Risto oli saapumassa kortteeriinsa laitakaupungille ja näki siellä
pihahuoneen seinänvieressä makaavan miehen. Makaaja oli kookas mies,
varsinkin sääriä oli kokonainen ojelmus. Hän makasi selällään ja nukkui
juopuneen unta: kurkku örähteli ja sormet koukistelivat nyrkkiin ja
suupielissä aterioisivat kärpäset. Risto tunsi hänet kyllä. Se oli
Koipi, hänen työ- ja asukkitoverinsa. Miehellä oli virallinenkin
nimi, mutta ruumiillisten ominaisuuksiensa vuoksi häntä sanottiin
tavallisesti Koiveksi.
Päivä oli kesäinen sunnuntai, ja aurinko paistoi yli kattojen nukkuvaan
mieheen. Kärpäset hänen suupielissään liikahtelivat. Oli hiljaista.
Ketään ei kuulunut eikä näkynyt. Risto pysähtyi ja katsoi miestä ja
hänen aivoistaan erittäytyivät ajatukset kuten hiljaiset sanat:
— Kas, siinähän Koipi makaa! Koiven koivet eivät kestä olla
rahamiehenä. Onkohan tuolla enää mitään jälellä tilistään?
Samassa Riston jäsenet värähtivät ja hänen aivojensa erittämät
ajatukset ikäänkuin muuttuivat äänenpainoltaan, kuten siellä sielun
mustassa kuilussa puhuisi nyt toinen olento.
— Mitäpä se sinuun kuuluu! Olla mitä olla! Kävele ja hoida omat
asiasi...
Risto otti jo askelen, mutta pysähtyi jälleen. Hänen sisäinen korvansa
ikäänkuin kuunteli sanoja, jotka hiljainen kieli lausui:
— Katsohan huvin vuoksi. Pistä vaikka talteen, etteivät vielä varasta
nukkuvalta, kaveriltasi...
Risto kumartui ja pisti hiljaa kätensä nukkujan poveen ja veti
sieltä lompakon. Hän avasi sen. Siellä oli yksi ainoa seteli, suurin
valtakunnan rahoista.
— Kas, onhan sillä vielä rahaa.
Riston silmät vilkaisivat ympäristöön. Mitään ei näkynyt. Juopuneen
avoimen suun seuduilla horisi pari kärpästä. Muuten oli hiljaista.
Nukkuvan miehen lompakko pujahti Riston omaan poveen ja hän astui
nopeasti portista esikaupungin hiljaiselle kadulle, jota käveli
kiireesti eteenpäin. Ajatusten äänettömät sanat ikäänkuin valuivat
ohuena, hyppelehtivänä rihmana hänen aivoistaan:
— Sepä sattui, onni potkaisi ihmistä! Kukaan ei tiedä mitään. Ei edes
Koipi itse tiedä toinnuttuaan, ovatko rahat varastetut vaiko muuten
huvenneet. Mitä sellainen mies rahalla tekee? Kun tointuu, niin imee
uutta viinaa sisäänsä niin kauan kuin on lanttikaan jälellä.
Risto taasen on eri mies. Hän ei ota ryyppyjä. Hän käyttää rahansa
oikeihin asioihin. Hänellä on tyttökin tiedossa. Hän perustaa perheen
ja auttaa vanhempiaan, jotka asuvat kaukana maalla.
Auttaako heitä? Risto tietää, etteivät he apua tarvitse. Hänen isänsä
on vielä luja ukko kuin pukinsarvi. Hän on pieni varaskin: sissittää
maantuotteita pienissä erissä, heinää, viljaa, perunoita ja puita ja
elää kyllä. Kyläkunta kutsuu häntä Hiiri-Pekaksi. Ristoa oli sanottu
hiiren pojaksi. Osaksi tämän nimenkin vuoksi hän oli lähtenyt sieltä,
tienaamaan rahaa ja miehistymään.
Ja nyt hän kävelee kadulla toverinsa lompakko taskussaan ja kuuntelee
sisäisiä ääniään. Hän kuulee nyt sen _toisen_ äänen:
— Mutta hiiren poikana sinä silti pysyit, vaikka tänne tulit. Varastit
nukkuvalta toveriltasi. Entäpä jos joku näkikin? Joudut linnaan! Ja
sanotaanhan, että joku aina näkee. Sallimus ei salli, että näillä
rahoilla olisi menestystä.
Nämä äänet vaikuttavat ikäänkuin suoraan Riston jäseniin. Hän kääntyy
ja tulee jälleen kortteerinsa pihaan. Koipi nukkuu siellä kuten
ennenkin. Risto pistää lompakon hänen taskuunsa ja kääntyy pois.
— Siinä on omasi.
Mutta samassa hän taasen pysähtyy.
— Hullu! Kukaan ei olisi tiennyt mitään. Ja hyvä työ se olisi ollut
Koipeakin kohtaan: moni synti olisi siltä jäänyt tekemättä. Aamulla
olisi jo ollut lähtö terveelliseen työhön. Ja Risto olisi käyttänyt
rahat parempiin asioihin.
Aivan kuin huomaamattaan hän jälleen palasi, kumartui ja käveli pian
kadulle Koiven lompakko povellaan. Mutta hänen sisässään puhuivat
taasenkin äskeiset äänet, saman sisältöisinä, vaikkakin eri kääntein.
Katumus ja pelko ja oikeuden noudatus voittivat jälleen hetkeksi.
Hän palasi ja asetti rahat paikoilleen. Mutta nytkin vakasivat hänet
kahtaalle huopaavat, epäröivät, tuskaiset ajatukset:
— Hullu! Otettava se olisi. Eikä kukaan tiedä mitään. Menevät ne tuolta
mieheltä kuitenkin...
Vielä kerran hän kumartui nukkujan ylitse. Lompakko oli jälleen hänen
kourassaan ja silmät vilkaisivat epäilevinä ympäristöön. Mitä? Kuuluiko
kolinaa? Ehkä joku luurailee? Päätös tähän täytyy tulla, tällaiseen
huopailemiseen.
Hän pisti lompakon jälleen ylen hitain liikkein juopuneen taskuun ja
tarttui tätä sitten äkkiä kaulukseen, aivan vihan vimmassa ja kiskoi
hänet pystyyn. Miehen jalat eivät holttaa ollenkaan. Hän örisee ja
huitoo käsillään. Mutta Risto kiskoo häntä kuten hirttä, vetää hänet
huoneeseen ja julistaa täällä:
— Siellähän se Koipi taasen makasi ja sillä saattaa olla rahojakin. Oli
onni, että satuin minä löytämään, eikä joku muu mies, joka olisi voinut
koettaa onko kaverin povi lämmin...
Risto tuntee itsensä aivan iloiseksi, kuten jostakin vapautuneeksi ja
rauhan saaneeksi. Asunnon emäntäkin häntä vielä kiittää.
— Mieshän sitä sinä olet, mutta entä tuo Koipi riepu...
Mutta Risto puolustaa nyt Koipeakin:
— Oikea mies se on kaverikin, jos hän nyt ryyppääkin.
Koko sunnuntaipäivän tuntee Risto itsensä ikäänkuin voiton
saavuttaneeksi, iloitsevaksi. Varsinkin illalla, kun hän kävelee
hämyisessä puistossa tytön kanssa.
Ääni sanoo hänen sisässään:
— Enpä ollutkaan mikään hiiren poika.
Aamulla on Koipi selvä, mutta töihin hän ei suinkaan lähde: onhan
hänellä vielä valtakunnan isoin seteliraha taskussaan. Hän tarjoaa
Ristolle ryyppyjä palkinnoksi, kun on kuullut, että tämä on tuonut
hänet eilen seinien suojaan seteleineen. Mutta Risto on siinä suhteessa
varma mies: hän inhoaa viinaa.
— Minkäpä minä sitten sille teen, kun sinä olet niin siisti mies, sanoo
Koipi.
Hän lähtee kuluttelemaan rahaansa, mutta Risto menee töihin.
Sitten kuluu loppuun se päivä ja yö ja toinenkin päivä. Illalla töistä
palatessaan tapaa Risto Koiven sängyssä makaamassa. Hän sanoi elämän
olevan etovaa ja kupariseppien töissä ja pyysi Ristolta lainaksi
jotakin markkaa parannusryyppyihin, että tointuisi elämään ja töihinkin.
— Nytkö rahasi ovat sitten menneet?
— Ovat. Miten lienevätkään. En kai minä niitä kaikkia ole juoda
kerinnyt.
— Ei tipu.
Alistuvasti sulki Koipi silmänsä. Mitäpä on ihmisellä muutakaan neuvoa
tässä armottomassa maailmassa: kumarra pääsi.
Mutta Risto tuijottaa häneen synkeänä ja monet ajatuksien hiljaiset
sananauhat kulkevat hänen aivoissaan:
— Talteenpa menivät rahat. Hullu! Olisitpa ottanut ne niin olisivat
asiat paremmin tuollakin miehellä: ei olisi kipua ruumiissa. Ja loput
rahoista sai ehkä joku irstas portto, ja hänen tyttönsä, joka odottaa
kotia, saa yhäkin odottaa...
Hänen aivoistaan kehrääntyi ajatus: ei olisi ollut synti, vaan ylhäältä
viitottu teko asiain parhain päin järjestämiseksi. Mutta hän oli hullu,
paksupää joka noudatti vanhoja kaavoja...
Siitä pitäen Risto alkoi tuntea hämärää vastenmielisyyttä työ- ja
asuintoveriaan kohtaan, jopa suorastaan vihata häntä, miestä, joka
sillä tavoin pani menemään kauniin rahan. Ristossa eli jo puolittain
luulo, että se raha oli ollut oikeastaan hänen, ainakin sallimus oli
sitä ollut jo hänelle ojentamassa.
Hänelle tuli tuiki tukalaksi sietää Koipea näkyvissään. Hän alkoi
kohdella tätä ynseästi ja pilkkailla monella muotoa. Pitkäkoipinen
mies oli luonnostaan hyväntahtoinen, mutta hän tunsi kuitenkin vihan
ja pilkan. Vaikka hänen tunteensa ovatkin yhtä romuluiset kuin hänen
ruumiinsakin ja ajatuksensa vyörähtelevät suurina lohkareina, tajuaa
hän, että heistä kahdesta on kehittynyt jollakin tavoin vihamiehet.
Hänellä ei ole sanantaitoa, ja siksi hän tavallisesti kuuntelee
äänettömänä Riston rienaavia puheita. Kerran hän kuitenkin sanoi:
— Puhut, kun tiedät, etten viitsi sinua kourin opettaa...
— Et pystykään. Vaikka sinulla on kokoa, ei sinulla silti voimaa ole.
Tämä tapahtui työmaalla ruokatunnilla. Miehet nauroivat ja kehoittivat
heitä kokeilemaan, kumpi käsipuheessa pärjää. Oikeastaan ei uskottu
Riston siihen uskaltautuvan, koska hän oli kooltaan aivan pieni Koiven
rinnalla. Mutta liha hänen jäsenissään oli elävää lihaa, nopsaa ja
liikkuvaa ja lisäksi tiesi hän taitavansa muutamia painiotteita.
Siksipä hän uskalsikin ärsyttää Koipea toisten säestämänä, kunnes tämä
sanoi:
— Tule iloon!
He kävivät kiinni toisiinsa ja voimantempuissa taitamaton Koipi tuli
heti heitetyksi äkkitempulla tantereeseen.
— Se oli erehdys, sanoi hän. En arvannut pitää varaani.
Hän yritti uudestaan, nyt jo vihanväessä. Mutta pian hän jälleen tapasi
itsensä selällään maasta, lennettyään sinne huimassa kaaressa. Hän
kaatui omaa väkevyyttään: Risto vain ohjaili hänen rynnistystään.
— En ole tottunut tähän painihommaan, sanoi hän.
— Elä puhukaan enää mitään, kun noilta jaloilta kaadut. Ei se ainakaan
Luojan syy ole, ivaili mestarikin.
Tässä tilaisuudessa Koipi kypsyi suureen vihaan Ristoa kohtaan. Tämä
oli ollut liian häpeällinen lankeemus, joka oli jotenkin kostettava.
Hän oli luonnostaan yksinkertainen mies. Hänen ainoat harrastuksensa
olivat työnteko ja viinanjuonti. Hänen mielikuvituksensa on köyhä. Muu
ei juolahda hänen mieleensäkään kuin kostaa laatunaan: saada Risto
tunnustamaan, että voimaa sitä on toisellakin.
Koipi menee painitemppuja taitavan miehen luo ja ottaa häneltä opetusta.
Sitten jonakin sunnuntaina, parisen ryyppyä ryypättyään, etsii hän
Riston ja sanoo:
— Tule iloon! Jos nyt olisi jo minunkin vuoroni heittää.
Risto ei voi kieltäytyä. Paini alkaa. Miehiä seisoo tälläkin
kertaa heidän ympärillään. Käy ilmi, että Koipi on todellakin
tullut taitavammaksi. Hän saa Ristosta hyvän otteen, rautaisen ja
murtumattoman vangitsemisotteen, joka kiduttaa ja on särkemäisillään
jäsenet.
Koipi puristaa armotta. Risto läähättää. Anoako armoa? Ei, siihen ei
kieli käänny. Hirveä raivo nousee hänessä.
— Tuollainen mies, sääskisääri! Hävitti kauniin rahan ja hävittää vielä
monet toiset ja nyt murtaa hänen jäsenensä...
Riston toinen käsi on vapaa ja siihen kopeutuu puukon pää, Koiven
oman puukon pää. Hän tarttuu siihen. Se nousee tupesta ja painuu
äkkisurvaisulla päätä myöten Koiven rintaan. He molemmat tuupertuvat
maahan. Risto on mennyt tainnoksiin ponnistuksesta ja niskaansa ja
toista käsivarttaan rasittavasta kivusta.
Kun hän tointuu, on paikalla jo kaksi ratsupoliisia, jotka kiinnittävät
remmejä hänen ranteisiinsa. Koipi makaa selällään, puukko rinnassaan.
Ajatuksien sananauha alkaa erittäytyä Riston aivoista:
— Niin sen kävi. Se oli loppu. Miehentappaja sinusta tuli, kun et
tahtonut varastaa. Sinä olet luontojasi varas. Sinun isäsikin on
varas, pieni, vahingollinen kylähiiri, maankasvujen nakertaja. Mutta
sinä et totellut luonnon ääntä, ja se johti sinut turmioon, murhaan,
kuritushuoneeseen...
Ratsut juoksevat ja Risto juoksee. Hän on lyhytkasvuinen mies ja
roikahtelee ilmassa. Välistä hipovat kantapäät maata. Ajatuksien
sananauha purkautuu hänen aivoistaan katkelmissa:
— Et sinä sittenkään ole hiiren poika... Isäukon, kylähiiren, hampailla
ei olisi koskaan näitä töitä tehty.