● =Sodan aihe.= 14:nnen vuosisadan keskivaiheilla Englanti ja Ranska
joutuivat keskenään sotaan, joka, välillä keskeytyen, kesti toista sataa
vuotta (1339–1453). Siinä taisteltiin Ranskan kruunusta.
[Illustration:
_Kuva 230._ Edvard III.
]
Kun capetinkisuvun vanhin miespuolinen haara sammui 1328, syntyi
epätietoisuutta siitä, oliko kruunu menevä Filip IV Kauniin
veljenpojalle, _Valois_´n [valua´] kreiville _Filipille_, vaiko hänen
tyttärenpojalleen, Englannin kuninkaalle _Edvard III_:lle. Suurvasallit
ratkaisivat asian Filipin eduksi. Näin nousi Ranskan valtaistuimelle
_Valois_´n suku (1328–1589), joka siis oli capetinkisuvun sivuhaara.
[Illustration:
_Kuva 231._ Jousi- ja keihäsmies.
]
● =Crécyn taistelu (1346).= Edvard III päätti asevoimin anastaa Ranskan
kruunun. Hän sai aikeelleen vilkasta kannatusta Englannissa, ja
Alankomaiden porvarit, jotka saivat kutomoihinsa villat Englannista,
menivät hänen puolelleen. Englannin väkiluku oli tosin Ranskan väkilukua
pienempi, mutta Edvardin sotajoukko oli taistelukuntoisempi kuin
Ranskan. Aatelisen ratsuväen lisäksi hänellä oli hyvin harjoitettua
jalkaväkeä, josta toisilla oli aseina keihäät, toisilla hyvätekoiset
jouset. Ja kaiken lisäksi hänellä oli _tykkejä_, joita nyt ensi kerran
mainitaan taistelussa käytetyn. Tärkeintä oli kuitenkin se, että
englantilaiset taistelivat säännöllisin joukoin, jotka suorittivat
taisteluliikkeet komennuksen mukaan. Tämän taistelutavan he olivat
oppineet sotiessaan Walesin ja Skotlannin kelttiläisiä vastaan. Ranskan
sotajoukossa taistelivat aateliset ratsumiehet, jotka tosin olivat
sotaanharjaantuneita, mutta joilta puuttui tarpeellinen järjestys ja
kuri; kukin suoritti kamppailun oman harkintansa mukaan. Jousimiehiäkin
oli, mutta ne eivät kyenneet kilpailemaan englantilaisten kanssa
nopeudessa ja tarkkuudessa. Niinpä ranskalaiset kärsivät, vaikka heidän
joukkonsa oli paljoa lukuisampi, täydellisen tappion _Crécy_n [kresi´]
taistelussa Pohjois-Ranskassa v. 1346.
[Illustration:
_Kuva 232._ Heittokone.
]
□ Kuningas Filip tahtoi antaa sotamiestensä levätä ennen taistelun
alkamista, koska he olivat marssineet aamusta asti sateessa. Mutta
voitonvarmoina ranskalaiset ruhtinaat ja ritarit tahtoivat heti
taistella. Kuningas suostui ja antoi genovalaisille jousimiehille, jotka
olivat hänen palveluksessaan, käskyn hyökätä. Turhaan genovalaiset
huusivat, että heidän jousenjänteensä olivat sateesta höltyneet — heidän
täytyi rynnätä. Mutta pian he kääntyivät toivottomina pakoon, kun
englantilaiset jousimiehet, jotka olivat pitäneet jousensa koteloissa,
alkoivat ampua. »Nuo heittiöt», urhoolliset Ranskan ritarit huusivat
omista jousimiehistään, »miksi he sulkevat meiltä tien?» »Hakatkaa ne
maahan!» kuningas komensi. Ja sillä aikaa kuin ranskalaiset ritarit
kävivät turvattomien jousimiesten kimppuun, englantilaiset lakkaamatta
ampuivat joukkoon.
[Illustration:
_Kuva 233._ Musta prinssi.
]
Vihdoin ranskalainen ritarijoukko ratsasti rynnäkölle. Englantilaiset
odottivat hyökkäystä tyynesti ja äänettöminä. Edvard oli asettanut
joukkonsa mäen rinteelle kolmeen linjaan. Ritarit olivat astuneet maahan
ratsujensa selästä ja taistelivat yhdessä jalkamiesten kanssa. Rintaman
edustalle oli sijoitettu jousimiehet. Jouset olivat teräksestä ja niin
raskaat, että ne oli viritettävä erityisellä vääntimellä. Ampujan
vieressä oli sen takia hänen kumppanillaan leveä kilpi molempien
suojana. Hyvällä jousella saattoi ampua puhki vahvan ritarivarustuksen.
Toista linjaa johti kuninkaan 15-vuotias poika _Edvard_, jota tumman
varustuksensa takia sanottiin mustaksi prinssiksi. Kolmannen linjan ja
koko taistelun ylin johto oli kuninkaalla.
Ranskan aatelin kiivaasta hyökkäyksestä englantilaisten jousimiesten
rivit särkyivät. Musta prinssi joutui ahdinkoon ja pyysi isältään apua.
»Onko poikani pudonnut hevosen selästä?» kuningas kysyi, »ja onko hän
haavoittunut tai kuollut?» »Ei», sanantuoja vastasi, »viholliset ovat
ylivoimallaan voittamaisillaan hänet.» Kuningas, joka paikaltaan näki,
että prinssi hyvin saattoi suoriutua, vastasi: »Sitten hän ei saakaan
apua. Olkoon päivän kunnia hänen, niin hän voipi ansaita
ritarikannuksensa!» Tämä vastaus kiihotti prinssiä. Niin kuin muuri
hänen lujat rivinsä vastustivat Ranskan ritariston hyökkäyksiä. Ja kun
englantilaisten kolmaskin linja marssi rinnettä alas, oli heidän
voittonsa täydellinen.
● =Kansa kapinassa.= Crécyn taistelun jälkeen oli useita rauhan vuosia.
Euroopassa raivosi silloin hirveä rutto, »_musta surma_», johon kuoli
tuhansittain ihmisiä. Mutta kun ruton aika oli päättynyt, sota alkoi
uudelleen. Ranskalaiset olivat nytkin häviöllä, vietiinpä heidän
kuninkaansa vankina Englantiin.
Silloin puhkesi Ranskassa kapina. Hallitusta johti kruunun-prinssi, jota
sanottiin _daufin_iksi [dof̃ä´], koska hänellä oli Dauphinén [dofine´]
maakunta lääninä. Porvaristo tahtoi supistaa kuninkaan valtaa, ja
talonpojat, jotka sodan johdosta olivat paljon kärsineet, liittyivät
joukoiksi ja kulkivat ryöstämässä ja polttamassa aatelin linnoja. Mutta
kapina kukistettiin, ja olot jäivät entiselleen.
● =Jeanne d´Arc.= Sota leimahti usean kerran ilmiliekkiin. Voitolla
olivat milloin englantilaiset, milloin ranskalaiset. Näin kului
ainaisissa levottomuuksissa 80 vuotta. Lopulta Ranskaa kohtasi suuri
onnettomuus: kuningas tuli heikkomieliseksi, ja mahtavat suurvasallit
jakautuivat kahteen keskenänsä vihamieliseen puolueeseen. Samaan aikaan
englantilaiset uudistivat hyökkäyksensä. Kun _Kaarle VII_,
heikkomielisen isänsä kuoltua, v. 1422 nousi valtaistuimelle, oli
hänellä hallussaan ainoastaan Loire [luā´r]-joen eteläpuolella oleva osa
maata. Mutta englantilaiset tahtoivat valloittaa koko Ranskan ja
rupesivat piirittämään _Orleans_´in [orleã´] kaupunkia. Ranska näytti
olevan hukassa, mutta silloin 17-vuotias talonpoikaistyttö _Jeanne
d´Arc_ [žanda´rk] tuli maansa pelastajaksi.
□ Kotiseudullaan Champagnessa Jeanne d´Arc oli kuullut kertomuksia vain
sodista ja pyhimyksistä. Eräänä päivänä hän oli näkevinään suuren valon,
ja ihana olento, jolla oli siivet, virkkoi hänelle: »Vapauta kuningas ja
anna hänelle takaisin hänen maansa ja valtakuntansa!» Mutta tyttö
vastasi: »Minä olen vain heikko tyttö enkä osaa johtaa aseellisia
miehiä». Ääni vastasi taas: »Pyhimykset auttavat sinua». Vuosikausia hän
kuuli näitä ääniä kertomatta niistä kenellekään. Vihdoin hän ilmoitti
asiasta isälleen. Isä sanoi mieluummin hukuttavansa tyttärensä kuin
päästävänsä hänet raakojen sotamiesten joukkoon. Sitten Jeanne kertoi
asiasta eräälle upseerille. Tämäkin nuhteli häntä. Mutta tyttö oli
itsepäinen. Hän lausui: »Lähden kuninkaan luo, vaikkapa jalkani
kuluisivat polvia myöten.»
Ja Jeanne lähti kuninkaan luo. Hän leikkasi lyhyeksi pitkän tukkansa,
pukeutui miehen pukuun ja saapui onnellisesti siihen kaupunkiin, jossa
kuningas oleskeli. Tuntematta ennakolta kuningasta Jeanne meni suoraan
hänen luokseen, vaikka kuningas tavalliseen hovi-miehen pukuun
pukeutuneena oli suuressa seurassa. »Jos annat minulle sotaväkeä, niin
minä vapautan Orleans´in ja vien sinut kruunattavaksi Reimsiin», tyttö
rohkeasti virkkoi kuninkaalle, »sillä Jumalan tahto on, että
englantilaiset on karkotettava kotimaahansa ja että Ranska on oleva
vapaa». Aluksi moni epäili, olisiko suostuttava tuon merkillisen
talonpoikaistytön pyyntöön, mutta hänen älykkäät vastauksensa ja varma
esiintymisensä herättivät luottamusta.
[Illustration:
_Kuva 234._ Jeanne d´Arc erään linnan edustalla.
]
● Ranskalaiset pitivät Jeanne d´Arcia Jumalan lähettämänä pelastajana.
Yleinen innostus syntyi. Tehtiin voimakkaita hyökkäyksiä englantilaisia
vastaan. Vihollisten voima murtui. Orleans oli pelastettu, ja Jeanne
d´Arc sai _Orleans´in neitsyen_ nimen. Sen jälkeen Kaarle VII vietiin
Reimsiin kruunattavaksi.
Jeanne d´Arc oli herättänyt ranskalaisissa yleisen isänmaallisen
innostuksen ja lujittanut heidän itseluottamustaan. Heillä oli tämän
jälkeen parempi menestys taistelussa. Ja kun sota päättyi (1453), ei
Englannilla ollut Ranskan alueista jäljellä muuta kuin Calais´n
kaupunki.
□ Kun Jeanne d´Arc oli lupauksensa täyttänyt, hän tahtoi mennä kotiinsa.
Mutta hänet houkuteltiin vielä jäämään sotajoukkoon. Silloin onni petti
hänet. Hän joutui englantilaisten vangiksi. He syyttivät häntä
noituudesta ja tuomitsivat hänet noitana elävältä poltettavaksi. Tuomio
pantiin täytäntöön Rouen´in [ruã´] torilla v. 1431. Kun liekit jo
ympäröivät häntä, vakuutti hän viattomuuttaan: »Äänet puhuivat minulle
Jumalan luota, ne äänet eivät ole minua pettäneet.» Ja kun hänen päänsä
kuoleman hetkellä vaipui rinnalle, niin hän huudahti: »Jeesus!» Mutta
polttorovion ääressä seisoi tuhansia ihmisiä silmät kyynelissä.