Kokelas Hako, sanoi luutnantti Näppi, ja minä kavahdin asentoon.
— Kokelas Hako, te menette ja piirrätte skitsin tästä Hapon kylästä ja
teette asianmukaisen raportin.
Minä läksin ja luutnantti Näppi jäi selittämään kurssikomppanialle
tiedustelun merkitystä ja sen toimeenpanoa.
Oli kevät. Taivaan väljässä sinessä liverteli leivonen. Saappaani
rouskuivat sulavassa tienjäässä ja räiskyttävät vettä. Kevät
raukaisi jäseniä ja minut valtasi tavanmukainen sotilaallinen
laiskuus. Hapon kylään oli vielä pari kilometriä, kun vastaani ajeli
hevosella isäntämies. Ryhdyin puheisiin. Isäntä oli mainitusta
kylästä ja osoittautui auliiksi tiedonantajaksi, jopa innostuneeksi
sotilaallisiin asioihin. Hän istui kärryissään ja selitti, ja minä
piirsin kartan Hapon kylästä, merkkasin siihen taloja ja niiden nimiä
ja kirjoitin selityksen maisemien laadusta. Ja koska oletettiin olevan
sotatilanteen, kirjoitin lopuksi, että isäntä Mahasen ilmoituksen
mukaan pienempi vihollisosasto nähty sinä ja sinä hetkenä noin kaksi
kilometriä kylästä etelään.
Sitten kiitin tiedoista ja isäntä ajeli eteenpäin. Minä etsin kuivan
kanervamättään tienvierestä, ojentausin selälleni kädet pään alla ja
tarkkailin taivasta ja kevään merkkejä. Kohtuullisen ajan kuluttua
lähdin saapastelemaan takaisin komppanian luo ja annoin raporttini
luutnantille. Hän tarkasteli sitä.
— Ei kelpaa, sanoi hän sitten. Mitä lienette punikkien antamia tietoja
tänne merkinnyt.
— Herra luutnantti, ilmoitin, minä olen sinne myöskin merkinnyt, mistä
olen ne tiedot saanut. Komppanian päällikön asiaksi jää päättää, minkä
arvon hän niille antaa.
— Tällä raportilla ei ole mitään arvoa.
Herra luutnantti ei ryhtynyt lähemmin erittelemään ilmoitukseni
heikkouksia. Hän sanoi:
— Kokelas Kärki, kirjoittakaa saneluni mukaan.
Kokelas Kärki kirjoitti ja luutnantti Näppi saneli tiedusteluilmoitusta
Hapon kylästä ja oletetusta sotatilanteesta. Sitten hän luki
raporttinsa. Siinä kuultiin aina vähän väliä määritykset tiestä
oikealla ja tiestä vasemmalla.
— No, sanoi hän lopetettuaan, tällaisen tiedusteluilmoituksen tulee
olla. Onko kellään mitään muistuttamista tätä raporttia vastaan?
Luutnantti Näppi seisoi rintavana ja tärkeänä. Hän oli eleellinen
esimerkki lausumasta: tämä poika osaa.
Ajattelin, että ollapa miten olla. Mutta sitten piru meni minuun. Tein
asennon ja huusin:
— Herra luutnantti, saako puhua?
Lupa annettiin. Sitten selitin:
— Tässä herra luutnantin raportissa ilmenee sellaisia epäselvyyksiä
kuin ilmoitukset tiestä oikealla tahi vasemmalla. Ne ovat hyvin
suhteellisia totuuksia. Ne vaihtelevat sen mukaan, miten käännämme
nenämme...
Arvattavaa oli, mitä tästä seurasi, kun tunsi herra luutnantin
luonteen. Koko komppania seisoi ällistyneenä. Luutnantti tuli niin
lähelle, että nenämme melkein hipoivat yhteen, avasi suunsa ja huusi ja
haukkui. Ja hän osasi. Hänellä oli monivuotinen kokemus.
Viimein hän vaikeni sen verran, että sain aikaa sanoa:
— Herra luutnantti, komppanian päällikkö on meille luennoilla
opettanut, että paikan määräykset on aina tehtävä ilmansuuntien mukaan.
Vedin taskustani vihkon, johon määräyksien mukaan olin merkinnyt
luentojen pääsisällyksen. Luutnantti sieppasi vihkon ja selaili sitä.
Hänen silmäänsä osui sieltä umpimähkään lausuma:
— — — On, mikäli siitä selko saadaan, ilmoitettava, mitä vihollinen
puuhailee: Marssiiko se, onko se ryhtynyt syömään ja niin poispäin — — —
Herra luutnantti naurahti ja ojensi vihkoni takaisin.
— Meille on aivan yhdentekevää, kuivaileeko vihollinen jalkarättejään
vai paahteleeko takapuolaan.
Kysyin puhetavan ja sanoin sitten, etten minäkään näitä asioita paljon
harrastanut. Se oli meidän komppanianpäällikkömme viisautta. Hän
joistakin merkillisistä syistä halusi tietää, mitä temppuja vihollinen
harjoitti.
Uusi utakka. Luutnantti Näppi oli äänessä pitkänkin neljännestunnin.
Seisoin asennossa ja kuulin, että kaikki epäsotilaallisuus tulisi
minusta perinjuurin kitketyksi, ennen kuin pääsisin hänen käsistään.
Vaikka minusta ei lopulta olisi jälellä kuin nyrkin kokoinen möykky,
niin tietäisin kuitenkin sotilaallisuuden vaatimukset: tottelemisen ja
suun kiinni pitämisen ja valmiin kuuntelemisen.
Tämä oli minun ensimmäinen kohtaukseni kurssikomppanian nuoremman
upseerin luutnantti Näpin kanssa. Toverini ennustivat, että minulta
ei tästä lähtien tulisi puuttumaan liikettä eikä lämmintä, koska olin
johdattanut hänen vihansa päälleni.
He olivatkin oikeassa. Useamman kuin kerran huomasin, että
luutnantti Näppi halusi saattaa minut kiusaukseen, tekemään isomman
ylitsekäymisen. Mutta olin varuillani ja hillitsin itseni.
Oikeastaan ei ole mitään helpompaa kuin sotilaan elämä. Sinun ei
tarvitse miettiä eikä tutkia mitään. Ei ole aamulla huolta päivän
suunnitelmista. Sinun on kuultava vain käskijän ääntä, astuttava ja
käännyttävä, kun käännytetään. Siinä kaikki. Päävaikeus on se, että
unhoitat sen suunnattoman inhimillisen typeryyden, joka tämän laitoksen
on siittänyt ja sitä ylläpitää. Sotilaalliselta kannalta ei mikään
olisi kehuttavampaa kuin pitkä palvelusaika. Elinkautisesta tulisi hyvä
soturi. Oudoimmatkin temput painuisivat pitämyksien voimalla veriin ja
tuntuisivat luonnollisilta ja maailmanjärjestykseen kuuluvilta.
Luutnantti Näppi oli soturi. Hän ei kelpaisi enää mihinkään muuhun.
Iältään hän oli jo yli viidenkymmenen. Hän oli matalakasvuinen ja vähän
vääräsäärinen. Koko ulkomuoto muistutti hyvässä määrässä mäyräkoiraa.
Ennen hän oli ollut ammatiltaan suutari ja istunut sitten kolme vuotta
linnassa miestaposta. Vapaaksi päästyään hän oli lähtenyt Saksaan,
kuten siihen aikaan lähtivät monet juipit, joiden elämä oli jo sillä
värillä, että tuliapa mitä tulla. Suutari Näpistä, miehentappajasta,
tehtiin siellä soturi. Hän oli maailmansodassa rintamalla ja kapinan
aikana Suomessa. Muutamat Kymenlaakson pojat olivat tietävinään,
että hän silloin oli kova tapattamaan miehiä ja kohotettiin näin
ansioituneena upseeriksi. Nyt Herra oli järjestänyt niin, että
luutnantti Näppi oli sen aliupseerikoulun, jossa palvelin, nuorempana
upseerina.
Miehet eivät pitäneet hänestä, sillä hänen sanontalahjansa olivat
melkoiset ja hän äityi joskus kasvattamaan sotilaallista henkeä
komppaniaan jumalan ilmalla ja kiivailla liikkeillä ja teki
monesti kärpäsistä härkäsiä. Mutta hänestä oli huviakin. Hänen
luentotilaisuutensa olivat nautittavimpia, mitä ajatella saattaa.
Ne olivat tulvillaan merkillisiä tietoja ja joka kohtaan pisteltyjä
vieraskielisiä sanoja. Hän puhui formatsuunista, systeemistä ja
moraalista. Kerran hän kysyi minulta, mitä nämä sanat tarkoittivat.
Vastasin, etten niitä ymmärtänyt ja että ne kai olivat vieraskielisiä
sanoja. Luutnantti Näppi näytti olevan paremminkin mielissään
tietämättömyydestäni. Hän sai rintavan ilmeen ja selitti:
— Ne ovat niin sanottuja yleismaailmallisia sanoja.
Yleensä hän aniharvoin myönsi vastauksen olevan oikean. Hänen
ojentamisen henkensä oli niin suuri, että hänen aina piti korjata,
olipa siihen syytä tahi ei. Ja hänen omat tietonsa monista asioista
olivat kyseenalaiset.
Mutta iäksi painui mieleen hänen äänensä ja hahmonsa, kun hän
luentotunnilla selitti maailmansodan aikoja, oloaan Aa-joella,
itärintamalla, kuinka Hindenburg oli nauranut kuullessaan Venäjän
keisarin ruvenneen ylipäälliköksi.
— Ryssän Niku oli Hindenburgin edessä kuin nisu-ukko tuossa kaapin
kulmalla...
Mutta minä en voinut rauhassa nauttia ja huvittaa itseäni luutnantti
Näpin hahmolla. Minun piti olla varuillani ja pelätä. Sillä hän vihasi
minua. Hän kävi ympäri ja olisi saattanut minut kiikkiin pienimmästäkin
laiminlyömisestä.
Toinen kohtaukseni hänen kanssaan sattui manttelitarkastuksessa. Oli
jo kesä ja mantteleita ei oltu tarvittu viikkoihin. Kukaan ei ollut
osannut odottaa mitään erikoista. Koko komppania makasi yksimielisesti
sen ajan, kun päällystakkeja olisi ollut laitettava kuntoon. Kun
huudettiin järjestymään, sieppasi kukin manttelinsa siinä kunnossa,
missä se sattui olemaan. Tarkastus oli ulkona kentällä. Sen toimitti
luutnantti Näppi ja olikin hän nuukalla päällä. Hän nuuski ilmi kaikki.
Ja vääpeli kirjoitti nimen toisensa jälkeen kirjaan. Viimein Näppi oli
minun kohdallani. Toimitin esittelyseremonian. Hän otti manttelini
kämmenelleen ja pudotti toisen kätensä raskaasti vaatekappaleen
pintaan. Suuri tomupilvi nousi taivaalle.
— Oletteko te puhdistanut tämän?
— En, herra luutnantti!
Uusi isku ja uusi tomupilvi.
— Ettekö te ole koettanutkaan tätä puhdistaa?
— En, herra luutnantti!
Me vaihdoimme vuorosanamme kaikella keuhkojemme voimalla. Luutnantti
Näppi julisti nyt, että hän ei ole ennen kuullutkaan moista
epäsotilaallisuutta: mies tunnustaa, ettei yritäkään täyttää
palvelusvelvollisuuksiaan. Näin, että hän salaisesti riemuitsi. Hän
keskeytti koko tarkastuksen ja lähetti noutamaan kentälle komppanian
päällikköä, kapteenia. Tämä oli erinomaisen katkeran näköinen mies,
lerppahuuli, joka ei monesti suutansa avannut. Mutta minä olin
ollut huomaavinani hänen oikeudenmukaisuutensa vyörymättömäksi ja
murenemattomaksi, kiven kaltaiseksi lohkareeksi.
Nyt kapteeni, luutnantti ja vääpeli keskustelivat syrjässä. Sitten
luutnantti Näppi julisti neuvottelun tuloksen.
— Kokelas Hako...
Ojentausin asentoon, mutta sain heti sen vaikutelman, että luutnantti
oli katkerasti pettynyt, että äänen korottaminen tuimasi hänen
sydäntään.
— Kokelas Hako, te saatte mennä komppaniaan ja olla lopun päivää
palveluksesta vapaana, koska ette ole valehdellut.
Tein täyskäännöksen ja marssin tieheni. Kuulin kuinka muille
julistettiin uusi tarkastus illalla, koska ovat puhuneet tehneensä
sellaista, mitä eivät ole kuitenkaan tehneet.
Kaivoin savukkeenpätkän lakin poimusta ja vedin oikein riemusauhut.
Tiesin, että tämä kapteenin päätös kaivelisi luutnantti Näpin
sisälmyksiä. Mutta samalla tiesin, että minun olisi oltava entistä
enemmän varuillani tästä lähtien. Luutnantti kyllä pitäisi elämäni
aivan vintin päällä.
Mutta erehdyin. Luutnantti Näppiin näytti tehneen syvän vaikutuksen
tämä viimeinen kohtauksemme kentällä. Hänestä näytti tulleen minua
kohtaan niin sanottu hyvä mies. Hän ei tehnyt minulle minkäänlaatuisia
huomautuksia, vaikka olisi ollut syytäkin. Mutta minä en vielä tähän
luottanut. Arvelin hänen yhä hautovan mielessään jotakin kavalaa
ilkeyttä.
Sitten tapahtui, että jouduin juopottelemaan ja tein viinan
vaikutuksesta ylitsekäymisen, josta oli odotettavissa rangaistuksia,
ehkäpä sotaoikeus. Tulin synkkämieliseksi, varsinkin muistaessani, että
nyt oli luutnantti Näpin vuoro nauraa.
Polttelin komppanian käytävällä tupakkaa, kun luutnantti Näppi kulki
sivuitse. Hän puhutteli minua aivan tuttavallisesti:
— Älkää välittäkö siitä jutusta. Kyllä minä sen järjestän. Ei siitä
tule teille mitään.
En tiedä, järjestikö hän tämän jutun ja miten hän sen järjesti. Asiasta
ei kuulunut kuitenkaan sen enempää. Tapahtui niin sanottu villaisella
painaminen. Ehkäpä se olikin luutnantti Näpin ansiota. Kuitenkin yhä
epäilin hänen ystävällisyyttään ja mielenmuutostaan.
Mutta sitten tapahtui kolmas kohtauksemme.
Olin huolettomanlainen kiväärin hoitaja. Tomu sai rauhassa istua sen
pintaan. Eräänä päivänä luutnantti Näppi tarkasteli kivääritelineitä.
Ja sitten, kuulin huikean ja pahantuulisen äänen huutavan kiväärini
numeron. Juoksin kolmen askeleen päähän ja tein asennon. Silloin herra
luutnantti äänen puhumatta painoi kiväärini telineeseen ja sieppasi sen
vierestä toisen aseen käteensä ja huusi sen numeron. Omistaja tuli.
— No, kokelas Hako, kiväärin tuntija, mitä arvelette tästä? Voiko
epäsotilaallisempaa miestä kuin tämän kiväärin haltija enää löytää?
Kivääri näytti verrattoman puhtaalta oman aseeni rinnalla. Mutta minä
todistin, että onpa totisesti siinä epäsotilaallisesti hoidettu pyssy.
Ja luutnantti Näppi määräsi aseen omistajalle ylimääräisen kiväärin
tarkastuksen.
Tämän jälkeen en enää epäillyt luutnantti Näpin mielenmuutosta. Tiesin
että sain hänen puolestaan toimittaa palvelukseni miten halusin. Meistä
tuli oikein ystävykset, siinä määrässä kuin sotamiehestä ja upseerista
voi tulla. Ehkäpä hänessäkin asui jokin myötätunnon ja ystävyyden
kaipuu. Ehkä hän ei löytänyt toveruutta upseerien seurassa. Miten
hyvänsä. Me olimme määrättyyn rajaan asti kuin miehet ja veljet. Me
teimme yhteisiä retkiä iltaisin ja öisin. Kuljimme tytöstämässä, sillä
luutnatti Näppi oli vielä poikamies. Hänellä oli musta ratsu, nimeltä
Puplikaani. Monena yönä istuin sen lautasilla herra luutnantin takana.
Ymmärsin antaa täyden arvon tälle ystävyydelle sotilaallista uraani ja
menestystäni silmällä pitäen.
Pidin huolta, ettei ystävyytemme päässyt kylmenemään, sopivilla ja
höystävillä puheilla. Herra luutnantti olikin hämmästyttävässä määrässä
höystön tunteva mies. Siinä suhteessa ei ollut helppo mennä yli rajojen.
Sitä olisi kelvannut koko komppaniankin kuulla, kun minä kerran kehuin
luutnanttiamme saunassa. Pahaksi onneksi ei saunaan mahtunut kerrallaan
kuin yksi joukkue.
Vaikka luutnantti Näppi olikin ylväkkä ja upseeriarvostaan täysin
tietoinen mies, halusi hän toisekseen olla kansanomainenkin ja
sotamiehiään lähestyvä. Siksi hän tuli useamman kuin kerran kylpemään
samaan saunaan ja yhtäaikaa komppaniansa kanssa.
Kun nyt olin tullut hyviin väleihin luutnantin kanssa, halusin
ilahduttaa häntä. Istuimme lauteilla ja hikoilimme ja minä aloin kehua
luutnantin ruumiillisia ominaisuuksia. Koettelin hänen hauvislihaksiaan:
— Saakeli, pojat, katsokaa! Siinä on lihakset! Niinkuin vieteriterästä!
Ulotin kehumiseni hänen alaraajoihinsa ja kaikkiin ruumiinosiin
ja lopetin sen hänen ryhtinsä kuvailemiseen. Sanoin, ettei ole
koko rykmentissä toista niin miehen näköistä kuin luutnantti Näppi
Puplikaanin selässä.
Voi, että luutnanttimme oli hyvä olla! Hän silminnähtävästi nautti.
Hänen rintansa paisui sitä mukaa, kuin ylistykseni valui hänen
ylitseen. Tunsin asiani. Tiesin, että vanheneva luutnanttimme oli
suuresti naisten perään ja uskoi ruumiillisten ominaisuuksiensa tässä
pyrkimyksessä paljon vaikuttavan. Puheeni ei siis langennut hiekkaan.
Siitä saatiin seuraavana päivänä kouriintuntuva ja ihmeteltävä todiste:
hän antoi komppanian makailla maastoharjoituksissa.
Mutta yleensä hän pysyi harjoituskentällä ja ammatissaan vanhoissa
vakiintuneissa kaavoissaan. Miehet vihasivat häntä. Osaksi he alkoivat
vihata minuakin, koska minä ilmeisesti olin luutnanttimme suosiossa. He
sanoivat minua herrojen häntyriksi.
Mutta mitä painaa sotamiehen viha sotaherran suosion rinnalla!
Toisinaan vaati väliemme ylläpitäminen kylläkin paljon hiljaista
filosofiaa. Monet seikat aiheuttivat sen. Kerrankin näin seuraavan
kohtauksen.
Joku poika tyhmyydessään oli kirjoittanut nimensä kasarmin seinään.
Luutnantti näki nimikirjoituksen.
Hän komensi pojan puhdistamaan nuolemalla seinän. Ja poika totteli.
Kuinka hartaasti hänen hartiansa kyömistyivätkään kerta toisensa
perästä, kun hän nuoli rosoista seinää!
Tämä näky sai minut moneksi päiväksi kuohuksiin. Vihasin luutnanttia ja
vihasin poikaa. Että kansassamme olikin niin paljon sekä orjuuden että
herruuden henkeä, että sieltä löytyi niin notkeita mieliä ja kieliä!
Minä olisin istunut ennen elinaikani linnassa, ennen kuin olisin
nuollut seinästä pois yhtään pilkkua. Nimikirjoitusta ei seinässä
tarvittu. Mutta eikö sitä olisi saatu sieltä pois ilman tätä näytelmää,
joka vaikutti katsojaan kuin painajaisuni, jonka koomillisuudelle voi
nauraa vain väkinäistä, pirullista naurua?
Olin monta päivää levoton mieleltäni. Minun täytyi alinomaa
suunnitella jotakin herra luutnanttia varten. Mutta olin sotamies.
Minun oli pidettävä huolta omasta turvallisuudestani. En keksinyt
mitään. Tahi keksin vallan vähän. Haukutin kaupungin huorilla Näppiä
suutari-luutnantiksi ja pikikynneksi. Näin, että tämä kaiveli häntä
sydänjuuria myöten. Hän ei olisi mielellään muistanut menneisyyttä.
Hän, herra luutnantti, ei olisi tunnustanut olleensa kerran läheisissä
tekemisissä polvihihnan ja pien kanssa.
Nyt hänen oli kiltisti kuultava, mitä nämä naisenpuolet sanoivat,
hänen, jonka edessä vöyräät nuoret miehet nuolivat seinää. Tämän
kohtauksen jälkeen minun omatuntoni vähän rauhoittui.
Jonkin matkaa kasarmeista oli talo, jossa oli useita tyttöjä. Siellä
luutnantti Näppi kulki riijausmatkoilla.
Olin useat kerrat hänen mukanaan ja näin heti, ettei vanheneva
luutnanttimme sieltä mitään kostunut. Tytöt pitivät häntä narrinaan.
Mutta hän otti kaiken totiselta kannalta ja jatkoi harjoituksia,
ostaen heille suuret määrät lahjoja. Viimein he katkaisivat suhteensa
meihin kokonaan. He antoivat lahjatkin luutnantille takaisin. Silloin
meille ei jäänyt muuta neuvoa, kuin haukkua heidät. Ja me teimme
sen hyvin. Luutnanttimmehan oli ammatiltaan haukkuja, ja minä otin
käytäntöön kaikki luontaiset lahjani sillä alalla. Me haukuimme heidät
varpaannenistä hamaan päälakeen. Heihin ei jäänyt haukkumatonta paikkaa.
Sitten me lähdimme ja olimme molemmat tyytyväisiä. Ainakin minä.
Aliupseerikurssimme lähestyi loppuaan. Mutta jo ennen sitä tulimme
eroamaan luutnantti Näpistä. Hänet komennettiin kurikomppaniaan.
Ylhäiset sotaherrat olivat katsoneet hänet sinne soveliaaksi, koska
hän oli ennenmuinoin itse istunut vankina. Mikä onkin moitteetonta
teoreettista järjenjuoksua.
Oli syksyinen ja sateinen sunnuntaipäivä, jona luutnanttimme lähti.
Hän määräsi minut järjestämään komppanian saattamaan häntä asemalle.
Järjestin. Marssimme liejuista tietä. Pojat olivat pahalla tuulella
ja kiroilivat, sillä oli sunnuntai ja muuten aika olisi saatu viettää
vapaasti.
Luutnantti Näppi oli tullut asemalle hevosella. Hän käski minun
järjestää komppanian vesitornin luo riviin. Järjestin. Satoi. Kuulin
luutnanttiimme kohdistuvia sydämestä lähteviä toivotuksia. Sitten juna
lähti liikkeelle. Luutnantti Näppi seisoi vaunun portailla. Komensin
asentoon. Luutnantti seisoi ryhdikkäänä ja vei kätensä lakkiin. Mutta
huomasin hänen kasvoillaan tyytymättömyyden ja suuttumuksen juonteet.
Vilkaisin sivulle ja näin, ettei kukaan muu seisonut asennossa kuin
minä. Monet naamat muodostivat vain vaihtelevan irvistyskokoelman.
Mutta luutnantti Näppi ei voinut enää puuttua tähän saattojoukkoon,
sillä juna kulki jo täydellä höyryllä eteenpäin. Siinä minä näin hänet
viimeisen kerran junan portailla, käsi päähineessä ja kasvoilla nuo
niin tutut suuttumuksen ja tyytymättömyyden merkit. Hän oli ladattu,
mutta purkausta emme enää nähneet.
Marssimme takaisin kasarmille, märkinä, kuraista tietä. Kuulin
toverieni vielä ajattelevan ääneensä luutnantti Näpistä ja
saattomatkasta. Mutta minä kävelin alakuloisissa mietteissä. Ikuinen
ero, viimeiset hetket herättävät aina alakuloisen tunnelman.
Olinko minä sittenkin pitänyt luutnantti Näpistä? Hänestä ei kyllä
hakemallakaan löytänyt hyviä puolia. Hänessä ei ollut hituistakaan
selkärankaa, oikeudenmukaisuutta. Mutta hän oli kuitenkin tehnyt
ystävyytemme aikana palvelukseni helpoksi. Hän oli kuitenkin
kansasta lähtenyt ja menestynyt mies. Hän oli ollut suutari ja
tehnyt kiivaudessaan tapon ja joutunut linnaan. Hän ei silloinkaan
ollut mikään nuori mies, mutta kuitenkin hänessä oli joustavuutta
kimmotakseen ylös alennuksestaan.
Sittemmin hän oli itse tappanut monta miestä ja tapattanut vielä
useampia muilla. Saiko Näppi nyt elinkautisen? Sai kyllä tavallaan.
Mutta häntä nimitettiin nyt upseeriksi eikä vangiksi. Hänellä oli
kaunis puku ja kimmeltävät napit ja muiden neulomat saappaat ja
tyydyttävä palkka. Tuo entinen pikipeukalo oli nyt niin pitkällä, että
hän voi puhua systeemistä ja moraalista ja osoittaa monille ja monella
muotoa herruuttaan.
Mietiskelin yhteiskunnan monihaaraisia seikkoja, kun kuljimme
kohti kasarmia. Komppaniakin oli käynyt äänettömäksi. Sade painui
sarkamantteleihimme kuin sieneen, ja raskaat saappaat litisivät tien
lietteessä.