Hän oli korkeudeltaan täsmälleen neljä jalkaa ja kaksi tuumaa.
Sääret olivat lyhyet ja hieman väärät, silmät pienet ja harmaat ja
syvissä koloissa. Runsaasti tukkaa ja partaa tunkeva pää oli aina
kallellaan. Asussa oli kaksi erikoisuutta: lapikkaiden varsien suut
olivat kolmanneksen mitastaan alaskäännettynä, ja lakki oli kallellaan
päinvastaiseen suuntaan kuin pää. Hänen askelensa olivat ylen tasaiset,
ja yksin käydessään hän hyräili, vanhanaikaista polskaa.
Hän oli torpanmies ja harjoitti sitäpaitsi muurarin ammattia, vaikka ei
ollutkaan siinä erittäin etevä.
Hänen kykynsä ilmenivät muussa. Hän oli oikeastaan perin merkillinen
mies, pieni nero kotilaaksossaan. Hän sai tehdä sellaista, mikä jonkun
muun tekemänä oli rikos, josta joutui käpälälautaan. Mutta hän oli
saanut muuten perin ahdashenkisen ja suvaitsemattoman kyläkunnan
osoittamaan suurta vapaamielisyyttä, kun kyseessä olivat hänen
tekosensa. Miten se oli tapahtunut, se ei ole selvästi selitettävissä.
Tuskinpa kukaan ajattelikaan kuljettaa häntä oikeussaliin. Hänestä
jollakin tavalla nautittiin, saatiin huvia. Hänelle annettiin nimi
Hiiri-Pekka, joka kuvasi hänen olentoaan ja elintapojaan.
Sillä hän oli pieni kylähiiri. Hän oli elinaikansa harrastanut
käytännössä omaisuuden yhteyden aatetta. Hänen torppansa oli pieni ja
maatilkkusen ympärillä mitätön ja kivinen. Mutta kuitenkin hän elätti
paria lehmää, jauhatti joskus jyväpussin myllyssä, käytteli säästämättä
perunoita ja puita. Ja kaikkien näiden elämän tarpeiden hankinnassa oli
jotakin salamyhkäistä.
Kesällä, kun maanomistajat ympäristön pelloilla tekivät heinää,
oli Pekkakin omalla maatilkullaan samoissa puuhissa. Hän läiski
viikatettaan kiviin ja hioi sen terää, öisin hänen väitettiin tekevän
ilmatieteellisiä katselmusretkiä ja kuuhkivan rajojen yli toisten
pelloille. Ja kun tuli aika kasata kuivuneet heinät, ilmeni Pekan
kivinen maatilkku ihmeellisen satoisaksi. Hän loi siihen pulskan
suovan, loipa kaksi ja kolmekin. Joku semmoinen puhelias ja vähän
koiranleukainen kyläläinen saattoi ohi kulkiessaan ihmetellä ja
ihastella mökin maanlaadun hyvyyttä ja sen isännän taloudellista
toimeliaisuutta. Siinä saatiin kuulla, että jos saisivat muut miehet
yhtä pieniltä pinta-aloilta yhtä pulskat sadot, niin ei tässä maassa
köyhyyttä olisi. Tulipa joskus ehdotus, että tyhmien pitäisi tehdä
opintoretki Pekan tilalle.
Mutta jos puheet alkoivat mennä ilmeisesti virnistelymäisiksi, ilmoitti
Pekka, että hänellä on rikuton papinkirja. Ja puheliaat miehet
myönsivät, etteivät sitä epäilleetkään ja lähtivät pian.
Syksyn pimeinä öinä sanottiin Pekan korjaavan satoa kaikista vuoden
tuloksista ja kuivista polttopuista. Talvella hänelle ei sanottu
tulevan tiukkaa, vaikkapa kesällä kootut heinät loppuisivatkin. Olihan
suuressa kyläkunnassa sellaisia, joilla heinät riittivätkin. Silloin
niistä ylettyi Pekallekin. Hänen väitettiin saavan heinäkasan kylkeen
yhtä sievän ja huomaamattoman kolon kuin pienen hiirenkin.
Kerran Hiiri-Pekka oli tehnyt kuitenkin itsensä syypääksi
epärehellisyyteen. Aholan isäntä oli silloin käynyt häntä tervehtimässä
oikein lautamiehen kanssa ja kovistellut häntä ihmisten narraamisesta.
Tapahtui, että eräänä huhtikuun aamuna Aholan renki tuli heinästä ja
sanoi, että ladolla oli käynyt varkaita.
— Etköhän liene ereyksessä, sanoi isäntä. Pekka lienee hakenut
kevätheiniä. Mistä ne nyt rosvot!
— Mutta nämä olivat ison miehen jäljet, väitti renki. Ei Pekka kykene
niin pitkään astumaan.
— Vai olivat askelten välit pitkät. Sitten se on saattanut hyvinkin
olla varas. Mene hakemaan lautamies ja pari isäntää tänne niin
lähdetään syynille.
Tarkastusmiehet tulivat ladolle ja näkivät iltayöstä sataneessa lumessa
jäljet. Ja askelten välit olivat pitkät, liian pitkät Pekan astumiksi.
He lähtivät seurailemaan niitä, ottaen tarkan selon jalan jälkien
muodosta ja suuruudesta, samoinkuin kelkkahäkin jalaksienkin jättämistä
jäljistä. Mutta jonkun matkaa kulettua alkoivat askelet lyhetä. Silloin
sanoi jo toinen syynimies:
— Palataan takaisin! Näkeehän tämän jo nyt, etteivät nämä ole mitään
rosvon jälkiä! Hiiri-Pekan askelet.
— Ei! Käydään haukkumassa sitä hunsvottia, kun kehtaa vielä pettää
ihmisiä, sanoi Aholan isäntä itse.
Niin he menivät. Silloin sen Pekan oli kuultava, että pitää kulkea
ihmisiksi, eikä saa väännellä ruumistaan turhaan. Onko tämä nyt laitaa,
että vanha mies intoutuu ottamaan urheilullisia, kolmiloikkaushyppyjä
ja siten narraa vakaiset isännät ja lautamiehenkin liikkeelle. He
vaativat Pekalta vielä lupauksen, ettei sellaista vasta tapahdu.
Paluumatkalla Aholan isäntä sanoi, että liikaa meiltä nyt tuli Pekkaa
moitituksi. Ilmastolliset seikat ne tämän kohtauksen aiheuttivat.
Iltayöstä oli lumisade, mutta juuri silloin kun Pekka oli saanut
kelkkahäkkinsä täyteen, oli sade lakannut. Pekka oli silloin vähän
hätääntynyt, kun jäljet jäisivät niin perin selvästi näkymään. Kun
hän ei ollut muuta hoksannut, oli hän harpponut pitempään kuin lyhyet
säärensä olisivat oikeastaan myöntäneet, siinä tarkoituksessa, että
epäluulot eivät lankeaisi ainakaan häneen, matalaan mieheen.
— No, tämähän se juuri osoittaa, sanoi toinen isännistä, että siinä on
epärehellisyyden vikaa...
— Jospa se otti tämän opikseen.
Eikä siinä kylässä sen jälkeen varkauksista kuultu. Jos Hiiri-Pekka
kulkikin yöllisillä, hiljaisilla verotusretkillään, niin hän teki sen
laajalla pinta-alalla, pienessä mittakaavassa ja perin tasapuolisesti.
Hän oli Hiiri-Pekka, tekijä omalla alallaan. Muissa suhteissa perin
ahdashenkinen ja suvaitsematon kyläkunta kärsi hänen toimintaansa vähin
nurinoin.