Kuten erämaassa pirunpelto, aukeni tori pienessä kaupungissa.
Perin huolimattomasti ovat harmaat nupukivet, joiden raoissa elää
joku kitulias ruohonkorsi, sijoitetut vierekkäin. Jos et kävele
varovaisesti, saattaa kenkäsi korko tahi jalkasi nilkkaluu nuljahtaa
sijoiltaan.
Mitä hedelmää voisi löytää tältä harmaalta, lohduttomalta vainiolta?
Ihmeellisen, oudon maailman löysi sieltä nuori Jakke jonakin
syksyisenä, sadesumeana iltana, katulyhtyjen katsellessa märkyyden
kutomista pyhimyskehistä. Melkein kuin taivaan piiri, suloinen täyte
nuoren sydämensä tyhjyyteen, suurien pyrkimyksien itu aukeni siellä
Jakelle, joka oli silloin vielä perin nuori, kuten puhtaaksi nuoltu
sisältä ja päältä ja katseli kirkkain, ihmettelevin silmin maailmaa.
Likaisenvalkeana kohosi torilla suuri sirkusteltta ja sateisen illan
tummuuteen kaikui sen edustalta ihmeellinen melu. Käsihanuri remusi,
pillipiipari puhalsi posket paisuneina, kilkkaraudat helisivät,
vaskinen aisakello moikui. Ja korkealla lavalla teltan edustalla
kiipeili ihmisiä taruisen koreina kuten enkelit, sinisinä, punaisina ja
kullanvälkkävinä. Nauraen ja suristen tunkeutui ihmisjoukko telttaan
nähdäkseen jotakin ja nauraakseen, unhoittaakseen harmin ja katkeruuden
kivisen taakan, jota useimmat ajat hinasivat mielessään pienen
kaupungin kaduilla.
Suuren teltan katossa sipisi ja kuiskaili sade kaikuvien
ilonrähähdysten lomassa. Ja täällä aukeni nuorelle Jakelle kuten
taivaan piiri. Hän imi sieluunsa kuluttavan, suuren pyrkimyksen: hänen
on joskus päästävä tuohon ihmeelliseen, suruttomaan maailmaan... Joskus
hän on oleva tuollainen Pelle, jättiläishousut höllällään, pieni knalli
suuren pään laella, mahdoton perunanenä hohtaen tekotyhmästä naamasta,
vaatteittensa väljissä poimuissa kaikkia kummia kapineita, kotkottava
kuten kana, että pään kokoinen muna putoaa sahajauhoihin... Hupainen,
suruton Pelle on hän oleva tahi tuo korea ilveilijäpoika, marakatin
puvussa, haukkanokkainen, virnistävä, ylettömän vikkelä poika. Eli ehkä
mies, joka tekee päätähuimaavia kuperkeikkoja korkeilla telineillä ja
hennoilla langoilla, eli tuo toinen, musta, räpistelevin yökönsiivin,
pahaenteisin naurunpurkauksin, joka solmeilee notkeat jäsenensä
keräksi, joka on kuin pahahenki. Tahi olisiko hän väkevä mies, joka
vääntelee nauloja ja hevosenkenkiä, jota raskaat ja ruosteiset kahleet
ja kaularaudat eivät pidätä... Vai puuhailisiko hän kummallisten,
viisaitten eläinten parissa...
Niin istui nuori Jakke sirkusteltassa silmät loistaen ja posket
hohtaen, sydän väristen tukehduttavan täynnä tunteita.
Meni joku päivä ja kivinen tori oli syksyisessä säässä yhtä autiona ja
paljaana, hedelmättömänä, kuten ennenkin, kuten pirunpelto erämaassa.
Mutta nuori Jakke oli jo saanut sieltä sadon, korjannut sydämensä
laareihin täysiä, itäviä tähkäpäitä.
Meni vuosia ja nuoren Jakenkin oli ryhdyttävä töihin, leipätöihin.
Hän katosi synnyinkaupungistaan. Mutta jonakin syksyisenä päivänä
ilmestyi taasen likaisenvalkea, iloinen sirkusteltta kaupungintorin
nupulaisille kiville. Ja tässä sirkuksessa oli myöskin Jakke. Sinne
oudon ihmeelliseen, suruttomaan maailmaan oli hän siis lopultakin
päässyt, kuten viimein tulee päämääräänsä ihminen, joka on sitkeä
astumaan. Mutta ei hän ollut enää niin vallan nuori, ei niin silmiltä
kirkas, eikä niin nuollun puhdas sisältä ja päältä, kuten joitakin
vuosia sitten, kun suuret pyrkimykset itivät hänessä.
Jaken, nauravan ilveilijän mielikin oli kevyt ja iloinen, kun hän
tuli kotikaupunkiinsa sirkuksensa mukana. Tosin oli mielensä kerennyt
välillä jo tummua ja myrtyäkin, kun ei sirkuksen taruinen maailmakaan
ollut niin iloista ja surutonta, kuin sen oli kuvitellut. Kun se olikin
vain leipäpalan pyydyksiä, aherrusta. Mutta nyt hän oli mieleltään
oudon kevyt ja iloinen saapuessaan kotikaupunkiinsa. Näkee siellä joku
tuttukin: tämmöinen on Jakesta tullut, ovela, suruton poika, joka ei
itke tämän maailman turhuuksia...
Ilta laskeutui pienen kaupungin ylle, märkä syksyinen ilta. Posetiivi
soi teltan edustalla, kilkkaraudat helisivät ja vahvakeuhkoinen mies
huusi, minkä kaula kesti: — Nyt, nyt! Maailman parhaat koomikot,
voimamiehet! Tämän illan viimeinen signaali!
Hiljainen, iltainen sade sipisi ja kuiskaili telttakankaassa, kuten
kerrankin vuosia sitten. Voimamiehet, voimistelijat, iloiset ilveilijät
ja hupaiset Pellet alkoivat esityksensä. Jakkekin astui vuorollaan
marakatin puvussaan kiiltävin, kilisevin koruin sahajauhokehään.
Hän kuuli naurun, suosion hyminän. Hänet tunnettiin: Jakke! Meidän
kylän poika... Ja hän tunsi rinnassaan lapsellisen riemun ja aloitti
notkeasti ilveensä, joiden piti saada ihmiset unhoittamaan muu ja
nauramaan lapsellisesta mielihyvästä.
Mutta silloin näki hän Pirjetan, pienen ja tumman tyttölapsen,
kasvintoverinsa, jonka hän oli jo melkein unhoittanut maailmanrannan
polulla. Mutta nyt hän näki ja muisti: Pirjetta, samettisilmin,
kiehkuraisin hiuksin! Lapsellinen riemu pakeni ja sydämensä oli
tulvillaan tuskaa ja hätäännystä. Hän tunsi, että esityksensä kävi
kömpelösti, naurun irvistys tapahtui kuin rautanaamarilla, ääni oli
ontto. Pirjetta istui tuolla ihmisympyrässä. Näkiköhän, tunsikohan
hän Jaken? Menikö hänen pieni suunsa hymyyn? Menikö se huvista,
vaiko säälistä? Jakke tunsi ilman painavan ikäänkuin läkähdyttäen
hehkulamppujen alla, oli kuin olisi lähestynyt jokin valtaisa,
tahmainen kieli, jonka nuolaisua vastaan hän oli voimaton: häpeän tunne.
Narrinkaavussa näki Pirjetta hänet, nenä kitillä paisutettuna, naama
viiruihin maalattuna ja outoon virnistykseen rypistettynä, puhumassa
opittuja, onttoja sukkeluuksia, vääntelemässä jäseniään. Ja leipäpalan
vuoksi teki Jakke tätä. Ei hän ollut kuten taivaanlintu, joka laulaa ja
pelehtii vapaudessaan omaksi ilokseen. Kuten pensaitten räähkälintu hän
rääkkyen juoksi varisevien jyvien ja rähmivien itikoitten perässä...
Miksi oli hän unhoittanut Pirjetan, melkein? Miksi oli Pirjetta täällä,
ja miksi oli Jakke nähnyt hänet sinne penkilleen? Miksi tulvivat hänen
mieleensä läkähdyttävät tunnelmat, kuten valtaisa, tahmainen, nuoleva
kieli? Eikö hän ollut iloinen ilveilijä, suruton Pelle? Hehkulamppujen
alla oli hiljaista. Kuului sateen kuiske telttakangasta vasten.
Nyt oli Jaken hypättävä pöydälle pinotuille jakkaroille, kierrettävä
jäsenensä merkilliseen mykkyrään ja irvistettävä koipiensa välistä
kurkistavalla naamallaan. Hän teki niin. Hän muisti, että Pirjetta
istui tuolla. Hänelle Jakke irvisti.
Kuului kolinaa, parahduksia. Jakkarat sortuivat kasaan ja ilveilijä
putosi vasten pöydän syrjää ja makasi sitten sahajauhoisella
permannolla kuten kuollut. Hänet kannettiin pois. Suusta ja sieraimista
tuli verta, johon oli takertunut sahajauhoja.
Sairashuoneen valkoisten lakanoitten välissä tuli Jakke tajuihinsa ja
mietti kuumeisin aivoin. Miksi hän oli unhoittanut Pirjetan, melkein?
Ja miksi hän sitten näki hänet samettisin silmin, kiharaisin hiuksin?
Miksi läkähdyttävät tunnelmat vahasivat hänet kuten tahmainen, ilkeä,
nuoleskeleva kieli? Miksi kaikki sattui murheellisesti iloiselle
ilveilijälle?