Puhkuvan, vastaisen tuulen puhaltaessa eivät puut juosseet suurella
suvannolla. Alempana olevien koskipaikkojen väylissä ei näkynyt
paperipuukalikkaakaan. Niinpä tuli rokulinpito.
Oli pienehkö, ruskealyyssinen jätkä, joka osti pirtua, kiiltävän
saksalaisen litran puolikkaan, korkissa joutsenen kuva, joi ja heilui
juovusten käsissä. Mutta viina loppui astiasta ja haihtui päästä, ja
yhä jatkui vastainen tuuli ja töihin ei ollut menemistä. Vieläkin
olisi ollut viinaa saatava joutopäivien iloksi. Jätkä kaivoi posan
taskustaan, mutta näki, ettei jälellä ollut ainoatakaan kalokaania.
Olipa kylän laidassa mökki, jossa asui pontikan kauppias, vanhahtava,
kepelä ukko, kotimaisen kaupan ja teollisuuden innokas kannattaja.
Sinne käveli ruskealyyssinen jätkä ja näki ukolla lakkisen päärärin
täynnä ainetta.
— Pontikoita, pontikoita! tervehti jätkä. Mitä sillä on hintaa?
— Kuusikymmentä viisi litra.
— Eihän tuo ole hinnan kiroissa, arveli toinen, tempasi astian sangasta
kiinni ja lähti kävelemään.
Vanha pontikan kauppias sadatteli ja älisi, uhkasi lyödä ja ampua,
mutta ei kuitenkaan tehnyt mitään.
— Vanhalla hinnalla minä olen ennenkin pontikat ostanut, sanoi
ruskealyyssinen mies, ja käveli ja katosi. Hän maisteli isosta
astiastaan ja oli piankin juovusten käsissä, käveli ja heilui kujilla
ja kylällä pääräri kädessä kiikkaisten. Sitten meni muisti ja lopulta
hän heräsi ruispellosta vihertävien, heiluvien korsien kätköstä.
»Yhtähän se on missä päissään nukkuu», arveli hän.
Sitten hän huomasi, ettei hänellä enään ollut anastamaansa astiaa ja
ihmetteli, oliko hän yksin siemaissut sen tyhjäksi. Yhä jatkui tuuli ja
viinaa olisi tarvinnut joutopäivien iloksi. Ruskealyyssinen mies muisti
hämärästi ja kuuli piankin muilta, että puolenkymmentä jätkää olivat,
hänen ollessaan pellenä päissään, ottaneet ja juoneet hänen pontikkansa.
Maantiellä hän tapasi nämä jätkät, meni ja kysäsi:
— Tekö sen joitte sen minun viinani?
Jätkät katselivat toisiinsa ja hymähtelivät ja naurahtelivat. Eihän
tätä yhtä pahaista ruskearyysyistä tarvinnut liioin kunnioittaa.
— Mehän sen joimme. Mitä sitten?
— Oli se vähän väärin. Kun minä sen kerran itse sain, olisin itse
nauttinutkin.
— Miten sinä sen sait? Et kai ostanut?
— Se on sama teille miten sain. Kunhan sain.
— Ja sama sinulle, miten me saatiin. Kunhan saatiin. Eivätkä lapset
tarvitse niin paljon viinaa.
— Ei sitä tiedä, kuka se lapseksi rupeaa.
— Kyllä se on tiedossa ja nähtävissä, sanoi isoin jätkistä ja antoi
nyrkin iskun. Mutta ruskealyyssinen lyyhistyi, ja lyönti sattui vain
hipaisten.
— Lyöpä toinen kerta.
Iso jätkä ryhtyi lyömään, mutta samassa ruskealyyssinen survaisi
häntä nenään, niin että veri tirskahti esiin ja sokaisi ison miehen
peräti. Joku iski ruskealyyssistä takaapäin, mutta sekin lyönti
sattui huonosti. Ruskealyyssinen kääntyi ja pimautti lyöjää leukaan.
Mutta samassa kolmas mies tuli kohti seiväs kourassa, ja silloin
ruskealyyssinen lähti juoksemaan pitkin tietä minkä pääsi. Mutta
toinen lyönnistä kiukustunut jätkä tempasi taskupyssyn ja ampui hänen
jälkeensä.
»Ampuvat kuitenkin, juoksi pakoon tahi kohti», ajatteli
ruskealyyssinen, ja silmitön raivo kohahti hänen suonissaan. »Juovat
viinan ja tappavat! Vaan yritettävä se on minunkin...»
Hän kääntyi ja juoksi kohti. Pyssy räiskähteli, mutta kuulat eivät
sattuneet. Yksi vain repäisi lyyssiin reijän. Hänellä ei ollut
lukkoneulaa parempaa asetta, mutta ampujan vierellä seisovan miehen
Tonkalla hän huomasi puukon. Hän tempasi sen kouraansa, niin että iso
palanen housunkaulusta repesi mukana. Samassa hän huitaisi puukon
kaikella voimalla pyssymieheen. Tuppi murtui ja terä painui miehen
lapaan ja mies lysähti tiehen, revolverin lentäessä kourasta. Samassa
iskettiin ruskealyyssistä seipäällä hartioihin. Hän kaatui kontalleen
tielle, sai sieltä revolverin kouraansa, nousija paiskasi sen kohti
seiväsmiehen naamaa, tämän yrittäessä juuri uutta lyöntiä. Seiväsmies
kaatui raviin ja silloin toiset jätkät juoksivat pakoon minkä
kerkesivät.
Ruskealyyssinen näki maantielle lysähtäneen miehen taskusta viinapullon
kaulan. Hän otti pullon omakseen, istui tien viereen ja ryyppäsi.
Siitä hän näki kuinka tantereelle jääneitä miehiä tultiin noutamaan ja
kannettiin raamilla pois. Ruskealyyssinen ryyppi pullon tyhjäksi, särki
sen kiveen ja lähti kohti kortteeritaloaan laulaa hyräillen.
— Lapseksi luulivat! Näkivät kuinka kävi!
Hän naputteli kamarin ruutuun. Siellä nukkui talon tyttö. Mitä? Pitäisi
päästä pirttiin nukkumaan. Väsyttää. Tyttö avaa oven. Pääsee tännekin
kamariin, jossa on vuodekin. Ruskealyyssinen käypi vuoteelle ja tyttö
työntäytyy hänen viereensä. Mutta ruskealyyssinen ei nyt paljon
jaksanut kisuta tytön kanssa, vaan nukkui.
Aamulla hän heräsi, kun kolme poliisia työntyi huoneeseen, etumaisella
pistooli ojossa.
— Täälläkö se on se murhamies?
»Murhamies!» ajatteli ruskealyyssinen. »Onkohan tässä ansaittu sekin
nimi? Sepä olisi perkelettä: olisi leipää ja rautaa.
— Jospa lienee, sanoi hän vain poliiseille.
Hän sai käsiraudat kalvosiinsa ja sitten käveltiin vankivyöräriin.
Siellä niitattiin nilkkoihin parikymmentä kiloa rautaa. Niinpä istui
ruskealyyssinen monta vuorokautta raskain miettein, epätietoisena. Se
puukotettu mies ei kuulunut meinaavan tointua sairaalassa.
»Perkele», mietti hän kuitenkin itseään ilauttaakseen, »ei tästä kovin
monta vuotta tule. Alottavat tappelun, ajavat ja ampuvat tiellä.
Haavan saanut mies tointui. Oli poliisitutkinto ja olivat
myöhemmin käräjät. Mutta asia oli niin kuin ruskealyyssinen mies
oli miettinytkin: ovat aloittaneet tappelun, ajaneet ja ampuneet
yleisellä tiellä. Mitä ruskealyyssinen on tehnyt, sen hän on tehnyt
hätävarjeluksessa. Ei häntä voida tuomita.
Ruskealyyssinen astui ulos vapauteen varmana siitä, että oli jotakuta
pykälää arvokkaampi entistä tässä yhteiskunnassa.