Kaukana pohjoisessa on luostari. Vaskikellot soivat pääkirkon tornissa.
Pienoinen ryhmä parrakkaita munkkeja asteli raskain saappain Jumalan
palvelukseen. Pappismunkkien hartioilla liehahtelivat mustat liinat.
Se luostari oli vanha. Laakso kasvoi mehevätä heinää vuosisatojen työn
ansiosta. Ympärillä kohosivat tunturit vaivaiskoivujen kirjavoimina
tahi kaljuina. Ne tunturit tuntuivat ylen vahvoilta, äärettömiltä
ja paljon töitä vaatineilta Luojaltaan. Ne tunturit herättivät
ihmismielessä pyhän, juhlallisen tunteen.
Ja niiden keskelle, laaksoon, oli se luostari kerran perustettu,
silloin kun usko Kaikkivaltiaaseen oli vielä uusi ja tuores ja
keksittiin monia muotoja hänen mielisuosionsa saavuttamiseksi. Sen
luostarin elämä oli kerran kukoistanut. Se oli ollut pieni yhteiskunta.
Siellä kuokka ja vasara, malmikello ja virtten hyminä olivat eläneet
yhteisymmärryksessä. Rikkaat syntiset kuolinvuoteellaan olivat
määräilleet sille omaisuuksiaan ostaakseen sieluilleen autuuden. Sitä
lyytä hohteli vieläkin hopea Jumalan kunniaksi luostarin kirkossa.
Mutta nyt sen aika alkoi jo olla ohitse. Muutama kymmen vanhuksia
seuraili siellä enemmän tahi vähemmän tiukasti luostarin vanhoja
pitämyksiä.
Malmikellot siis kumisivat kesäiseen iltaan, ja aina paistava aurinko
kultaili tuntureita, joita siellä ja täällä vielä koristelivat
lumipilkat.
Luostarin vierasmajassa oli alkanut juhla. Sitä ei oltu aiottu viettää
Jumalan kunniaksi. Eikä se juhla ollut julkinen. Siellä tunturien
jäykässä maassa ei ilo kohoile itsestään. Ja iloa antavien hedelmien
nauttiminen oli siinä maassa kielletty. Mutta kielletyn hedelmän
houkutus on moninkertainen.
Luostarin pyhä alue oli nyt rauhallisin paikka, jossa voitiin
virittää juhlamieli. Sinne ei lain jäykkä vartija loisi katsettaan.
Luostarin vierashuoneissa oli siis joukko miehiä ja naisia. Eräs
huone oli raivattu puhtaaksi tanssia varten. Soitto soi ja jonkin
huoneen pöydällä oli metrinmittainen pullo täynnänsä kirkasta nestettä
ympärillään epälukuinen määrä pikareita.
Istuin nurkassa pienen ikkunan ääressä. Suussani oli savuke ja edessäni
lasi. Olin huono juhlija. Mietiskelin asioita, jotka olivat olleet,
jotka ovat, sekä asioita, joita ei ole ollut eikä ole. Vieressäni istui
vanha herrasmies. Hänen päälakensa autius muistutti pyöreätä tunturin
päätä. Isot hikipisarat kumpuilivat siitä kuten kirkkaat kivet. Hän
puhui:
— Niin, vielähän täällä on niitä muutamia vaareja. Kävelevät
kauhtanassaan, soittavat monia kellojaan, kyösmittävät ja hokevat
hospomia, että kirkko kumisee. Mutta on niiden veljien elämä muuten
vähän niin ja näin. Nykyaikaa, maailmaa on niihin tarttunut. Kuri on
kuollut. Ajoivatpa äijät, esimerkiksi, tässä eräänä päivänä Foordinsa
kumoon ja kolmelta munkilta katkesi kylkiluita. No, olivat tietenkin
käkenä päissään! Vanhoja viinejä, aijai, kuuluu niillä vieläkin olevan
kellareissaan. Näkeehän tämän jo tästäkin, että täällä tällaiset ilot
saadaan pystyttää, että laimeata se on jo tässä laaksossa vanhurskaus.
Igumenikin täällä on kova poika tytöstämään. Mutta eivätpä liioin
elelleet naisten kanssa ennen, silloin kun luostarius oli vielä
voimassaan ja usko ja laki elivät.
Nääthän tuolla tuon omituisen kummun ja lapsellisen pienen kappelin sen
huipulla kuten limonaadikojun. Sitä kumpua nimitetään Synninkummuksi.
Näin on sattunut joskus, kauan sitten:
Joku munkki oli käsittänyt naisen ja luonto oli hänessä opin voittanut.
Munkki mielistyi naiseen peräti ja tahtoi kulettaa hänet vielä
kammioonsakin. Niinpä hän kätki naisen olkikupoon ja kantaa jutkisti
häntä luostariin. Mutta munkkipahan juoni tuli ilmi. Paljaat varpaat
pilkistivät esiin olkikuvon päästä, naisen varpaat. Tuossa kummun
seuduilla se keksittiin.
No, luostarin igumeni määräsi veikolle ankaran urakan. Ollapa, että
hän oli hurskas herra tahi viljeli itse ehkä salassa viiniä ja naisia.
Joka tapauksessa hän ei kärsinyt sellaista alemmissa veljissään. Hän
määräsi langenneen munkin kantamaan loppuikänsä hiekkaa määräajat
päivästä sille paikalle, missä kielletty hedelmä havaittiin hänen
kantamuksessaan. Ja munkki hikoili hiekkasäkkiensä alla. Lieneekö
muistellut silloin menneitä tai tehnyt katumusta ja parannusta.
Näissä ruumiinharjoituksissa hän pysyi hyvissä voimissa ja eli vielä
kolmekymmentäviisi vuotta. Ja joka päivä hän raahasi hiekkasäkkejä
ja kumpu paisui paisumistaan. Kun munkki viimein kuoli, rakennettiin
kummulle tuo pienoinen kappeli, jossa munkit kävivät rukoilemassa,
etteivät he lankeaisi samanmoiseen kiusaukseen. Rukoilivat eli olivat
rukoilevinaan.
Niin olemme me saaneet tänne monien kumpujen keskelle myöskin
Synninkummun katseltavaksemme. Ei se ole iso muihin verraten, mutta
suunnaton syntiin nähden. Ja ottaen huomioon sen luojan voimat ja
välikappaleet se on kunnioitettava kumpu. No, katso sitä ja huokaa:
kaikkea se nainen matkaan saattaa...
Herra, jonka pää muistutti tunturin kaljua lakea, maistoi lasistaan ja
nousi.
Juhla jatkui. Kello kolme helähti taasen malmikello ja muutamia
munkkeja käveli raskain saappain rukoukseen. Aurinko paistoi
herkeämättä, leppeänä mutkaisten maiden ylitse. Mutta juhla jatkui.
Soittoa, tanssia, puhetta, sorinaa, naurua, lasien ja lusikkain
kilinää. Metrinmittaisessa pullossa lähestyi nesteen pinta pohjaa.
Kukaan ei ajatellut, että kielletyn hedelmän perästä voi seurata
hedelmätön hiekkasäkkien kanto.
Aurinko oli kiivennyt jo korkealle sineen, kun autot lopultakin
hyrähtelivät matkaan hiekkaista tietä. Väsyneimmät juhlavieraat jäivät
lepäämään luostariin.
Tunturit kohoilivat kuten jokin pysyväisen vertauskuva,
välinpitämättöminä ja viileinä, ikään kuin hieman ivallisina
ihmislasten moninaisille touhuille.