Reppuselkäinen mies käveli tiellä. Se tie on kaukana pohjoisessa, eikä
sitä koskaan ole tekemällä tehty. On vain alettu ajaa pitkin hiekkaisia
kankaita, viisaasti pujotellen kapeimmista ja kuivimmista paikoista
kangaskatkeimien ylitse. Johonkin sellaiseen on täytynyt asetella
kapulasilta.
Tällaista tietä käveli reppuselkäinen mies. Sää oli murheellisimpia
mitä on olemassa tämän taivaan alla.
On kevät, vedet läikkyvät sulina, ja maat ja puut vihoittavat jo
vihreyttä. Silloin saa piru palkeensa paikatuksi. Tulee pitkäjäykkinen
tuuli pohjoisesta ja sataa ilkeätä, harmaata räntää.
Molemmin puolin häämöittävät kaukaisten vaarojen rinteet, näkyvät
alakuloiset, tylyt nevat ja pilkoittavat järvien ja lampien sysimustat
vedet. Sitten näkyi korkean vaaran laelta vanha ja harmaa talo kuin
linnoitus. Menneet miehet ovat jo muokanneet maan ja vääntäneet kivet
kasaan tuolla turvallisessa korkeudessa, jonne eivät pienet hallat
ylety. Joskus miesmuistiin sinne yltää vain suuri taivaallinen vilu.
Reppuselkäinen mies lähestyi ja näki talon peltojen laidassa hevosen,
eli oikeastaan surkean laihan hevosen raunion. Arvattavasti sillä oli
ajettu talvi tukkeja, ankarin kuormin ja vähin eväin, ja ujutettu se
aivan loppuun, luuskaksi. Se oli kiinnitetty sylen pituiseen nuoraan,
ja kuloinen maankamara sen ympäriltä oli kaluttu mustalle muralle.
Räntä löi miestä vasten naamaa, sillä hän kulki kohti pohjoista.
Ja koko ilmapiiri oli omansa ärsyttämään hermoja ja saattamaan
mielen katkeraksi. Kun hän siis näki tämän hevosen sylen mittaisessa
liekanuorassa, nousivat hänen tajuunsa heti kiroukset sen kohtalon
puolesta taivasta ja ihmisiä vastaan.
Hieman ylempänä lähellä taloa levitettiin lantaa pellolle hevosin ja
miehin. Työntekijät katsoivat tulijaa. Tämä tulija aloitti:
— Eikö tuolle hevoselle voisi antaa ruokaa?
— Oletko sinä joku hevoskonsulentti? Jos olet minua viisaampi, niin
tiputa sille ruokaa taivaasta! Minun käsittääkseni sitä on vain maassa,
mikä on...
Tämä oli isännän ääni.
— Voisi sen ainakin asettaa vähän pitempään köyteen. Pistetäänpä nyt
nälällä ja työllä kiusattu luontokappale sylenmittaiseen nuoraan...
— Koni on minun ja köysi on minun! Ja minä elän niiden kanssa mihin
malliin haluan!
— Saattaa olla niin. Mutta paljonko luulisit siitä linnaa tulevan, jos
tuo köysi katkaistaisiin?
— En tiedä sitä linnarätinkiä, mutta puolitoista tuhatta kun luet
kouraan, niin katkaise tahi venytä köysi niin pitkäksi kuin haluat ja
syötä konille vaikka sokerileivoksia...
Reppuselkäinen mies ei puhunut sanaakaan. Hän kaivoi esiin kukkaronsa
ja ojensi isännälle pari seteliä.
Tämä katseli ensin ihmeissään ja epäröiden, mutta otti sitten rahat
vastaan.
— No, hevonen on teidän. Halvalla saitte, mutta mitäpäs siinä. Saatte
nousta selkään ja ajella edelleen.
Isäntä nauroi. Outo mies palasi ostamansa eläimen luo ja kaivoi
repustaan naganin, vanhan venäläisen upseeripyssyn. Kuului pamaus ja
hevonen kaatui. Sen ohimosta valui pieni verisuihku, ja sen jalat
värähtelivät hetken. Mies pisti aseen reppuunsa ja käveli jälleen
eteenpäin.
Sivuitse mennessään hän sanoi peltomiehille:
— Minä jatkoin vähän liekaköyttä!
Peltomiehet eivät puhuneet sanaakaan, mutta he katsoivat kulkijan
jälkeen rengasmaisin silmin, kunnes tämä katosi.
Harmaa räntä löi yhäkin kulkijaa vasten kasvoja, ja metsäinen maisema
näytti synkeältä. Mutta hän oli saanut sydämeensä eräänlaisen
rauhan. Hän uskotteli tehneensä armeliaisuuden teon, teatterimaisen
tai lähetyssaarnaajamaisen tempun korvessa. Yksinäisellä vaaralla
seisovan talon peltomiehet muistaisivat tuon kohtauksen vielä vuosien
kuluttuakin.
* * * * *
Mutta seuraavana aamuna maksaessaan ruoka- ja vuodeveroaan erämaan
kylässä ja havaitessaan kukkaronsa eilisen päivän tapauksen vuoksi
arveluttavasti ohenneen, reppumies kiroili hengessään. Hän sätti
itseään, että milloin te opitte lämpenemättä näkemään tienoheisia
asioita... Mitä teille kuuluvat ihmisten vetojuhdat, joita on
arvaamaton määrä ja joiden ylimmäiseksi papiksi teistä ei ole... Kuka
tietää, jos sekin luuska olisi vielä kesäisillä laitumilla lihonut ja
vöyrtynyt ensitalvisten tukkikuormien eteen? Mutta nyt se on vainaja,
ja te olette köyhä mies.
Mutta sitten reppumies muisti, ettei ole mitään hedelmättömämpää
sieluntilaa kuin katumus. Mennyt on mennyt ja tapahtunutta ei tee
toiseksi taivaan Jumalakaan.
Reppuselkäinen mies käveli jälleen kohti pohjoista. Taivas oli nyt
sees, ja aurinko paistoi. Maassa näkyi vielä kummallisina, kuvioisina
riekaleina eilisen lumirännän rippeitä.