Hän kumartui pöydän yli ja huitaisi kädellään.
— Vanhamaa, uskotko, synnyinmaa on aina mielessäni, vaikka olen
tällainen, vaikka olen ollut täällä kauan, kauan, niin kirotun kauan.
Muistot siitä nousevat mieleeni kauniina kuin rome, kuten loistivat
siellä tuohustulien romeet joen koskilla syyslauhkeina öinä, kun
pihlajapensaitten verestävien lehtien ja terttujen seassa kävi öinen
kahina, öinen kahina... olet kai sen kuullut?
Hän toisteli sanojaan ja painosteli niitä tarpeettoman pontevasti.
Epäilemättä hän oli jo humalassa.
— Niin, vanhamaa väikkyy mielessäni kauniina, se synkeä, metsäinen
maa, rämeet ja nevat. Ja kuitenkin olen kärsinyt siellä vain vaivaa,
synkkyyttä ja epäilyksiä. Pitäisi unhoittaa. Mutta ei voi. Muistot
synnyinmaasta, ne ikäänkuin lämmittävät, hohtelevat sieluuni tuollakin
kaivoksessa, syvällä, tunkkaisessa pimeydessä, missä kaivoslamput
lepattelevat... Ne viihdyttävät minua ja samalla ne kuitenkin
riuduttavat, hiuduttavat, kuten suolanraetta vesilasissa. Ja siitä
tulee elonneste katkeraksi, äitelöiväksi...
Vanhaanmaahan minä en enää koskaan palaa. Epäilemättä minä kuolenkin
tänne kaivoksien pimeyteen. Kuolema! Tiedätkö? Kuolema minua peloittaa,
vaikka minä kärsin tästä elämästä. Kun kuolet, olet taidoton möhkäle,
ajatukset eivät kulje enää aivoissasi... Ja mikä odottanee siellä:
henki harhailee turvattomana, orpona, kun se on häädetty asunnostaan,
vaikka kurjastakin... Mutta pian minä en sentään kuole, aivan äkkiä,
toivottavasti. Kolmella lääkärillä olen tutkituttanut itseni, sydämeni.
Halvausta minä en saa. Mutta kukapa tietää vaikka jo huomenna putoaa
kivi niskaani tuolla kaivoksessa... Ja vaikka ei huomennakaan, niin
joka tapauksessa joskus. Ja kuolema minua pelottaa.
Saatatpa sanoa, että miksi en sitten palaa vanhaan maahan, kun sitä
muistelen, kaipaan. Ei ainakaan silloin kivi tipahtaisi niskaan
kaivannon katosta. Niin, mikä estää? Saattaapa tuntua, ettei
mikään. Kuitenkin on jokin esteenä, mikä lienee... Ei se ainakaan
ole tuo suolavesilätäkkö, valtameri. Se on se toinen, elonneste,
suolaisenhiutuva, karvasteleva ja katkera... Minä selitän, miten olen
tänne sortunut, muistelemaan riuduttavassa ikävässä synnyinmaata. Eli
oikeastaan ei sitä voi selittää. Jostakusta voi tuntua, ettei mikään
olisi minua estänyt askartelemasta leivän eteen synnyinmaan pinnalla.
Joku toinen, kuten sinä, voi sanoa, että esteenä on sairas veri...
Kuulehan! Ihmisluonto on käsittämätön. Minä luulen, että kaikki tämä,
elämäni onnettomuus juontaa juurensa eräästä tapauksesta, jonkun
mielestä mitättömästä. Siitä johtuu, että minä täällä kaivelen maan
tunkkaisessa povessa kiviä ja maistelen nisuinaan viinaa enempi kuin
terveellistä on, eräästä pienestä tapauksesta siellä kaukana suolaisen
lätäkön takana. Sinä sanot, että kyllähän sairas veri, syitä löytää;
paljonko se tarvitsee liikettä joutuakseen levottomaksi... Kuulehan.
Kotini oli öhynlainen talo, Ranta nimeltään. Niitä lienee sen nimisiä
montakin siellä vanhanmaan virtojen varsilla, jotka hyömistävät
mereen mustina ja väkevinä. Suvannoissa välkkyy niiden pinta, ruohot
seisovat niiden rannoilla, mutta koskissa käy kohu, vesi ryöppyää
kivien lomitse... No niin, minä olin Rannan veljeksistä nuorin. Olin
vielä pieni, kuljin kouluteitä laukku seljässä. Oli syyskuu. Aurinko
paistoi sinestä, jota kurkien matkakiilat halkoivat. Ne menivät etelän
maille äännellen oudosti ja kumeasti. Lehmät söivät vihreitten ketojen
äpäreitä. Metsissä kellastuivat ja kävivät ruosteeseen lehtipuut ja
puitten juurilla hohtelivat punaiset marjat. Maantiellä rytisivät
markkinoille ajavan miehen rattaat... Minä palasin koulusta ja kuulin
silloin mainittavan, että Rannan-Mikkoa tuotiin ruununkyydillä
kotikylään. Tämä Mikko oli veljeni, jota en ollut koskaan nähnyt,
tuskin kuullut puhuttavan, sillä Rannassa, kotitalossani, ei hänen
nimeään koskaan mainittu. Hän oli lähtenyt Perä-Pohjolaan jätkäksi
silloin kun olin vielä ylen pieni. Epäilemättä hän oli joutunut
epäsopuun vanhempaini kanssa. Sillä heissähän oli sairasta verta,
kaikissa sukulaisissani. He olivat ylpeitä tai muita, tyhmän ylpeitä.
Mikko, Rannantalon poika, oli siis Perä-Pohjolassa jätkänä, eikä hänen
nimeään sen koommin Rannassa mainittu. Hän oli kuollut.
Ja nyt häntä tuotiin ruununkyydillä kotipuoleen, en tiedä miksi,
vankivyöräriin. Kukaan meidän suvustamme ei mennyt häntä katsomaan,
mutta minä menin. Minä olin pieni, enkä ymmärtänyt. Halusin nähdä
velimieheni, josta olin joskus vieraitten ihmisten kuullut puhuvan.
Menin siis lossipaikkaan, josta hänet kuljetettiin ylitse. Suvanto
väreili sinisenä syksyn auringossa, sinkkiköysi soi ja lautta lipui
lähemmä. Ja niin minä näin Mikon, jätkäveljeni. Hän sanoi minulle: —
Siinähän on nuorin Rannan-veljeksiä, koska on nenässä sama solmu...
Sitten hän antoi minulle markan, että saisin ostaa jotakin makeaa.
Ostin sillä kaksikymmentä korvapuustia ja söin koulutoverini kanssa
minkä jaksoin. Loput vein äidille.
Se oli onnettomuus. Kun äitini sai kuulla mistä ne olivat oikein
alkuisin, antoi hän minulle selkään. Laski housut ja pieksi. Ja koskaan
ennen ei hän ollut minua kurittanut. Nyt tuli tämä kaikki siitä, että
olin tuonut hänelle nisuleipää, joka oli ostettu hänen jätkäpoikansa
rahalla. Minut valtasi silloin hirmuinen ahdistus ja hätä: mihin,
mihin minä nyt menen... Sillä kotoa minä aioin pois, johonkin... Mutta
mihinkä minä poloinen osasin? Pieni olin. Mutta kova oli silloin hätä
ja arvet siitä jäivät iäksi. Monesti olen miettinyt, että juuri siksi
olen joutunut tälle jälelle, vieraalle mantereellekin. Minä harhailin
silloin koleana iltana joenpartaalla. Itseni minä aioin hukuttaa,
mutta vesi näytti niin mustalta ja kylmältä. En uskaltanut, pieni kun
olin. Eikä se uskallus ole tainnut pahoin lisääntyä iän mukanakaan...
Hautuumaalle, kirkon viereen, minä sitten nukahdin suruuni. Yöllä
heräsin ja palelin sydänjuuriani myöten. Ja hirveä pelko valtasi
minut. Yö oli musta, tuuli pärrytti irtonaista lautaa kirkon katossa.
Tuntui hirveältä. Ja sitten näin minä lyhdyn tulien vilkkuvan. Minua
etsittiin. Kiersin kaukaa sivuitse kotiin ja hiivin vuoteeseen. Viimein
etsijät palasivat ja näkivät minun olevan vuoteessa. Lyökää nyt,
perkeleet — ajattelin, pieni poikaparka. Mutta minua ei lyöty, eikä
siitä tapauksesta enää mitään puhuttu.
Mutta siitä pitäen haudoin minä mielessäni salaisia, synkkiä aatoksia.
Kotoa minä aioin pois niin pian kuin suinkin, kuten Mikko veljenikin.
Mutta minä olin poikanen vielä: mihinpä mennä... Jo silloin mietin
usein, kuinka monenlainen saattaa olla ihmisluonto. Oli esimerkiksi
minulla toveri, Kärki-Asko, joka sai selkäänsä melkein joka Jumalan
päivä. Kerrankin näin, kuinka äitinsä, hirmuakka, pieksi häntä niin,
että veri kihosi paidan päälle. Ja kuitenkin poika jonkin minuutin
mentyä hihkui ilosta ja hyppi tasakäpälässä kuten harakka. Ja minuun
oli yksi piiskaus ottanut niin kovin, että tuskin vuotten mentyäkään
voin hihkua ja hyppiä. Mutta mikäpä tietää, mitä Kärki-Askokin piteli
sydämessään...
Sitten hommasin itseni oppikouluun. Niin, sinä et taida tietääkään...
Ylioppilaaksi kävin koulua. Lakkikin on kai tuolla romujeni joukossa.
Niin, itse minä hommasin itseni kouluun. Ei minua toimitettu.
Puoliväkisin menin. Etupäässä siksi, että halusin pois Rannasta. Pappi
antoi minulle ensin opetusta ruotsinkielessä ja niin pääsin sitten
toiselle luokalle. Mihinkään aineeseen ei minulla ollut erikoista
taipumusta. Olin tasapuolinen ja menestyin hyvin.. Pääsin viimein
ylioppilaaksi. Mutta koulussakin oli minun paha olla, paha ja katkera.
Sillä vaivoin sain kotoani varoja. Leena, sisareni, laittoi minulle
vaatteita. Mutta muutakin tarvitaan: ruokaa ja rahaa ja niitä ei
sisareni, joka minua puolusti, saanut heittämään kuin hyvin niukasti ja
pihistäen talosta. Puoliväkisin kävin minä koulua, ja mieleni mustui
yhä ja kävi katkeraksi.
Niin pääsin siis ylioppilaaksi ja iloitsin. Olihan tämä jokin saavutus.
Katkeruuteni suli kuten jääpuras heinäkuussa. Menin isäukon puheille.
Yhä piti saada varoja: aioin lukea lakitiedettä, tuomariksi. Isäukko
oli ynseä: yhäkö rahaa. Eihän sinusta tule miestä tekemälläkään. Toiset
veljet tekevät työtä, tienaavat. Sinä vain kulutat. Ei tule työmiestä,
ei herraa. Minä masennuin, myrryin peräti. Olinhan jo aikuinen mies:
miksi siis anella Rannassa leipää... Sain eräältä koulutoveriltani
rahaa lainaksi ja tulin ylitse tämän suolaisen lätäkön. Rannasta meni
toinen poika joron jälille kuten Mikko ennen. Lienevät miettineet,
että hukkaan meni siinä miehessä raha ja oppi. Kuten lienee
mennytkin. Isäukkohan oli toivonut minusta suuria, voiman miestä,
samanlaista kuin veljensä, minun setämieheni Iikka-seppä, minuun kun
kasvoi vahvasti lihaa ja luuta. Kerran minä näin, kuinka tämä seppä
nosteli tervatynnyreitä uurteista kärryille. Olin pieni silloin enkä
ymmärtänyt, mitä merkitsee olla voiman mies, riski. Isäukko ymmärsi ja
toivoi, mutta pettyi toiveissaan. Minä jouduin koulutielle ja sitten
vieraalle maalle. Ja nyt minun aikani on ohi.
Olen siis täällä. Olen ollut jo niin kirotun kauan. Maksoin velkani
koulutoverilleni kuten mies. Yritin elää pään ja suun ilveellä, kun
kerran olin kouluja käynyt, mutta tulin viimeinkin näihin kaivoksiin.
Kuulithan, kuulit kuinka minulle on käynyt, mutta et silti ymmärrä
sen paremmin, miksi olen täällä ja täällä pysyn. Sinä pudistat vain
päätäsi: sairas veri... Vanhaanmaahan minä en koskaan palaa. Ja miksikä
palata. Kun en kuitenkaan kultaa kasaan saanut. Olen yhtä ylpeä kuin
koko muukin sukuni. En hituistakaan vähemmän. Vieraan maan povessa,
tunkkaisessa pimeydessä, kaivelen kiviä, maistelen viinaa ja riudun
ikävään.
Ja synnyinmaan muistot nousevat sielussani ympärillään satuinen rome.
Muistan lapsuuteni jokilaakson, synkeät, tuulessa puhisevat metsät,
vihreät pellot ja harmaat talot, ihmisiä ja tapauksia, pienen vaalean
tytön, punaisessa talossa, mustanvalkoisen kosken ja ruskean maantien
vieressä...