Joki halkoi maata. Se oli kuten suoni, joka ei levännyt. Muuten sillä
seudulla ei näkynytkään kiivaan elämän ja kiireen merkkejä. Tunturit
ja vaarat kohottivat jurosti kupeitaan, ja soiden ja jänkien kasvoilla
oli vieläkin vakaampi ilme. Se oli erämaa pohjoisessa, jonne ihminen ei
ollut asettunut, koska maa oli karu ja ilmanala ei ollut leppeä. Mutta
puut kasvoivat sielläkin, joskin hitaasti, hitaasti. Mutta vähä vähältä
niiden rungot vahvistuivat vuosisadan ja toisen ja kolmannen kuluessa.
Tuuli viritteli puiden oksat soimaan aikaista, mahtavaa laulua. Ja
pieniääniset, hiljaiset luontokappaleet elivät ja kuolivat tuon suuren
laulun kuuluessa.
Joskus kulki ihminen, ja silloin moni näistä luontokappaleista kuoli
äkisti ja väkivaltaisesti. Sillä heidän lihansa oli hyvä syödä ja kuori
lihan päällä kaunis nähdä.
Ja ihminen viisastui viisastumistaan. Nyt hän osasi puristaa metsän
puiden rosoiset rungotkin kauneudeksi, jos muuksikin.
Ja hän puristi.
Talvi alkoi tulla, ja erämaan joen kiivas vesi jäi jääkuoren alle.
Mutta metsän puut virran molemmilla rannoilla olivat saaneet
pienet, valkoiset leimat kupeisiinsa, surman merkit. Puut ja niiden
päivät olivat luetut. Ihminen oli valmistanut puolelle miljoonalle
puunrungolle pitkällisen hautaussaaton. Lumen, joka lankesi niiden
oksille, voit kuvitella käärinliinoiksi.
Seitsemänkymmentäviisi honkaista kämppää kohosi erämaahan. Kaksituhatta
kirvesmiestä ja viisisataa hevosmiestä ja mittamiehiä ja tulennäyttäjiä
asui niissä. Sahat ja kirveet alkoivat työn. Puut kaatuivat. Hevoset
kahlasivat ja ajajat huusivat. Tien urat ojentausivat kuin valtaiset
käsivarret metsiin. Ne olivat höylätyt ja vedellä siloitellut. Kuormat
lipuivat niillä hyvin. Kymmeniä totisia vainajia makasi vahvasti
köytettyinä päälletysten. Jäätyneen joen varsilla lepäsi niitä
kilometrejä pitkinä kasoina. Komea rintama kaarnaista tahi siloista
puun pintaa.
Talvi kului. Lunta ja pakkasta. Tähtien välkettä ja revontulia. Mutta
ennen niin rauhallinen seutu oli nyt ylen rauhaton ja elämää täysi.
Seitsemästäkymmenestäviidestä kämpästä kohosi savu. Puoli tuhatta
juhtaa söi suurusta ja veti, veti. Kaksi ja puoli tuhatta miestä puri
ruisleipää ja sianläskiä, viila puri sahanhammasta, ja saha puri puuta.
Työtä, työtä. Vähän huvitusta. Mutta kuitenkin lupsakoita puheita,
jokin hanuri, jokin mandoliini, muutamat kymmenet korttipakat
käsiteltiin pahvikasoiksi. Pääkämpällä oli radiokin. Musiikkia, uutisia.
Yöllä levisi ylitse kämppä-asutuksen jähmeä, juhlava hiljaisuus. Joen
musta vesi kulki solisten jäisen kuoren alla ja pakkanen rasahteli
ruskeiden puunrunkojen rintamassa.
Mutta kun aamu sarasti pakkasvaljuna, sihisivät tuhannet sukset
lumessa, hevoset hölkkäsivät, sadat aisakellot soivat. Teräaseet
leikkasivat puita, mahtavina, mustien matojen kaltaisina kuvioina
lipuivat kuormajonot jäädytetyillä pääteillä.
Työ kävi, ja aika kului. Aurinko kiipesi jo korkealle, maaliskuun
sineen, ja yhä sen kaari korkeni. Sadetta, aurinkoa, sulavaa lunta. Nuo
puoli miljoonaa puunrunkoa olivat silloin valtavina kasoina erämaan
virran rannoilla. Lämpenevässä säässä kävelivät hapsinkattiaiset
tukkien kaarnassa, harmaatakkisina ja jättiläisviikset ojollaan.
Leimakirveet lauloivat tuimasti. Monta miljoonaa kuviota upposi puiden
päihin.
Viimein erämaan joen jäät murtuivat, menivät ryskeellä alas koskista,
haipuivat olemattomiin. Silloin alkoi sen rannoilla uusi liike ja
uusi touhu. Sadat valkoiset hakavarret heiluivat ilmassa. Puunrungot
vyöryivät jyristen ja putosivat räiskeellä veteen.
Sillä tämän erämaan mustan joen oli määrä kuljettaa nuo monet totiset
vainajat etäälle synnyinseudustaan. Viisas ihminen oli harkinnut,
että tämä joki olisi hyvä kantajamuuli. Sillä olisi sitkeät ja
notkeat sivut. Mutta joki oli pitkä. Siinä oli monta kiveä. Se leveni
ja tyyntyi paikoin järven kaltaiseksi, ja suuret tuulet puhalsivat
vastaan. Jätkien valkoiset hakavarret saivat heilua paljon ja tummentua
pihkaisissa kourissa. He saivat hikoilla ja huutaa hopheijaa ja kirota.
Rautaiset piikit upposivat toisenkin kerran puunpintaan.
Mutta tuo sinimekkoinen, pihkantahrima jätkä, joka söi ruisleipää ja
läskikäristystä, joka ei suuria elämältä odottanut eikä saanut, joka
teki syntiä, minkä aika ja tilaisuus salli ja oli aina kuolinpaita
päällä, tämä jätkä oli kuitenkin tarpeellisimpia yhteiskunnan
jäseniä siinä maassa. Sillä niistä kasvikunnan tuotteista, jotka nyt
soluivat alas erämaan jokea, ihmisviisaus puristi paraimmat mehut ja
elämänhyvyydet, mitä siinä maassa nautittiin.
Näillä vainajilla oli edessään monivaiheiset retket. Niitä odottivat
sahojen raamit, lautatarhojen komeat, kellertävät tapulit, suurien
laivojen avarat vatsat ja uudet teräaseet, maalien kirpeä loisto
pintaan ja lopuksi lahoomus eli hävittäväinen tuli, joka oli niiden
toinen kuolema. Tahi odottivat niitä ulkomaiden kaivosaukot. Tahi
vietiin ne moninaisten vehkeitten käsiteltäväksi, mistä pääsivät aivan
uudessa muodossa. Esimerkiksi paperina, johon voidaan kirjoittaa
vaikkapa puolen miljoonan puunrungon historia, runkojen, jotka
kasvoivat vuosisadan ja toisen ja kolmannen ja saivat monivaiheisen
hautaussaaton.
Kuule valkoisen paperin pinnasta kohoava vuosisataisten tuulien humina!
Erämaan joen rannoilla oli jälleen entinen rauha. Tumma vesi vain eli,
vieri ja vilisi, pärskähteli kivissä. Mutta vaarat ympärillä olivat
surkean näköiset, kuten taitamattomasti kerityt eläimet. Kellastuvien
ja kuivuvien oksien keskellä heiluivat ohuet, harvat puut tuulessa.
Luontokappaleiden kansakunta oli taantunut väkiluvussa. Eikä viisaalla
ihmisellä ole siihen seutuun pitkiin aikoihin asiaa.