Lormin-Kalle oli istunut jo siinä päivän ja yön perään, korttisakissa
mäntyisellä mäellä, jonka juurella hohtelivat pienen kaupungin vähäiset
tornit ja tiiliset talot. Kuului kosken kumiseva jymy, ja etäämpänä
välkkyi järvien vesi. Vuorokausi oli mennyt katsellessa korttien
kuvioita, tihtadessa, tekevätkö silmät yksikolmatta vai joko meni
mäkihin. Eikä ollut ruumis saanut muuta ravintoa kuin paperossien
sauhuja. Keskiyön raikkaudessa hytisytti jäseniä vilu, ja pään
ympärillä hyrisivät ja inisivät sääsket harmaina ja itsepintaisina.
Joku jätkä saattoi aina silloin tällöin nousta ringistä, ilmoittaen
hävinneensä tarpeeksi, ja kävellä mäkeä alas synkin mielin. Mutta aina
ilmestyi uusi mies hänen tilalleen pukille, ja liikenipä takapirujakin
kurkkimaan itsekunkin selän taakse.
Lormin-Kalle oli pelannut kiihkein mielin ja korttinsa olivat vuoroin
pistäneet, vuoroin olleet pistämättä. Toisinaan hän oli eräitä satoja
voitolla, joskus häviöllä.
Mutta nyt oli aamu. Usva haihtui vesien yltä, päivä paistoi, pieni
kaupunki hohteli kauniina mäen juurella, lehti oli puussa ja ruoho
maassa, ja lintujen kirkkaat äänet kuulostivat iloisilta. Ja silloin
huomasi Lormin-Kalle, ettei hänellä enää ollut rahaa kuin sata tai
hieman toista, vaikka hänellä eilen aamulla oli pitkälti toista
tuhatta, kun hän tähän istui, tultuaan uittosavotasta tähän pieneen
kaupunkiin.
Jälleen jaettiin kortit, Lormin-Kalle sai ässän ja hänen vuoronsa tuli
pyytää. Hän laski rahansa ja laski laudassa olevat rahat ja huomasi
niiden sopivan yhteen.
— Huppu silmille, sanoi hän. Jos ei ne nyt rupea tuplaantumaan, niin
sitten niistä ei siemeneksi olekaan...
Hän sai kahdeksikon.
— No, silläviisiin sinä itsesi pingoita!
Hän veti vielä kortin. Se oli jekke. Kalle laski kortit lautaan ja
sanoi pankkiirille, että tuli tutkinto, ollen melkein varma voitostaan.
Pankkiiri veti korttinsa ja tähtäsi ja tähtäsi, työntäen varovasti
toista korttia esiin toisen selän takaa. Sitten hän leimautti ne
Lormin-Kallen eteen: kymppi ja jekke — yksikolmatta!
— tana! Ihan löysi elävän! Siinäpä menivät viimeiset napit, mutta kerta
rahalle ja kotipuoleen.
Vielä iski Kalle peliin kellonsa, hopeisen ja tuplakuoren, iski vyönsä
ja helahoitonsa ja sitten lompakon ja partapuukon. Hän olikin ollut
lujalla pohjalla, mutta nyt ne menivät, menivät kaikki. Ei ollut enää
mitään. Vaatteita ei kannattanut pelata, eikä niitä kukaan huolisikaan.
Sarkahousuja, sinistä, peräti pihkaista lyyssiä ja rähjääntynyttä,
harmaata lätsää. Siispä hän ilmoitti, että peli oli hänen kohdaltaan
poikki ja jelpatkoot voitonmiehet sen verran, että pääsee syömään.
Eihän tässä ole maistettu murua vuorokauteen...
Pari voitolla olevaa miestä luovuttikin hänelle viitoset, ja niin
Lormin-Kalle käveli kaupunkiin ja nautti siellä ruokalassa, mitä
kympillään voi. Sitten Lormin-Kalle seisoi kulmassa ja katseli katua
ja katseli toista. Mitä tehdä, minne mennä? Ensikertaa hän oli tässä
kaupungissa, koko tällä reitillä. Ei näkynyt tuttua jätkää, jolta voisi
toivoa jotakin vippaavansa.
Kaupungin laidasta erotti sahan huminan. Tuuri vaihtui. Miehiä painui
töihin eväsnyttyineen. Työlöysin miehiä ja savotoista palaavia jätkiä
parveili kadulla. Useat olivat ostaneet uusia pukuja ja komeilivat
niissä, toiset heikommissa varoissa olevat ostelivat torilla lakkeja
tai sinisiä paitoja.
Lormin-Kallen tajuun valahti hetkeksi nyreyttä ja sameriaisuutta.
Olisipa ollut parempi olla pelaamatta, ostaisi nyt puvun ylleen kuten
nuokin, törsäisi kahvilassa. Saturaiset, ne ovat nykyään kiven alla.
Siinä saat tovin olla tekemisissä propsien jos muittenkin kanssa,
ennenkuin on toinen toistatuhantinen irti. Ja Luojan lykky tokko saat
mitään työn tapaista näillä main.
Hän käveli pitkin katua ja mietti katkerana:
— No, ostelevat nyt jätkät pukuja, vaan parin viikon päästä jo niitä
kauppaavat. Ja piruako niillä sitten uusilla puvuilla! Kyllä se takista
rässi katoaa, kun isket sitä myttyyn penkille pääsi alle.
Mutta mihin mennä?
— Olisipa kainalosauvat, iski hänen mieleensä, niin kohta olisi
denaria...
Sitten hän kuitenkin lähti kävelemään torille. Saa siellä ehkä
pinnatuksi lujalla pohjalla olevilta jätkiltä kahvit. Ja saa kuulla
muutenkin asian jälkiä. Ehkä tuonne sahalle pääsee töihin, kun
ottaa lakin päästään ja puhuttelee herroja teiksi. Eipä se hevillä
jätkän naama tummene näin kesällä. Voi olla tuolla lähiasemilla puun
nylkyä tahi lastuuta. Tarttuu tavaravaunun ripoihin ja siirtää sinne
luunsa. Tahi ottaa lakin kouraansa ja lähtee juoksemaan ja saa vaikka
talonjussilta oja- ja kuokkaurakoita. Joka kaikkensa antaa, sille
siunataan.
Ja niin Lormin-Kalle käveli kohti toria, kädet rennosti housun
taskuissa, otsatukka ohimoille valahtaneena, tuimin aatesilmin.