti
veljensä Thyesteen, koska tämä oli vietellyt hänen puolisonsa ja vaati
valtaistuinta itselleen. Myöhemmin tapahtui näennäinen sovinto, ja
Thyestes palasi Argokseen. Mutta Atreus hautoi kostoa: annettuaan salaa
surmata kaikki veljensä pojat paitsi yhtä hän kutsui Thyesteen pitoihin
ja antoi hänen syödä omien lastensa lihaa. Silloin kirosi Thyestes koko
sen suvun, johon hän kuului, ja lähti sitten taas synnyinmaastaan. Jo
seuraavassa sukupolvessa näkyivät kirouksen seuraukset. Atreuksen pojat
Agamemnon ja Menelaos naivat kaksi sisarusta, kaunista mutta uskotonta
naista, Helenan ja Klytaimestran. Edellinen, Menelaoksen puoliso,
aiheuttaa Troian sodan; jälkimäinen menee naimisiin Agamemnonin kanssa,
jonka perheessä kirouksen vaikutus niinikään alkaa pian tuntua.
Matkalla Troiaan uhraa Agamemnon tyttärensä Iphigeneian lepyttääkseen
Artemiin ja hankkiakseen laivastolle suotuisan tuulen. Kotona antautuu
Klytaimestra rikolliseen suhteeseen Aigisthoksen kanssa, ainoan
Thyesteen pojan, jonka Atreus oli säästänyt. Kun Agamemnon sitten palaa
sotaretkeltä, murhaa Aigisthos hänet, mutta hänen poikansa Orestes
kostaa isänsä kuoleman ja surmaa vuorostaan Aigisthoksen.
Sellainen oli vanha taru pääkohdissaan. Aiskhylos on kuitenkin
muuttanut aihetta, antanut sille syvemmän ja kauhistuttavamman
tragiikan; hän antaa Klytaimestran omalla kädellään surmata puolisonsa,
ja silloin suuntautuukin kosto häneen. Eepillisessä sadussa ei Orestes
ollut traagillinen henkilö, mutta Aiskhylos vetää hänen päälleen
pimeimmän tragiikan, mitä elämä voi sisältää: kun Orestes täyttää
verilain käskyn ja kostaa isänsä kuoleman, tekee hän itsensä vikapääksi
rikokseen, jota kaikkina aikoina on katsottu pelottavimmaksi kaikista —
äidinmurhaan.
»Agamemnon» alkaa vartijan yksinpuhelulla; Åtridien kuninkaanlinnan
katolta Argoksessa tähystää hän sitä yöllistä tulimerkkiä, joka
vuorenhuipulta vuorenhuipulle on tuova sanoman Troian kukistumisesta.
Läheisellä kukkulalla leimahtaa äkkiä valkea, ja vartija rientää
linnaan ilosanomaa viemään. Koori, Argoksen vanhoja miehiä, saapuu
nyt näyttämölle, ja sen laulaessa astuu Klytaimestra linnasta ja
sytyttää uhrivalkeita alttareille talon edustalla. Saatuaan tiedon
uutisesta virittää koori laulun, joka alkaa voittohymninä, mutta loppuu
ihmetykseen ja epäilyyn, mietelmiin syyllisyydestä ja vastuusta. Tämän
tunnelman vaihtuminen ikäänkuin havainnollistuttaa ajan kulkua, ja
suuri onkin se ajanjakso, jonka ajatellaan mahtuvan lauluun: kun se on
vaiennut, ilmoittaa sanantuoja, että Agamemnon lähestyy.
Ja sitten kuningas saapuu näyttämölle, ympärillään sotilaita,
voittomerkkejä ja vankeja, niiden joukossa Priamoksen kaunis
tytär Kassandra, ja Klytaimestran tervehtimänä hän astuu isiensä
linnaan. Vangittu troiatar jää näyttämölle. Hän on tietäjänainen;
hänen tehtävänsä on valmistaa kooria tapahtuvaan verityöhön ja
asettaa teko oikeaan yhteyteensä sen kirouksen kanssa, joka aina
Atreuksen rikoksesta asti on painanut Argoksen kuninkaanlinnaa.
Kaikki linnan hirvittävät muistot saavat ilmauksensa hänen
hämärissä tietäjän-sanoissaan; se, mitä on tulossa, paljastuu hänen
haltioituneelle kaukonäköisyydelleen. Vihdoin hänkin menee linnaan,
vielä kynnyksellä vavahtaen niitä verihöyryjä ja sitä ruumiinhajua,
jota hänen tietäjävaistonsa tuntee tulvahtavan vastaan. Hetkinen
sietämätöntä jännitystä; sitten kuuluu Agamemnonin kuolinhuuto, ovet
aukeavat, ja näkyviin tulee kuninkaan ja Kassandran ruumiit. Ja
Klytaimestra itse astuu kooria kohti, julistaa riemuiten tekonsa,
kuvaa kylmäverisesti itse murhakohtausta, pelottavana rikollisessa
suuruudessaan; tämä oli korvaus Iphigeneian uhrikuolemasta!
Sarjan toinen osa,. »Hautauhri», tapahtuu samalla paikalla kuin
edellinen, Argoksen kuninkaanlinnan edustalla, mutta siellä näkyy
nyt hautakumpu, Agamemnonin hauta. Orestes, jonka Klytaimestra oli
lähettänyt pois isän kotiintulon ajaksi, seisoo uskollisen ystävänsä
Pyladeen kanssa haudalla ja toimittaa uhria, kun lähestyy kulkue
mustapukuisia naisia; hänen sisarensa Elektra siinä koorin — talon
palvelijatarten — kanssa tuo uhrilahjoja haudalle. Nuoret miehet
piiloutuvat, mutta hiuskiehkura haudalla ja jäljet ilmaisevat Oresteen
läsnäolon, ja järkyttävässä kohtauksessa ilmaisee hän itsensä
sisarelle. Delphoin oraakkelin käskystä hän on tullut kostamaan
isänsä kuolemaa, ja sisarukset tekevät murhasuunnitelman. Valepuvussa
kolkuttavat nuorukaiset palatsin portille ilmoittaen tuovansa sanaa
Oresteen kuolemasta. Sisällä linnassa surmaa Orestes ensin Aigisthoksen
ja sitten Klytaimestran. Loppukohtaus muodostaa täydellisen vastineen
edellisen tragedian lopulle: samoin kuin kuningatar siinä seisoo
Agamemnonin ja hänen jalkavaimonsa ruumiitten ääressä, on tässä
Orestes äitinsä ja hänen rakastajansa ruumiitten ääressä, kylmästi ja
pilkallisesti herjaten vainajia. Mutta kun hän seisoo siinä, tapahtuu
hänessä vähitellen muutos. Hän tuntee järkensä olevan pimenemässä,
kauhunäyt ahdistavat hänen hämmentynyttä mielikuvitustaan. Hän näkee
Erinyit, verikoston taipumattomat jumalattaret, mustine vaippoineen,
kyykäärmeitä hiuksissa, ja kauhun vallassa hän syöksyy pois.
Nykyaikaiselle lukijalle on Oresteen henkinen sortuminen tyydyttävä
päätös Atridein perhedraamaan. Meistä näyttää ristiriita
ratkaisemattomalta: verikoston laki pakottaa Oresteen surmaamaan
äitinsä, ja tunnonvaivat tuosta hirvittävästä rikoksesta syöksevät
hänet mielenvikaan. Mutta tähän ei Aiskhylos voinut tyytyä. Hänen
täytyy sovinnon tietä ratkaista ristiriita Apollonin ja Erinyitten
välillä, Apollonin, joka edustaa verikoston periaatetta, ajaa Oresteen
äidinmurhaan ja ottaa hänet suojiinsa, ja Erinyitten, jotka pitävät
murhatun äidin puolta ja vaativat kostoa. Tätä kiistaa ja sen ratkaisua
käsittelee kolmas tragedia, »Eumenidit», jossa Orestes joutuu olemaan
sen taistelun tahdottomana esineenä, jota nyt jumalvoimat käyvät
keskenään, Klytaimestran haamun yllyttäminä ajavat Erinyit Orestesta
takaa. Tämä pakenee Ateenaan, jossa hänet asetetaan Athena-jumalattaren
vastaperustetun tuomioistuimen eteen, Erinyit syyttäjinä ja Apollon
puolustajana; pitkien neuvottelujen jälkeen vapauttaa hänet
jumalattaren oma ääni, joka ratkaisee asian. Erinyit raivoavat, mutta
Athena lepyttää heidät. Hän lahjoittaa heille pyhäkön Ateenassa, ja
verenjanoisista kostottarista muuttuvat Erinyit nyt Eumenideiksi,
»armollisiksi», »suopeiksi» jumalattariksi. Että tuomioistuimessa
vapauttavat ja tuomitsevat äänet lankeavat tasan, näyttää tavallaan
tehostavan sisäisen ristiriidan ratkaisemattomuutta. Mutta Athena
edustaa ylevämpää siveysoppia, alkuperäinen verilaki joutuu
korkeamman oikeuden alaiseksi, yksityisen kosto väistyy yhteiskunnan
oikeudenkäytön tieltä.
Aiskhyloksen dramatiikkaa sanotaan usein kohtalotragiikaksi,
mutta fatalisti tavallisessa merkityksessä ei Aiskhylos ole.
Kohtalokäsite — _moira, ananke_ — ilmaisee hänen teoksissaan lähinnä
välttämättömyyttä siinä mikä tapahtuu, tunnetta siitä että jokainen
suuri ja kohtalokas tapaus on ehdoton seuraus aikaisemmin sattuneista
tapauksista. Kohtalo merkitsee niinmuodoin usein sitä tilannetta, jonka
ovat luoneet ihmiselle hänen omansa ja toisten teot ja jota vastaan
on turha ponnistella. Tavallisimpia muotoja, joissa tämä kohtalo
ilmenee Aiskhyloksella, on sukukirouksen perinnöllisyys, rikollisten
taipumusten siirtyminen sukupolvesta toiseen, rikoksen kyky synnyttää
uusia rikoksia. Vanhempain syyllisyys painaa myöskin lapsia, veri
huutaa verta.
Toinen Aiskhyloksen murhenäytelmän kantava ajatus on tuo vanha
helleeniläinen käsitys jumalattomasta ylimielisyydestä, rikollisesta
uhmasta — _hybris_ —: joka saa ihmisen unohtamaan asemansa ja
pyrkimään korkeammalle kuin sallittu on, mutta joka erehtymättä,
ennemmin tai myöhemmin, tuo mukanaan rangaistusta ja kostoa. Jokainen
voiman ja menestyksen ylimittaisuus sisältää vaaran; se ei uhmaa
ainoastaan ihmisiä, vaan myös jumalia. »Persialaisissa» esitetään
mahtavan vihollisvallan perikato seurauksena Xerxeen rikollisesta
ylimielisyydestä. »Agamemnonissa» näyttelee sukukirous suurta osaa,
mutta sen ohella kuninkaan ylimielisyys. Kun hän kotiin palatessaan
antaa kunnioittaa itseään tavalla, joka ei sovi kuolevaiselle
ihmiselle, kun hän Klytaimestran viettelemänä astuu purppuralle, joka
on varattu vain jumalille, on tässä vertauskuva, joka sallii meidän
katsoa tämän tragedian sisimpään tarkoitukseen. Useissa Aiskhyloksen
koorilauluissa kaikuu puhtaasti monoteistinen sävel, ja yleensä antaa
hänen maailmankatsomukselleen leiman usko jumalalliseen oikeuteen,
maailman ja ihmiskunnan kehitykseen kohti korkeampaa moraalia ja
korkeampaa kulttuuria.
Kaikessa on Aiskhylos runouden jättiläinen. Hän on yli-inhimillisten
luonteinen luoja, ja hänen kielensäkin on valtavampaa ja
väkivaltaisempaa kuin tavallinen runokieli. Hänen mestariteoksensa
saivat aikaisemmat draamalliset kokeet häipymään unhoon, ja kaikelle
dramatiikalle, joka myöhemmin on nähnyt päivänvalon, tuli niillä
olemaan ohjeita-antava merkitys.