Matalana, ikään kuin kokoon lyyhistynein hartioin, siniset kupeet
välkkäen, kulki vaunu halki maisemain, maantiellä kesäisen auringon
alla. Tomu kohosi tiestä pienenä pilvenä, ja käänteissä mylvähti
merkinantotorvi synkeästi ja villisti kuten sonni.
Sinikupeisen vaunun perässä istui herra. Kieltämättä hän oli
herrasmies. Sillä hänen pukunsa oli sangen uusi, ja nuhteeton ja jo
päältä näki, etteivät työt häntä rasittaneet, että hän etsi huvitusta,
lystäili. Hänen vieressään istui korea nainen ja vaunun laidalla
kenotti nuori, pitkätukkainen mies, joka soitti hanuria. Ohjauspyörän
ääressä oli palkkalainen. Niin kiisi vaunu välkkäen vaaleassa
pölypilvessä taivaan väljän katon alla. Vedet hohtelivat ja metsäiset
mäet siintivät, ja tien vierillä kohoilivat ihmisten asumukset
maankasvujen keskellä.
Vauhti oli huima. Vaunun perässä sikaari hampaissa istuva herra tunsi
sen aivan kuin vähäisenä nautintona ruumiissaan. Hän kuuli myöskin
hanurin laiskan lurinan, tahi näki sen ryppyisen vatsan venähtelevän
ja kuihtuvan jälleen. Mutta mitään mielenkiintoa hän ei näyttänyt
soittoon kohdistavan, ei ohi vilahteleviin maisemiin, eikä vierellään
istuvaan naiseen. Hän istui velttona, puoliavoimin silmin, suupielissä
pieni hymy. Hän mietiskeli jotakin laiskoin aivoin, sikaarin sinisiä
savukiehkuroita suunsa seuduilla.
Tämän miehen nimi oli Juurus. Vain joku Juurus, muuan mies, eräs
hanttimies oli hän ollut jokunen vuosi sitten. Silloin hän oli lakki
kourassa saattanut kerjäillä töitä herroilta ja opettajilta, vaivannut
ruumistaan, nostanut siitä vähäiset pennit, purrut leipänsä ja niin
poispäin. Yleensä kuten joku hanttimies, eräs Juurus. Nyt hän oli herra
Juurus. Hän ei tehnyt mitään, söi mitä halusi, saikin melkein mitä
mieli teki. Hän oli rikas mies.
Hän karisti tuhkan sikaaristaan ja sipaisi kädellään takkinsa
rintamusta. Se povi oli lämmin. Yleensä hän vieläkin ihmetteli, kuinka
suuri mahti maailmassa oli eräillä papereilla, koreiksi leimatuilla
papereilla. Katseltiinpa nyt ihmisten seasta minkäkaltainen räkätapuli
tahansa ja pistettiin hänen kouraansa kylliksi rahaa: heti paikalla hän
oli ihmemies, avopäin palveltava herra. Kuinka erinomaisen viisaasti ja
yksinkertaisesti kaikki maan päällä oli järjestetty. Raha! Se oli sana!
Ilmankos sanottiin, että rahalla saa... Siihen sisältyi kaikki. Missä
raha nopeasti liikkui kourasta toiseen, siellä oli hauskaa...
Kuinka merkillisen helposti ja yksinkertaisesti olikaan kaikki sattunut
Juuruksen kohdalle. Raha oli ikäänkuin itsestään alkanut kulkea hänen
kauttansa ja elämä ruvennut näyttämään elämältä. Oikeastaan alku oli
sattunut korttipelissä. Kortti kävi hänelle lujana kuten seinä, ja
hän nosti ennenkuulumattoman nakin. Sitten hän muutti paikkakuntaa
ja ryhtyi kuljettamaan ja myymään viinaa, Saksassa täytettyjä
peltiastioita. Se kävi häneltä hyvin, aivan kuin hän ei olisi koskaan
muuta tehnytkään. Hän keksi parhaimmat reitit rannikolta sisämaahan,
parhaimmat välittäjät. Liike paisui, annokset isonivat. Hän huomasi,
että raha ei ainoastaan kulkenut hänen käsiensä kautta, vaan sitä sai
jo pistää pankkiinkin hätäpäivän varalta. Jos näet joskus tarttuisi
koukkuun. Tämä kun oli luvatonta ja laitonta hommaa muka. Siten herrat
ja opettajat olivat sen järjestäneet. Mutta hän, Juurus, oli jo
itsekin herraksi tulemassa. Hän tiesi, miten asiat oli järjestettävä.
Ja rahallahan ne järjestettiin, jos joskus muullakin viisaudella. Ja
viisauskin oli rahalla ostettavissa. Mutta köyhyys tyhmisti ihmisen
peräti. Juurus tunsi ihmiset. Hän tiesi, että virkamieskin tuntee
rahan, kävelee muualle, ja kuormat läkkipeltiastioita voivat vaeltaa
määräpaikkaansa. Yleensä hyttyset kuurnittiin ja kameelit nieltiin.
Joskus oli keksittävä toiset konstit. Päänvaivaa ja puuhaa hänellä
oli vielä paljon siihen aikaan. Mutta kaikki menestyi. Eikä Juurus
enää voinut tarttuakaan lankaan. Hän oli kadonnut näkyvistä, ja raha
pelasi hänen puolestaan. Mutta kun mies siinä maakunnassa kumosi ryypyn
peltiastiasta, silloin hän rikastutti Juurusta. Hän oli herrojen ja
opettajien vertainen: hän oli osannut järjestää. Nykyään hän mietiskeli
vain sitä, kuinka levittelisi rahat jälleen pois itseltään. Sillä
missä, raha liikkui, siellä oli hauskaa. Sen hän käsitti.
Sitä hän teki nytkin. Hän huvitteli. Sininen vaunu kuljetti häntä
pitkin ruskeata tietä. Mies ohjasi, toinen soitti, ja nainen istui
hänen vieressään. Ja kaiken hän jaksoi maksaa reilusti. Kuinka olikaan
kaikki muuttunut! Ennen hän asteli raskain saappain, läpsytteli,
tietä, jota pitkin hän nyt puolessa tunnissa patjoilla istuen kulki
taipaleen, minkä ennen vuorokaudessa vaivatuin jäsenin. Sittemmin hän
oli jo ajellut toisten vaunuissa, linja-autoissa. Hän oli silloin vielä
hanttimies ja ensi kertoja autossa, kun tapahtui, että kuljettaja
otteli ryyppyjä ajaessaan kädet irti ratista. Ja Juurus pelkäsi ja
sanoi kuljettajalle, että eikö tuo ole vaarallista. Siihen kuljettaja
sanoi, että mitä sinä välität: eihän sinulta menisi kuin tyhjän jätkän
nuppi, mutta minulta autot ja kaikki. Niinpä tosiaankin, oli Juurus
ajatellut, miksikä hätäillä, kun tässä on kalliimpiakin miehiä.
Mutta nyt tämä sama kallis mies, autonkuljettaja, ohjasi tätä
vaunua. Juurus oli nähnyt hänet eräässä rantakaupungissa ja suurilla
palkoilla saanut hänet hienon autonsa ajajaksi. Heidän edellisestä
tapaamisestaan, joka oli jäänyt Juuruksen mieleen, hän ei ollut vielä
maininnut miehelle mitään. Eikä tämä epäilemättä sitä muistanut, ei
tuntenut Juurusta. Ja tälle tuotti eräänlaatuista huvitusta, nautintoa
pitää häntä autonsa ajajana. Hän aprikoitsi jonkin kerran mielessään,
että eiköhän hän heistä ollut nyt kalliimpi mies: hänen oli auto ja
paljon muuta. Hän voisi sanoa miehelle, että nostapa nyt käpäläsi pois
ratista ja anna mennä vain täyttä kyytiä. Mitenkä käy? Luultavasti minä
olen kalliimpi mies siitä huolta pitämään.
Sen Juurus voi vielä tehdä, kun se häntä huvittaa. Mutta nyt hän
näkee vilahdukselta sikaaria sytyttäessään ojankaivajan tien vieressä
oikaisevan selkäänsä auton kiitäessä ohi ja hanurin remutessa. Ojuri
oikaisee köyryn selkänsä ja luo synkän katseen ohi kiitäjiin. Juurus
ymmärtää hyvin tämän katseen. Hän on kerran edesmenneinä aikoina
itsekin katsonut sillä silmällä: herrat, autoilla ajajat, joutilaat...
Juurus hymähtää ja hänen sikaarinsa pää hehkuu.
— Niinpä niin. Luo, luo vain mies! Elä oikaise selkääsi. Luo ja
jutkista. Siitä isänmaa vahvistuu, ja itsekin saat pienet pennoset.
Herrat voivat autoilla ajaa ja lauantain tullen voit itsekin ehkä ostaa
peltisen astian virkistykseksesi ja iloita ja laulaa. Siitäkin hyödyn
minä ja hyötyy moni muu. Kenties se on itsellesikin helpoitus. Sillä
kaikki on järjestetty niin erinomaisesti tässä maailmassa. Toinen
kaivaa maasta tarpeet ja rakentaa pehmeät istuimet jonkun toisen
istuttavaksi.
Juurus nostaa kasvonsa, joita sikaarin siniset savukiehkurat sivelevät
vauhdin vaikutuksesta. Hän näkee edessään taasen uuden kylän, ryhmän
asumuksia vainioitten keskellä. Punatiilistä rakennettu sinkkikattoinen
kirkko kohottaa ristillä varustetun huippunsa kaiken yli. Vaunu kiitää
ohi kylän, tomu kierähtelee tiellä, jostakin luodaan ajajiin katse.
Mutta Juuruksen mieleen jää se kirkon korkea hahmo ristihuippuineen.
Kuinka monta hän oli jo niitä nähnyt tänäkin päivänä vaunun kulkiessa!
Juurus ajattelee, kuinka suuri ja voimallinen onkaan herrojen ja
opettajien mahti, kun he ovat kyenneet tuon kaiken aikaan saamaan.
Kuinka köyhyydessä kituroitseva kansa on ne kaikki rakentanut,
pystyttänyt herroille ja opettajille pehmeät istuimet ja koonnut heidän
eteensä lämmintä ja hyvin suuhun sujuvaa ruokaa. Itse raaka kansa on
jyrsäissyt mitähän on ollut ja kumartanut ja palvellut Herraa, herrojen
Herraa, käsin tehdyssä huoneessa, jotakin, mitä kukaan ei ole nähnyt,
mutta jonka opettaja on vakuuttanut olevan jossakin ja joka paikassa.
Ja tämä Herra on voimallinen ja mielillä pidettävä ja taidolla
hoidettava. Hän voi valmistaa niille, joihin mielistyy, iloisen
aituuksen, jonne Piru, yksi toinen vanha mutta pahanilkinen olento,
ei pääse. Hänellä on kyllä oma aitauksensa. Mutta se ei ole ensinkään
hauska paikka, eikä sinne kukaan himoitse. Ja kansa on rukoillut:
Jumalalle kiitos ja Pirulle läjä. Ja herrat ja opettajat ovat saaneet
parhaat palat ja parhaat majat. Kuinka he ovat osanneetkaan kaiken
järjestää ylitse avaran maan!
Mutta itse asiassa se lienee ollut helppo. Ihmisten sydämissä asui
ainainen pelko ja vavistus heidän ahertaessaan lavean maan pinnalla
elatuksensa eteen. He pelkäsivät, että päivän valo äkkiä heiltä lakkaa,
pimeys huljahtaa heidän ylitseen, he putoavat johonkin, eikä heitä enää
ole. Ties mitä kaikkea he pelkäsivät, kuten pelkäävät vieläkin, jotakin
epämääräistä, selittämätöntä. He näkivät kanssaveljensä kuolevan,
tulevan taidottomaksi, maahan kaivettavaksi esineeksi. Se kaikki oli
kummallista. Eikä ihmistä rauhoittanut se, että hän ahersi koota
kiviä kuolleitten lahoavien luiden päälle. Yhtaikaa hän halusi ottaa
turvansa maan tukevaan pintaan ja joihinkin ilmassa huljuviin henkiin.
Silloin syntyi joku ovela mies, herra ja opettaja, joka sanoi toisille
salaperäisesti: minä tiedän. Mutta teidän on ensin rakennettava maja
minulle ja annettava leipä. Sitten rakentakaa Hänelle, Voimalliselle,
toinen suuri huone, jossa voitte häntä kumartaen rukoilla... Kuinka
voimalliseksi herrat ja opettajat kehittivätkään liikkeensä! Niin,
taasen näkyy sieltä kirkon vaalea; iloinen huippu jyhkeä risti
niskassaan. Se ikään kuin julistaa: minä en laho koskaan. Olen iäti
viheriöitsevä puu ja olen kantanut runsaita ja monenkaltaisia hedelmiä.
Ja kannan yhäkin, vaikka muutamat jo kanneksivat kirveitä juurelleni...
Sininen vaunu kiisi sen valkoisen kirkon juuritse hiekkaista tietä
iloisena kesäpäivänä. Hanuri soi ja herra Juurus oli röyhistänyt
rintansa, virkistynyt ja aikoi ruveta puhelemaan ja pitämään iloa
seuralaistensa Ja kanssa. Mietteet: ei niistä iloa herunut. Ne voivat
viedä hiuksetkin päästä ja tehdä rahamiehestäkin tyhmän.
* * * * *
Herra Juurus oli asunut hotellissa kauan. Se oli ollut kaunis ja kallis
hotelli. Ja herra Juuruksella oli ollut hauskaa. Ainakin hän oli
huvitusta etsinyt ja rahaa oli valunut paljon pois. Kukaties minne. Se
oli sellaista lentävää tavaraa. Ja siihen liikkeeseenhän perustui sen
voima. Ystäviä oli ollut runsaasti. Myöskin paljon palvelijoita, joille
piti maksaa palkkaa siitä, että auttoivat herra Juurusta, etupäässä
juomisessa.
Sillä muuta hän ei juuri tehnyt. Vaati vain joskus seuralaistaan
todistamaan, kuinka erinomaisesti herrat ja opettajat ovat kaiken
järjestäneet tässä maailmassa.
Sitten jonakin aamuna hän huomasi olevansa rahoista ja varoista tyhjä
mies. Siis jonkinlainen ontto herra, joka voi yhtäkkiä läjähtää kasaan
kuten saippuakupla. Tosin oli vielä, jotakin jälelläkin, kuten se
hieno auto ynnä muuta. Ja pian kai niitä rahoja jälleen mies kasaisi,
kun ryhtyisi puuhaan. Mutta tuskin se kannattaisi. Herra Juuruksesta
on kadonnut kaikkinainen mielenkiinto ja innostus. Johan tämä elämä
tunnettiin, kuinka raha tuli ja meni. Muuta tässä saisi tapahtua,
jotakin oudompaa, jota ei enää toistamiseen tehtäisi.
Herra Juurus käski valmistaa sen sinisen vaunun lähtöön ja nousi siihen
seurueineen. Hanuri soi, ja he kiitivät eteenpäin leveätä viertotietä
elokuun tummassa illassa lyhtyjen hehkuessa.
Herra Juurus sytytti sikaarin, pieni ongelmallinen hymy oli hänen
suupielissään ja hän sanoi:
— Minä lienen koko lailla kalliimpi mies kuin kukaan teistä. Sillä
minulla on rahaa, on ainakin ollut vahvasti ja tällainen hieno vaunu.
Mutta silti minä en pidä itseäni kalliina. Minä olen valmis koettamaan
tuuria koska tahansa. Kuljettaja! Lusikka pohjaan ja pois kädet
ratista, niin nähdään kuinka meidän käy...
Ajaja ei kuitenkaan totellut. Koko seurue katsoi herra Juurukseen
epäilevin hymyin ja luullen hänen puhuvan juopuneen epäonnistuneita
leikkipuheita. Mutta herra Juurus oli sangen vakaa. Hän kaiveli
taskujaan ja sai käsiinsä tyhjän lompakon. Sen hän heitti auton
pohjalle, etsi yhä ja nyt vilahti esiin pistoolin piippu.
— Tämä ei ole tyhjä, vakuutti hän. Kuljettaja, kädet irti!
Kuljettaja totteli tyrmistyneenä, puolijuopuneen miehen älyttömin
hymyin. He kaikki istuivat kuin patsaat, hisahtamatta. Hanuri vaikeni.
Hetki oli lyhyt. Kivikasarmin harmaa, tylyn vahva seinä oli aivan
edessä ja sininen vaunu kiisi hehkuvin silmin sitä kohti. Tien ohesta
katsoivat jotkut kummastuneet kulkijat. Silloin iski välkkäväkupeinen
kiitäjä otsaluunsa seinään. Ja seinä oli harmaa ja vahva. Se oli vain
yksi rusaus, yksi parahdus ja älähdys. Sininen vaunu oli vain kasa
vääntynyttä rautaa ja ihmiset vain jokin verinen, töhryinen möhkäle.
Kaksi heistä oli heti valmiina ruumishuoneeseen, mutta toiset kävivät
kuolinkamppailunsa leikkaussalissa.
* * * * *
Sanomalehdissä näkyi seuraava lyhyt uutinen:
— Eräs autoseurue ajoi eilen rakennuksen seinään lähellä kaupungin
tullia. Auto murskaantui ja siinä olleet neljä henkilöä saivat
surmansa, kaksi heti, kaksi parin tunnin kuluttua. Eräs autossa
olleista oli liikemies Juurus, jonka ainakin joku aika takaperin
epäiltiin sekaantuneen spriiasioihin. Toisia ei toistaiseksi tunneta.
Syytä onnettomuuteen ei tarkemmin tiedetä, mutta väkijuomillakin lienee
siinä osansa.