Elokuinen aurinko paistoi einepäivän korkeudesta, joku sääski hörisi,
pienet hytteet himoitsivat verta harmaan vaippansa sisässä.
Sotkajärvi oli jo takana vasemmalla. Nilivaaran talo alkaisi pian näkyä.
Omituinen matkue lähestyi sitä tänä elokuisena aamuna: kaksi miestä,
kaksi jätkää. Harmaa köydenpätkä oli sitaistu siansilmukalle toisen
kaulaan ja toinen talutteli häntä siitä eteenpäin. He saapuivat talon
luo ja astuivat pihamaalle. Mutta siinä talutettava iski jalkansa
hajalleen, tönköiksi saharenkun jaloiksi, ikäänkuin vastahakoinen,
kilupäinen jäärä, pysähtyi ja kajahdutti suustaan äänekkään,
synkeän määynnän. Hämmästyneitä, uteliaita kasvoja pilkisteli talon
akkunaruuduista. Mutta nuoran toisesta päästä pitelevä mies vain
ärjäisi, iski köyden latvalla määkyjää pakaroille ja kiskaisi hänet
liikkeelle. Niin he astuivat kohti pirttiä, talutettava vastahakoisena,
oudosti hymyillen, hampaat välkkyen irvistyksessä. Epäilemättä
erämaitten murhenäytelmä: hullu mies ja hänen kuljettajansa...
He astuivat pirttiin. Toinen hellitti köyden pään ja toinen kilmusi
samassa uunille ja mulisteli sieltä suurin, juhmukulmien alta
pelottavasti loistavin silmin. Sikermät väistyivät pelokkaasti
peräloukkoon, nuorimmat tarrautuen äitinsä helmuksiin, ja isäntä
hellitti piipun leuoiltaan ja katsoi kysyvästi toiseen jätkään. Tämä
rauhoitti:
— Olkaa huoletta. Ei se mitään tee.
Sitten hän istahti penkille, pyöräytti tupakanlehdistä ja
sanomalehtipaperista tottuneesti »tammikuun vennian», imaisi savut
ja alkoi harvakseltaan selittää tätä heidän tällaista ilmestymistään
taloon.
— Etelän variksia he ovat. Perheellisiä miehiä. Tulleet pohjanpuoleen
ansioihin. Mutta eivät ne hankkeet ole menneet häävisti. Ja sitten
tuli kaveri päänvikaan. Häätyi lähteä kuljettamaan sitä etelään hoitoa
saamaan. Pitkiä taipaleita on jo kuljettu ja siihen ovat menneet
viimeiset enkkelit. Niin, että nyt ollaan sillä jälellä, että kuljetaan
hyviä ihmisiä myöten, anellaan aina leipäpalaa. Ruoatta ei pärjää
hullukaan, eikä hullujen kuljettaja...
No, onhan ihmisillä sääliä onnettomia kohtaan. Kukapa nälkäisen ja
hullun laittaisi taipaleelle hoivaamatta. Iskettiin siis savivatiin
puurontähdettä padanpohjasta ja upotettiin keskelle voimöykky, tuotiin
vielä pöytään ohraleipää ja keitettyä kalaa. Sitten hullun kuljettaja
meni ja tempasi köytensä päästä, niin että hupsu kolisten tuli alas
uunin rappusia. He istuivat syömään, ja kyllä heihin ruoka upposikin.
Siinä sivussa kuljettaja jutteli isännän kanssa, mutta hupsu vain
puri kuin murhamies ja teki omia eleitään. Pisti käden kainaloonsa ja
pudisteli sitten jotakin lattialle hyppysistään.
— Onko kaverissa nappasuita? kysäisi jo isäntä.
— Aina vähän, vastasi hupsu, joka ei tähän saakka ollut sanonut
sanaakaan. Mutta ei oikeinkaan tällä kertaa. Joskus, hyvinä vuosina,
niitä saa kourallisen kainalostaan kertakahmaisulla.
— Kieltäisi sitä tuosta, kun se karistelee syöpäläisiään lattialle,
sanoi jo emäntä.
Mutta pöydän pinnalla, jolta matkamiehet söivät, juoksenteli
russakoita, ruskeina ja lihavina. Ikäänkuin vastaukseksi emännän
huomautukseen nappasi hupsu näitä eläviä hyppysiinsä ja väkevällä
liikkeellä kuljetti niitä suuhunsa. Paljon mahdollista, että ne menivät
ohi suunkin ja putosivat permannolle. Liike oli niin hullunvilkas,
ettei siitä saanut täyttä selkoa. Mutta hän puri, napsutti suutaan ja
sanoi:
— Rusinoita! Kalivomian herelmiä. Ne on makioita...
Talonväki kävi umpimielisen ja vähäpuheisen näköiseksi. Isäntä vain
sylkäisi, kopisti perät piipustaan kämmenelleen, nakkasi ne suuhunsa ja
sanoi:
— Kyllä se on surkeaa, kun äly menee ihmiseltä.
Jätkät heittivät syönnin. Hupsu kapusi heti uunille, köydenpätkä
heiluen kaulassa, harrin pyrstö vielä suupielessä. Toinen jätkä
kyseli isännältä teitä ja taipaleita ja pyysi sitten tupakan rouheita
taskuunsa, vähän kuin anteeksipyydellen:
— Pitäisihän sitä malttaa elää ilman savuja, kun näin anellen kulkee,
mutta kun siihen on pienestä pahasta tottunut. Onhan hupina ja
sääskisavuna tuon hupsun kanssa tuolla taipaleilla.
Isäntä luovutti rouheita ja jätkät hankkivat lähtöön. Hupsu aikoi jäädä
vain uunille, mutta toinen kiskoi hänet alas ja iski köyden latvalla
pakaroille. Sitten hän kiitteli kestityksestä, ja niin he lähtivät.
Talon väki katsoi ikkunasta, kuinka he katosivat pitkin polkua vesakon
peittoon.
— On se ihminen silloin jo huonolla jäljellä, arveli emäntä, kun täytyy
toisen köydestä talutella aivan kuin sonnia.
Mutta kun matkamiehet olivat, päässeet vesakon suojaan, ryntäsi hupsu
edellä kulkevan taluttajansa niskaan, pudisteli häntä ja sanoi:
— Pirun takiako sinä iskit köydelläsi niin lujasti persauksille! Etkö
sinä opi lyömään varovammin!
— Minkä vuoksi sinä sitten söit eli olit syövinäsi niitä russakoita!
Minua iletti ja häätyi heittää syönti kesken. Kiukutti. Täydestä se
kävisi vähempikin hulluileminen.
— Sinussa on sitä hienoa herrasverta. Mitä tuo nyt on torakan syönti.
Minä niitä ennen ruotipoikana söin kourallisia, viidelläpennillä
kappaleen, kun viisaat syöttivät.
Hupsu otti silmukan kaulastaan, pisti köyden taskuunsa, ja sitten he
kierittivät sätkän, puhaltelivat savuja ja astuivat eteenpäin.
— Kyllä sinä sentään aina konstit keksit. On se tämä kulku paljon
jalompaa, ruokaisempaa ja vapaampaa kuin muuten olisi.
— Joo, kehaisi toinen, minä kun en ole lähtenyt aapeen koulusta, enkä
ole ensikertaa nappiteikalla. Konsteja meiltä ei pidä puuttuman. Minä
olen ollut jo monessa mutkassa tämän maailman liemessä. Monesti on
partaveitsi ollut kurkun päällä. Tässä kolmisen vuotta takaperinkin,
kun sain sen puukon piston hartioihini, oli minulla kova edessä. Minä
pääsin kyllä haavureista ja ensivaivoista selvällä Suomen rahalla.
Kun olin vähän ennen syysuitossa marakatin kupeella lyönyt koko
tukkisakin kylmäksi korttipelissä. Mutta ne markat menivät ja yhä oli
käsi niin jäykkä ja hartiat niin hellät, ettei mielimistäkään isompiin
liikkeisiin. Mutta minä olen kaino köyhä, enkä ole ensimmäisenä
apua ronkkumassa. Annoin parransängen rehoittaa leuassani, sain
muutamalta rengiltä pitkän sarkatakin ja aloin pitää saarnoja kylillä,
tietenkin ennestään oudoilla kylillä. Joo, joo, sananselittäjänä!
Minulta menestyy kaikki. Talvi kului niin, ettei paremmin koskaan,
ja puukonhaava hartioissani parani. Sain syödä rasvaista talojen
kamareissa ja kyydityttää itseäni talosta toiseen, sainpa kaulailla
talojen emäntiä, joilla on rinnat kuin vehnäjauhopussit, ja isäntiä,
joiden housunpersaus oli totisessa poimussa, kun he tekivät seuroissani
parannusta. Minä saarnasin ja veisasin ja akat itkivät. Ai, ai, elämä
oli ihanaa! Vähällä piti, etten jäänyt saamamieheksi ainaiseksi, mutta
kun kesä tuli ja haavani parani, niin tuntui olo yksitoikkoiselta.
Ja niinpä olen jälleen näillä jälillä. Mutta milloin tahansa voisin
heittäytyä uskonmieheksi.
Ja kuten todistaakseen taitonsa, jätkä alkoi veisata. Paidan rakosessa
pilkoittava ruskea karvainen rinta kumahteli kuten ontto honka.
— Voi, katumatoin maailma,
voi, synniltä syöty raato...
Kun hän oli veisuunsa lopettanut, sanoi toinen:
— Niin, kyllähän sinä, kaveri, olet osaava, pääntaitava mies, mutta ei
sinun sentään tarvitsisi taloissakaan kovin hulluilla. Päänvialla ei
pitäisi pahasti leikitellä. Se tulee pian tosissaan.
— Niin päänvika? Oikea mies ei tule hulluksi, vaikka päätä porossa
keittäisi.
Toinen väittää vastaan. Sanoo, että kun tauti lyö, niin se lyö. Päähän
ei hänellä tosin tauti ole koskaan tullut, mutta muualle ruumiiseen.
Kerran hän oli joutunut lääkäriinkin ja tämä, puhdassorminen mies, oli
sekoitellut hänelle lasin lääkkeitä ja kovasti vasartanut, ettei niitä
saa ottaa enempää kuin ne määrätipat päivässä. Mutta kun mies pääsi
ulos, hän ryypätä karautti heti pullon tyhjäksi. Sittenhän se tepsii
jos tepsii. Mitä ne jotkin tipat aikamiehessä!
— Miten siinä sitten kävi?
— Mut se teki soman vaikutuksen.
Kävi ilmi, että mies oli maannut pari vuorokautta tiedottomana tämän
maailman toilauksista. Mutta noussut oli siitä viimeinkin ja ollut
terve kuin sonni.
He väsyivät kävelyyn. Kävivät sammalikkoon, pehkon siimekseen
pitkälleen, suitsuttivat väkevälle löyhähtäviä rouheitaan,
sommittelivat lyysseistään, lakeistaan ja isoista ruudukkaista
nenäliinoistaan sääskisuojat. Mutta ne inisivät ja vainosivat
sittenkin, ja toinen jätkä kiroili hupsuutta, joka on tuonut heidät
tänne korpiin pirujen kiusattavaksi. Etelässähän elämä ja ihmiset ovat.
Kun täältä kerran pois pääsee, niin päivä näreen kiertäisi, ennenkuin
hän toisi tänne toistamiseen luitaan.
Niin, näillä jätkillä oli ollut eräitä aikoja sitten, kun he
kulkivat kohti pohjanperää, paitsi tavallista halua kiertää vain
Suomen mannerta, mielessä ties mitä, suuret tukkityöt, kullankaivut
ja merimieselämä Norjanmerellä. Ja niitä he olivat koettaneetkin,
paitsi Norjan merta. He olivat seisoneet vain Vuoreijan rannassa ja
vettä oli näyttänyt olevan liian viljavasti, kalanmaksan katku oli
ollut liian äitelä. Toinen oli sanonut, että kyllä siinä on ylen
laaja lätäkkö meille. Siinä jos putoat puulta, niin et potki enää
ruohoon. Olivat palanneet Suomen puolelle. Olivat olleet Ivalossa,
Kultalassa, mutta kultaa ei ollut tullut. Olivat loppuneet varat, eikä
ollut työnansioita. Eikä näyttänyt olevan muuta keinoa matkustella
eteläisimpiin seutuihin kuin kerjuu. Mutta emäntää myöten kulkukin on
tukalaa raavaille miehille, ehkäkin jätkän sielu ja tunteet lienevät
lujasti parkitut kuten tammannahka. Siinä saat kuulla jos jotakin,
kun otaksutaan, että miehen tuolle kulkukeinolle saa vain laiskuus ja
tyhmyys. Mutta silloin oli toinen mies hoksannut: hulluus on parempi
passi tälle matkalle. Hedelmää kantava sieluntila.
Niinpä hän oli ottanut vanhan, puolilahon köydenpätkän veneestä
Hyykäjässä. Ja sitten oli matkattu pitkät taipaleet ohi Mirhaminpirtin
ja Mirhamiseljänteen, poikki Kitisten latvojen Pakkasen taloihin, ohi
Seurajärvien, Kiistalan ja Lankisen. Jätkän hulluus oli menestynyt
hyvin ja tuonut leipää. Ja epäilemättä toisi, loppumatkoilla yhä
paremmin. Pian saavuttaisiin kirkonkylään, maantielle, jonka kupeessa
on vauraita taloja.
* * * * *
Kyllin nukuttuaan heräsivät jätkät, kun päivä painui vitaisilleen; ilta
oli sopuisen viileä ja vihamieliset sääsket inisivät itsepintaisina.
He kiersivät savukkeet ja astuivat iloisina naureskellen eteenpäin.
Miehet menivät ja savu jäi. He kertoivat juttuja, kokemuksiaan jätkän
monipolvisilla poluilla. Taival kului. Jo tuli talo näkyviin.
— Hei, hei, kaveri, otapa silmukka kaulaasi ja tule hulluksi, ennenkuin
ihmiset näkevät.
He astelivat kepeästi. Vielä eräät peninkulmat, huikoset ja rapiat,
niin oltaisiin kirkonkylässä, josta alkoi ruskea, somerolla kyllästetty
tie, totinen tolppatie, vierillään kyläkuntia ja taloja, joista
hullulle miehelle luovutettaisiin leipää rahattakin, eikä maristaisi
kuten tehtiin viisaille tahi tyhmille. Se tie johteli pitkin mustana
hyömistävän joen varsia alas isoon kylään, missä valtion musta ruuna
tuhkaisi raskaasti sieraimiinsa. Hei, on silloin muukin konsti kulkea
kuin tämä koipikonsti! On lihavaa maata ja lihavia ihmisiä. He antavat
työtä, jos jäsenesi tuntuvat sitä kaipaavan. Siellä voit pettää, jos
äly riittää, tyhmiä ja alaikäisiä. Saat rahaa taskuusi. Saat heittää
pois hullun muodon ja kaulastasi vanhan lahonneen köydenpätkän.
Joka sekin voi joskus olla elämänkeinojen tärkeä välikappale jätkän
monipolvisella tiellä.