Isäntä Paalikin naapuruudessa maakylässä asui kirjantekijä. Aluksi
heidän kanssakäymisensä oli kuten naapurien ja kylänmiesten. He
puhuttelivat toisiaan ja isäntä Paalikki nauroi. Vaikka hän oli
uskovainen mies, ei se estänyt häntä nauramasta hupaisuuksille, joita
oli olemassa auringon alla. Ja kirjantekijä nautti isäntä Paalikin
naurusta. Hän teki siitä tutkimuksia ja oli siinä erottavinaan kaikkien
taivaan lintujen äänet vyöryvänä sekamelskana. Se oli naurujen nauru
tämän maan taivaan alla.
Mutta aika kului. Ja isäntä Paalikki huomasi kirjantekijän suunnattoman
joutilaaksi mieheksi. Hän sai rahaa joistakin jumalattomista ja
hävittömistä jutuista, joita oli kirjoittanut. Ja sitten ei kukaan
voinut määrätä hänen ajastaan. Hän makasi, makasi, nousi keskellä
Luojan kirkasta päivää tekemään urheilutemppuja, söi ja joi ja tupakoi
ja istui illan tullen portailla ja soitti hanuria.
Kun taasen isäntä Paalikki oli tilanomistaja. Hänellä oli vaimo ja
lapsia ja maata ja maanpäällistä. Mutta maa ei kasva maatessa. Isäntä
Paalikin oli juostava tosijuoksuja, syötävä leipänsä otsansa hiessä ja
otettava lepo väsynein jäsenin. Sitäpaitsi hänellä oli huolta sielunsa
tilasta: Jumala ja Piru luurailivat häntä jokaisen pehkon takaa.
Mutta kirjantekijä näytti elävän siinä uskossa, että sekä Jumala
että Piru olivat vaipuneet sikeään uneen. Häntä ei mikään näyttänyt
rasittavan.
Onpa esimerkiksi heinäkuu, taivaankuvussa pitkien poutien hieman
savuinen sini. Isäntä Paalikki on ajanut yön niittokonetta, saanut
aamupuoleen jonkin tunnin niukan unen ja noussut sitten väkineen
kokoamaan heiniä kasaan. Se on lujaa työtä. Suolainen hiki valuu isäntä
Paalikin pinnasta.
Silloin kirjantekijä tulee rantaan ja makaa alasti auringon paisteessa,
paahtaa lihaansa punaiseksi. Jos päivä laulaa liiaksi, vetääntyy
hän pensaan katveeseen. Tahi hän nousee yht'äkkiä ja porikoipi
vedessä, nostaa pohjasta isoja kiviä ja pudottaa ne takaisin suurella
räiskeellä, ikäänkuin näyttääkseen, että on voimaa, kun se vain
saataisiin tosiasioihin.
Sitten hän ottaa hanurin ja soittaa polkan ja makaa, lepää, perin
joutilaana, ylen rasittumattomana.
Ja tämä kaikki on isäntä Paalikin nähtävä ja kärsittävä. Mikä sen
tietää, ettei kirjantekijä ole siihen vasiten järjestäytynyt näyttämään
herruuttaan? Isäntä Paalikki tuntee kaivelevan närän sisuksissaan
käsitellessään heiniä hankoineen.
Uskoa tunnustavana miehenä hän on lukenut raamatusta taivaan linnuista,
kuinka ne eivät huolehdi huomisesta. Mutta niillähän on yllin kyllin
huolta tästäkin päivästä kootessaan leipänsä lentävistä ja rähmivistä
itikoista. Hän on kuullut sanottavan kedon kukista, kuinka ne eivät
työtä tee eivätkä kehrää. Mutta kuka tietää? Ehkä ne käyvät alinomaan
puuskuttaen kuin höyrykone: imien juurillaan maasta ravintoa, kooten
sitä vihreillä lehdillään ilmasta. Ja sitten on isäntä Paalikin viikate
lyönyt ne maahan. Mutta mikä lintunen ja kukkanen tämä kirjantekijä on?
Isäntä Paalikin sydämessä nousee moite taivaan Jumalaa vastaan, joka
rajattomassa pitkämielisyydessään sallii tuollaisten elää.
Eikö tuolle joutilaalle miehelle ole mitään lakipykälää? Isäntä
Paalikki ei tuntenut saavansa rauhaa, jos hän ei saisi kirjantekijää
jotenkin elämisen vaivoihin, ristin kantoon. Mutta siinä sitä olikin
viessomista. Viikkokausiin, ei kuultu isäntä Paalikin merkillisen
moniäänistä naurua. Hänen ja kirjantekijän välillä oli aluksi äänetön
riita. He kurittivat toisiaan hiljaisuudella, joka kuitenkin lopuksi
muuttui toraksi ja selväksi toisen sisään menemiseksi. Jopa isäntä
Paalikki lopuksi antoi kirjantekijän ilmi viranomaisille lakien ja
asetusten rikkeestä.
Mutta se asia ei kehittynyt sen pitemmälle. Olisi tarvittu todistajat,
joita ei löydetty, koska väärän todistuksen antamisesta lähimmäisestään
joutuu aikanaan kuumaan pätsiin, jota kukin karttaa.
Isäntä Paalikki oli pettynyt katkerasti. Varsinkin kun kirjantekijä
sanoi, että oikeastaan isäntä oli tarkoittanutkin syyttää Jumalaa,
koska tämä oli luonut toisen maatyöntekijäksi ja toisen soittamaan
hanuria. Vielä hän puhui, että koska naapuri on mennyt hänen kanssaan
peukaloimaan, niin hän pistää tämän jurarisaaviin ja lyöpi hänet
leiväksi ja syöpi häntä monta viikkoa. Ja hän teki kirjoituksia, joissa
kuvasi isäntä Paalikin hahmon, ja antoi hänen tehdä elämäntoilauksia
Pirun heiluttaessa tahtipuikkoa. Näistä kirjoituksistaan hän sai rahaa
ja rikastuessaan tuli yhä ylimielisemmäksi.
Koska hänen periaatteensa ei suinkaan ollut lohduttaa ihmistä, vaan
päinvastoin saattaa hänet kiusauksiin, niin hän päätti pitää pidot. Hän
kutsui niihin ystäviään ja pyysi myöskin isäntä Paalikkia olemaan läsnä
syömässä itseään, kuten kutsu kuului. Isäntä Paalikki ei tullut, mutta
toiset tulivat ja kirjantekijä piti tällaisen pöytäpuheen:
— Nyt syömme isäntä Paalikkia. Hän on monet katumukset läpikäynyt mies,
joten hänen lihansa ei ole sitkeää.
Niin he viettivät juhlaa. Nauttivat kirjantekijän naapurista.
Ja tämä kaikki oli isäntä Paalikin kuultava ja kärsittävä. Mutta se
oli enemmän kuin hänen sielunsa sieti. Turmelus nousi hänessä, ja hän.
kutsui äänensä uuvuksiin sielunvihollista. Hänen uskonsa ei kestänyt
koetusta.
Mutta seuraavana päivänä tuli katkera katumus. Hänen täytyi tarttua
vanhurskaampien uskon veljiensä kaulaan ja tehdä parannusta. Nämä
neuvoivat häntä rakastamaan lähimmäistään ja sopimaan riitaveljensä
kanssa. Niissä aikeissa hän tuli sitten kirjantekijän luo. Ja pian oli
kaikki entinen mennyt. Ei ollut enää entistä isäntää, vaan uudesta
syntynyt Paalikki. Oikeastaan oli vaikea tietää kuinka monennen polven
Paalikki hän oli. Sillä hänkin oli vaeltanut tavallisia ihmisen teitä:
langennut ja jälleen noussut.
Pysyväistä majaa on niin vaikea rakentaa, koska ihmisen sielunpohjalla
on tieto, että synnistä pääsee katumalla ja taivaan Jumalan työnä on
antaa anteeksi.