Pöydälläni on ihmisen leukaluu, tumman vaalea ja hauras. Se on ollut
siinä monta vuotta. Se on minusta juhlava koru. Se on saarnaaja, joka
muistuttaa, että kaikki liha on kuin ruoho ja että sinun kuoleman pitää.
Tämä leukaluu on kaukaa pohjoisesta. Silloin oli kesäyö, ja aurinko
katsoi sinisten tunturien ylitse. Suuren järven mustasinisiin vesiin
lankesi kuin tulinen patsas. Laiska tuuli puhalteli valkoiseen
purjeeseemme. Laskimme matalan, hiekkaisen saaren rantaan, jossa oli
vanha hautuumaa. Puuristit olivat lahoavia ja kallistuneita. Vielä
useammat olivat jo kaatuneet ja peittyneet jäkälään ja hiekkaan.
Vesi oli syövytellyt saaren hiekkarantaa, ja eräässä paikassa olivat
vainajan luut vyörähtäneet esiin.
— Hei, veikko, sanoin minä, sinä näytät jo tulleen verrattain
hajamieliseksi. Tuskinpa huomaat, jos joku nikamasi katoaa.
Pistin luun taskuuni. Ja nyt se on pöydälläni, kirkkomaahan siunattu
luu, entisen ihmisen leukaluu. Kerran se ori ollut lihan peitossa,
tarpeellinen, elävä ja kärsivä kappale. Kuinka monesti nuo kuluneet
hampaat ovatkaan halukkaasti iskeneet ravintoon? Kenen luu se on?
Mahdotontapa on mainita mitään nimeä. Kun ihminen ehtii tuolle
asteelle, ei eroja ole. Luu kuin luu.
Voi vain arvailla. Voi panna sata yhtä vastaan, että se oli
kalamiehen, poromiehen luu. Se oli osa ihmistä, joka eli siellä
kaukana pohjoisessa, missä maat ja vedet ovat ylen mutkaiset ja silmä
näkee pitkälle paljaitten kivien päältä. Ehkä tuotakin luuta rasitti
kipu, kun ihmisen selkä kyömistyi ja kastui venettä soutaessa kovassa
aallokassa. Noihin hieman kuluneihin hampaisiin iski tauti ja kalvoi
niihin nuo kolot. Mutta yhä ne jauhoivat kalaa ja lihaa. Koneisto
toimi. Veri pumppautui korttelia ylempänä sijaitseviin aivoihin, jossa
ajatukset syntyivät ja kuolivat. Niissä asui ilo ja pelko. Etenkin
pelko, koska ilo on synti, jota jumalat eivät kärsi. Ja leukaluun
omistaja koki mahdollisuuksien mukaan karttaa syntiä ja saavuttaa
jumalien mielisuosion.
Sitten tuli vanhuus ja kuolema. Koneisto oli kulunut piloille. Tuo
leukaluu ei enempää liikkunut. Elämä ja ilo, kipu ja suru olivat
ohitse. Ruumis, jonka osa se oli, soudettiin saareen ja haudattiin, ja
pappi luki noitalukunsa:
— Maasta tulit ja maaksi tulet jälleen ja viimeisenä päivänä olet
heräävä.
Suuri luonto, joka alinomaa hävittää ja jälleen luo, kukisti pian
lihan, joka on heikko. Luissa riitti töitä hieman pitempään. Jopa
tuulien ajamat vedet kerkesivät vyöryttää maan haudalta niin, että ne
paljastuivat.
Tuossa pöydälläni on nyt eräs kappale niistä. Se on ehkä entisen
kala- ja poromiehen luu. Ehkäpä hän siitti jälkeläisiä, jotka yhä
jutivat siellä isänsä polkuja kalan ja poronlihan ääressä. Mutta
heidän isäinsä luu on pöydälläni. Se on kerran liikkunut, hienontanut
arvaamattoman määrän elintarpeita ja punainen, verevä kieli on ollut
sen naapuruudessa ja puhunut.
Ja vielä nytkin tuo tumman vaalea ja hauras leukaluu kertoo minulle
monenkaltaisia asioita, kun myöhään yöhön valvon pöytäni ääressä. Kun
lamppu heittää siihen valoaan, olen huomaavinani tuon totisen luun
vääntyvän hienoon, ivalliseen hymyyn.