Siinä kylässä oli puolenkymmentä harmaata taloa ja järvi ja elokuun
auringossa kellastuvia viljapeltoja. Halki laajan metsämaan oli sinne
äskettäin luotu tie. Tätä tietä oli joutilas mies kylään osautunut
ja viipynyt jo viikon. Elokuun taivas kaartui korkeana, järvi oli
tyyni, asukkaat puuhasivat askareissaan, ja joutilas mies oli iloinen
luonnoltaan ja nautti herruudestaan. Siitä, ettei kukaan voinut määrätä
hänen ajastaan eikä häiritä häntä. Kukaan ei voinut tulla kyselemään
toimittamattomia asioita, kirje ei voinut saapua, eikä puhelin soida.
Joutilas mies oli saapunut kylään illalla ja tavannut portaillaan
istuvan nuoren isäntämiehen. Emäntäkin tuli paikalle ja joutilas mies
teki heidän kanssaan välipuheen olostaan ja elatuksestaan ja luovutti
heille molemman puolisen tunnonrauhan vuoksi jo etukäteen setelin.
Sitten isäntä oli pitänyt puhetta aivan kuin vartavasten ilmaistakseen,
että herroja hän ei pokkuroi. Sanonut, että vaalitkin ne olivat ja
menivät, ja niin me täällä päätettiin, ettei tipu lisää virkakunnalle.
Tulija myönsi, että se on yleinen mielipide.
— Niin kuin ei tarvitsekaan. Sillä kun palkkaa on satatuhatta eli
viisi-, kuusikymmentätuhattakin, niin ei luulisi enää kehtaavan
huudella, että nälkään tässä kuolee. Ei sillä palkalla tule
pettumetsään lähtöä. Törsätkööt herrat vähemmän ja pienemmän pelin
kanssa, ja ajelkoot vähemmän autoilla ja pitäkööt naisensa vähemmän
hienoissa ja läpinäkyväisissä ketineissä ja heittäkööt pois sen
harineen, että heidän pitää vielä saada tämän tästäkin matkustella
maailman isoissa kylissä...
Joutilas mies, jota isäntä tutkivasti tarkasteli, myönsi, että tämä oli
oikeata puhetta: suu säkkiä myöten.
Isäntä sai tästä ikään kuin vettä myllyynsä:
— Viisikymmentä tuhatta! Ja mies huutaa, että hän kuolee kurjuuteen. Ja
kuitenkin ovat herrat kaikissa asioissa kaukaa viisaita: perillisiäkään
niillä ei ole kuin korkeintaan kaksi, jos ollenkaan. Ja ei ole tarvis
säästää: kun vanhenee ja ukottuu, niin eläke juoksee kuin siima. Et
joudu kunnanhoitoon. Ja sittenkin: viisikymmentä tuhatta ja kurjuus! Se
on huonoa huushollia! Minä sanon, että jos meikäläisistä maakolloista
joku saa edes _kerran_ elämässään sen summan, niin hän perustaa sillä
kokonaisen elämisen, koko ajallisen onnensa...
Vieras myönsi, että monta elämää ja elämistä perustettiin ilman
kymmeniä tuhansia.
Sitten isäntä alkoi kysellä, että kuinka herra aikoi täällä elää ja
lystäillä. Täällä on vähän hiljaista ja yksitotista. Musiikkiakaan
ei ole muuta kuin minkä sonni möyryää. Eikä ole radiotakaan. Mutta
naapurissa on muori, joka käypi melkein radiosta, niin hyvä sillä on
sananlahja. Sitä meidän on käytävä katsomassa. Jos se ei satu olemaan
oikein elementissään, niin ei sitä paljon tarvitse karkaista. Se on
oikein muorien muori! Siinä on nielemistä talon väellä, mutta nauttia
siitä syrjäinen saa.
Jo seuraavana päivänä joutilas mies näki tämän vanhan naisen, josta
naapurin isäntä nautti kuin radiokoneesta. Naapureilla oli yhteinen
riihi. Isäntä aikoi saada uutispuuroa ja meni tarkastelemaan, onko
riihi kunnossa. Joutilas mies oli mukana nähdäkseen ja kuullakseen.
Pihamaalla he näkivät naapurin vanhan emännän, leinin kokoon
käpristämin jäsenin kasvojen monien juonteitten ilmaistessa viisasta
pirullisuutta.
— Oliko riihi puhdistettu?
— Eikö mitä, vastasi isäntä, niin oli kuin sikojen jäliltä!
— Eikö? alotti vanha vaimo merkillisellä äänenpainolla. Ja piika
puhdisti ja emäntäkin kävi...
Hän alkoi kuukata riihtä kohti suuren sauvan varassa.
Isännälle tulee kiire ehtiäkseen ennen riihelle ja löytääkseen vähän
ruumenia permannolle, joka on peräti puhdas. Sen hän juuri kerkeääkin
toimittaa ennenkuin vaivainen muori, joka kuukahtelee suunnattoman
pitkän korennon turvin, ehtii paikalle.
— No, on huushollia...
Vanhalla vaimolla riittää sanoja. Mutta miten hän pääsisi tästä niille
puhelemaan? Sillä koko talon väki on pellolla. Ja odottavan aika on
pitkä ja asiat väljähtyvät, kun ne vanhenevat...
— Vanhaahan täytyy auttaa, arvelee isäntä.
Hän ja joutilas mies tarttuvat muoria käsipuoliin ja kynköttävät hänet
kauas pellolle, missä talon väki on leikkaamassa viljaa.
— Vanhalla emännällä kuului olevan asiaa, niin autoimme hänet tänne.
He asettivat vanhan vaimon pientarelle. Ja silloin se alkoi. Hänen
sananlahjansa on aivan ällistyttävän mahtava. Hän laskettaa tulemaan
herkeämättä kuin radio.
Isäntä ja joutilas mies kuuntelevat hetken ja poistuvat.
— Paiskelkoot nyt tästä oikein radion tahdissa. Eihän
kaupunkilaisillekaan maistu ruoka ilman peliä...
— Onko tuo muori hullu?
— Niin hulluko? Kaukana se on hulluudesta! Kuulettehan kuinka se osaa
kaivella ihmistä sanoilla. Sillä on vain niin pirullinen luonto.
Kolotus on kaivellut sen jäsenet, niin ettei se aina pääse sängystä
tikahtamaankaan. Mutta jos kolotus kaivelee muoria, niin kyllä muorikin
sanalla sanoen menee toisen ihmisen sisälle. Siitä selällään se sanaa
napsii aivan kokonaisia lauseita. Ja kyllä se pääsee liikkeellekin, kun
tulee oikein elementtiinsä. Hypähteleepä tasakäpälässäkin. On sillä
liikaakin päätä yhdelle ihmiselle.
Elokuun aurinko paistoi ja tähkät heiluivat lauhassa tuulessa.
Viljankorret sihisivät ja kahisivat leikkaajani käsissä. Mutta ylitse
kaiken kuului vanhan vaimon ääni opettaen ja nuhdellen huonekuntaansa.
* * * * *
Oli elokuinen sunnuntai, ja joutilas mies makasi heinävuoteellaan
luhdin ylälattialla ja katseli naapuritalon pihamaalle. Hänen
tupakastaan nousi savu ja hänen kasvoillaan oli herruudesta
nautiskeleva ilme. Hän tunsi olevansa ikään kuin jalanmittaa
korkeammalla tätä kyläkuntaa, katselija, joka itse istui turvassa,
heittelipä elämä toisia kuinka tahansa.
Naapurin isäntä oli eilisen lauantai-illan ja osan yötä ollut
väkijuomilta liikutettuna. Joutilas mies oli nähnyt hänen kävelevän
avopäin, paidanhelmasta pieni poimu housun päällä, ja huitoen
käsillään kaikkiin ilmansuuntiin. Hän puhui äänekkäästi ja julisti,
että maamiehen elämä on mennyt pirun kaulalle. On koottu niin suuret
rasitukset hänen niskaansa, ettei siinä isäntä kummia ryminöitä pidä.
Jos hän esimerkiksi kerran kesässä ostaa pontikkapullon, tapahtuu se
aivan kuin äkäpäissään, epätoivossa eli siinä mielessä:
— Että kun on kerran Suomi mennyt protestiin, niin menköön Poorlanti
myöskin...
Joutilas mies kuuli isännän tämän tästäkin toistavan tätä kummallista,
omituisen korkeasti vertauskuvallista lausetta.
Jolloinkin aamuyöstä oli isäntä sitten nukkunut. Ja nyt joutilas mies
näki naapurin pihamaalla talon päämiehen humalan ja unen seurauksia.
Talon naisväki, emäntä ja piika, aikoivat kylään, koska isäntä
epäilemättä nukkuisi päivän. Kuului lausuma kuinka oli mukava hetkeksi
päästä kuulemasta muorin ratkutusta.
Mutta naiset häämöittivät vielä tiellä, kun jo isäntä, vastoin
oletuksia, astui pihamaalle ja sanoi, vaikka oli yksin, korkealla
äänellä:
— Minä olen päämies, ja akat meillä eivät tiedä mitään. Ne ovat
tietenkin juosseet kylään, mutta...
Kukko kiekasi kanaparvensa keskellä. Tämä ääni näytti virittävän
isännän aivoissa uuden ajatuksen ja hän tarttui siihen humalaisen
itsepintaisuudella.
— Keitänpä kukkoperunat!
Hän astui kohti kukkoa. Tämä olisi tietenkin pelastanut itsensä jos
olisi pysytellyt väljän taivaan alla, mutta ymmärtämättömyydessään se
pujahti avoimesta ovesta navettaan. Isäntä astui jälessä ja hetken
kuluttua hän palasi sieltä pitäen kourassaan kukkoa tämän toisesta
jalasta. Lintu pemisteli, hakkasi siivillään ja käytti kannuksiaan.
Isäntä oli paitahihasillaan, hiat repeytyivät ja käsivarsissa
näkyi jo verinaarmuja. Hän huojahti ja kaatui mutta piteli yhäkin
itsepintaisesti kiinni hurjasti taistelevasta kukosta.
— Tapan minä, sinut, kukko!
Silloin astui pihamaalle isännän eilinen ja yöllinen ryyppytoveri.
Hän oli muistanut, että pullonpohjaa ei oltu vielä nähty, ja tämän
oivallettuaan hän oitis oli lähtenyt tervehtimään isäntää. Ja hän
tapasi juomaveikkonsa taistelemassa kukkonsa kanssa. Isäntä tuntui
kuitenkin olevan niin sekaisin, ettei hän aivan varmaan tietänyt, kenen
kanssa hän oli tekemisissä, sillä hän lausui:
— Kuolet sinä, sorsa!
— Ei se ole sorsa, väitti tulija.
— No, se on ulkomaan vesilintu.
Isäntä makasi yhä mahallaan ja kamppaili kukkonsa kanssa. Arvattavasti
tämän kannukset koskivat kipeästi hänen kalvosiinsa, koska kuului lause:
— Kun olisi kinttaat, niin koiteltaisiin!
Hetken kuluttua hän pääsi pystyyn ja vei kuin veikin pemistelevän
linnun pirttiin. Hänen käsivarsistaan valui veri.
Joutilas mies sytytti uuden tupakan ja kumartui pitemmälle nähdäkseen
akkunasta naapurin pirttiin.
Isäntä istui nyt lattialla kirves toisessa kädessään ja pidellen
toisella kukkoa kaulasta kiinni ja katsellen sitä silmiin.
— Perkele, kukko!
Ja kukon pitkästä kaulasta kuului:
— Krrrhh...
Sitten joutilas mies näki murhenäytelmän, mestauksen, joka tapahtui
ilman tuomiota ja laillista syytä. Sillä kukko oli vielä nuori ja
virkaintoinen, ja se oli talon ainoa. Kirves putosi ja kaula katkesi,
mutta ruumis lähti lentoon ikään kuin viaton sielu. Kun isännän käsi
hellitti ruumiista, lensi päätön kukko vielä ympäri huonetta. Höyhenet
pölisivät ja veri roiskui. Pian sen siivet kuitenkin raukesivat. Se
kuoli peräti.
Kamarihuoneen ovelle ilmestyi nyt talon sanavalmis vanha emäntä. Mutta
nyt isäntä kuunteli hänen puhettaan vielä vähemmän kuin muulloin.
Molemmat humalaiset ryhtyivät nyhtämään linnusta enimpiä höyheniä.
Ehkäpä he vetivät siltä sisuksetkin pois. Ainakin he olivat unohtaneet
katkaista kukolta jalat.
Sillä kun joutilas mies hetken kuluttua kumartui katsomaan luukustaan,
näki hän kukon ruumiin kokonaisena padassa selällään, jalat pystyssä,
haravarpaat padansangan ympärillä.
Kukonkeittäjät olivat silloin jo perunamaalla kaivelemassa potaatteja
paistiinsa. Siellä he pyllivät. Pientareen heinästä kiilsi heidän
pullonsa kaula.
Seuraavan päivän aamuna joutilas mies herättyään heinävuoteellaan
sytytti savukkeen ja katseli luukusta naapuritalon pihamaalle.
Erään kanan käyttäytyminen ja ääni osoittivat, että se oli juuri ollut
munintatouhuissa. Emäntä pysähtyi pihapolulla ja huusi huikealla
äänellä isäntänsä nimen. Avoimesta pirtin ovesta kuului:
— Häh?
— Tulehan tänne!
Isäntä tuli ja emäntä osoitti sormellaan kotkottelevaa lintua.
— Polepa tuota kanaa!
Isäntä, joka oli happamen ja synkkämielisen näköinen, lausui muutamia
äreitä sanoja.
* * * * *
Joutilas mies sytytti uuden savukkeen ja katseli ulos, elokuiseen,
hiukan vielä kosteaan aamuviileyteen. Uudella hiomatiellä näkyi
hevonen, joka ontui oikeaa etustaan. Kärryissä oli jyväpusseja,
ja matka piti siis myllylle. Ajopelien jälessä käveli mies, joka
nilkutti, sillä hänen oikea jalkansa oli korttelia lyhempi. Viimeisenä
juoksenteli koira, joka sekin ontui oikeaa etujalkaansa. Siinä oli
omituinen kolmiyhteys: mies, hevonen ja koira, kaikki ontua kyökkästen
oikealle puolelle.
Joutilas mies katseli heidän peräänsä, kunnes he katosivat, ja
laskeutui sitten pihamaalle, missä näki isännän.
— Miten ne nuo nilkut oikein ovat toisensa löytäneet?
— Mikä sen tietää! Saavathan heillä katsojat huvittaa itseään. Se on
Pietiläinen, puhelias mies ja lestadiolainen. Se meidän pitää vielä
kutsua kylään. Se jaksaa istua ja puhua.
* * * * *
Pietiläinen tuli kylään, lyhyt ja ontuva mies, ja hänen emäntänsä,
seipään kaltainen, hoikka ja pitkä. Isäntä johdatti heidät istumaan.
Joutilas mies huvitti itseään heitä katselemalla. Lyhyen miehen
rinnalla istui hänen ulottuvainen emäntänsä. Varsinkin hänen säärensä
olivat tavattoman pitkät. Sillä hänen nyt siinä istuessaan olivat hänen
polvensa korkealla kuin heinäsirkalla.
Puheet aloitettiin ja kahvi joutui. Juttua jatkettiin. Sitten lähti
emäntä pois. Hänen oli mentävä taloustouhuihin. Mutta isännällä ei
ollut kiirettä. Hän istui yhä. Nyt talon isäntä veti esiin pullon ja
sanoi, että tässä olisi vähän lääkettä, jos niin kuin Pietiläiselle
passaisi...
Mutta tämä rykäisi:
— Ei! Toistakymmentä vuotta on jo siitä, kuin olen ryypyn suuhuni
pannut. En sitten kun uskoa rupesin tunnustamaan. Enkä ota ryyppyä
tämän kaulan aikana. Mutta sokerissahan tuota saattaa ottaa,
lääkkeeksi. Riihipöly meni kurkkuuni...
Isäntä asetti sokerinokareen suureen ruokalusikkaan ja kaatoi siihen
yliläikkyvästi väkevää viinaa. Pietiläinen pisti viinat ja sokerit
suuhunsa, pyyhki partaansa, heitti lyhyen jalkansa polven ylitse ja
alkoi puhua.
Kohta isäntä järjesti hänelle uuden viinasokerin. Sillä riihiyskä on
itsepintainen. Ei oikein yksi sokeri tehoa. Sitten Pietiläinen otti
sokeriannoksen tämän tästä.
Pian joutilas mies näki sen ihmeen, että ontuva uskovainen oli
ilmeisesti päissään, vaikka hän ei ollut ottanut yhtään ryyppyä
siitä lähtien, kuin ryhtyi uskoa tunnustamaan. Ja siitä on hänen
omien sanojensa mukaan toistakymmentä vuotta. Hänen lyhyt jalkansa
heiluu polven päällä, hän pyyhkii partaansa, ja puheet käyvät yhä
tanakammiksi. Hän selittelee uskonlahkonsa sisäisiä asioita ja puhuu
uskonveljistään ja heidän heikkouksistaan. Sitten puheet johtuvat
maallisiin kunnan asioihin. On kyseessä erään kansakoulun siirto. Se
ei ole ensi rakentamalla sattunut aivan soveliaaseen paikkaan. Nyt se
pitäisi siirtää koulupiirin keskelle. Mutta Pietiläisellä on parempi
ehdotus säästäväisyysnäkökulmalta. Siirto tulisi laskelmien mukaan
maksamaan kolmesataatuhatta. Mutta Pietiläinen sanoo että kun ostetaan
Perukan lapsille sadalla tuhannella kompiaisia ja jaetaan niille
määräkappaleet päivässä, niin kyllä ne kävelevät mielellä hyvällä ja
terveydekseen. Ja siten säästetään kaksisataatuhatta...
Pietiläisen kieli on liikkeessä ja samoin hänen lyhempi jalkansa heiluu
polven päällä. Aika kuluu. Yö on jo yli puolen. Isäntä jo pitkästyy
ollen sitä mieltä, että vieraan aika on jo täytetty. Hän tarjoaa tälle
ryyppyä. Mutta;
— Ei! Toistakymmentä vuotta on jo siitä, kuin olen ryypyn ottanut.
Enkä riko uskoani nytkään. Sokerissahan tuota saattaa tipan ottaa,
lääkkeeksi...
Isäntä pudottaa sokerin kahvikuppiin ja kaataa kupin viinaa täyteen.
— No, nyt! Jopa passaa...
Mutta ontuva mies ottaa tämän pilkaksi. Hän puhuu uskoonsa ja
tilaisuuteen sopivat lauseet, nousee loukkaantuneena ja lähtee.
— No, se oli tarkoituskin, sanoi isäntä. Kyllä se siitä pian leppyy.
Täytyyhän sen jo uskonsakin vuoksi sopia riitaveljensä kanssa.
Joutilas mies kiipesi luhdin yläkertaan heinävuoteelleen ja nukkui.
* * * * *
Joutilas mies makasi ja tupakoi ja kuunteli sateen rummutusta kattoon.
Koko pieni kylä näytti harmaalta, ylen tutulta ja ikävältä. Se oli
ikään kuin kuiviin puristettu hedelmä hänen kourassaan. Hän päätti
lähteä ja meni talonväen puheille.
— Niinpä niin, sanoi isäntä, eihän täällä ole mitään erikoista, kuten
musiikkia ja muuta. Mutta aina yhtä ja toista. Ettehän te vielä ole
nähnyt sitä Korven talon konettakaan, jolla karja saadaan illalla
kotiin?
— Minkälaatuinen se on?
— Ei siinä päältä katsoen ole muuta kuin tappi seinässä. Mutta hyvät
sillä on ominaisuudet. Jos karjaa ei illalla ala kuulua kotiin, niin
emäntä ottaa vasaran ja lyö tappiin. Pian silloin lehmät tulevat.
— Mikä sen vaikuttaa?
— Mikäkö? Tapin alla on lehmän sorkkaluuta, ja kun tappiin lyödään niin
ei ainoastaan sitä luuta ala ahdistaa, vaan myöskin karjan sorkkia
metsässä. Niille tulee kiire kotiin.
— Saattaa olla.
— On siellä myöskin sauna, jossa ei ole rautanauloja, eikä pahoja
saranoita. Siellä saattaa käydä näkemässä unia tärkeistä asioista ja
niiden mukaan ohjata elämänsä. Niin Korven talossa tehdään ja hyvin
eletään...
— Olisihan nekin nähtävä, mutta kyllä minä nyt en malta viipyä enää.
Kohta joutilas mies käveli äskettäin luodulla, sateen liottamalla
tiellä. Pisarat rapisivat hänen sadetakkiinsa.
Pieni, harmaa kylä jäi järvensä rannalle ja pysyy siinä vielä pitkät
ajat lujilla, varmoilla juurillaan.