● =Vilhelm Valloittaja.= Tanskalaisvallan päätyttyä Englannissa nousi
kotimainen mies kuninkaan istuimelle. Mutta pian maahan jälleen hyökkäsi
vieras valloittaja. Normandian herttua _Vilhelm_ väitti, että Englannin
kruunu oli luvattu hänelle. Kun sitä ei annettu hänelle suosiolla, hän
päätti anastaa sen asevoimin. Saatuaan paavin kannatuksen aikeelleen hän
kokosi Ranskasta suuren sotajoukon ja purjehti Kanaalin ylitse
Englantiin. Hänen rautapukuiset ritarinsa voittivat huonommin aseistetut
vastustajansa _Hastings_in [he´istiŋz] kentällä v. 1066 ja valtasivat
maan.
□ Taistelu alkoi aamun valjetessa. Muuan normannilainen ritari
_Taillefer_, [te´iləfə̄] ratsasti ranskalaisten edellä laulaen
kaikuvalla äänellä tunnettua laulua Kaarle Suuresta ja Roland´ista.
Toisten yhtyessä lauluun saavuttiin anglosaksien leirille. Pian oli
käymässä raivokas taistelu. Vilhelmin joukot taistelivat ratsain,
pukeutuneina rautaan kiireestä kantapäähän. Mutta anglosaksilaiset
jalkamiehet seisoivat järkkymättöminä, kilpi kilvessä, ja torjuivat
hyökkäyksen kerta toisensa perästä. Silloin Vilhelm käytti viekkautta.
Hän levitti miestensä keskuuteen huhun, että hän oli kaatunut. Monet
kääntyivät jo pakoon, ja anglosaksit avasivat rivinsä ajaakseen heitä
takaa. Mutta nyt herttua sieppasi kypärän päästänsä ja huusi: »Minä elän
ja olen Jumalan avulla voittava!» Silloin normannit uudistivat
hyökkäyksensä, tunkeutuivat anglosaksien auenneiden rivien läpi ja
saavuttivat voiton. Ja Vilhelm sai nimen _Valloittaja_.
● Vilhelmin mukana tuli maahan joukko normannilaisia ylimyksiä. Heidän
haltuunsa joutui suurin osa anglosaksien maata, ja läänityslaitos
pantiin täälläkin toimeen. Kuninkaan valta pysyi kumminkin lujempana
kuin mannermaan valtioissa, sillä Vilhelm vaati kaikki alavasallitkin
tekemään uskollisuuden valan kuninkaalle. Kuitenkin normannit
muodostivat tästä lähtien Englannin mahtavan ylimysluokan, joka erosi
anglosaksilaisesta kansasta sekä tapojensa että kielensäkin puolesta, ja
kesti kauan, ennen kuin nämä kaksi kansallisuutta sulautuivat toisiinsa.
[Illustration:
_Kuva 226._ Normannilaisritari.
]
● =Henrik II ja Tuomas Becket.= Normannilaisen suvun jälkeen sai
Englannin kruunun _Henrik II_ (1154–1189), joka niinikään oli
ranskalainen ylimys ja kuului _Plantagenet_in [pläntä´džinet] sukuun
(1154–1485). Hänellä oli lääninä enemmän kuin kaksi kolmannesta Ranskan
kuningaskuntaa, ja Englannissa hän kohotti kuninkuuden suureen voimaan.
Henrik antoi feodaaliherroille erityistä maksua vastaan vapautuksen
sotapalveluksesta. Maksua sanottiin _kilpiveroksi_. Verosta saaduilla
varoilla hän palkkasi sotureita, jotka olivat taidoltaan parempia ja
samalla luotettavampia kuin aatelissotilaat.
Henrik tahtoi myös määrätä kirkon asioista. Hän nimitti piispoja ja
julkaisi kirkkoa koskevia lakeja, joissa mm. säädettiin, että pappien
rikosasioissa tuli vastata maallisissa tuomioistuimissa. Mutta silloin
hän joutui taisteluun kirkon kanssa, jota Englannissa tähän aikaan
ylimpänä edusti arkkipiispa _Tuomas Becket_ [be´kit]. Tässä taistelussa
Henrik joutui tappiolle.
[Illustration:
_Kuva 227._ Henrik II puolisoineen.
]
□ Becket oli aiemmin ollut kuninkaan palveluksessa, ja he olivat olleet
hyviä ystäviä. Kuninkaan vaatimuksesta Becket oli arkkipiispaksikin
nimitetty. Mutta tultuaan tähän korkeaan kirkolliseen virkaan Becket
ryhtyi pontevasti puolustamaan kirkon etuja. Kun Henrik rupesi
määräämään kirkon asioista, hän huomautti paavien tapaan: »Niinkuin
kulta on halpaa lyijyä kalliimpaa, niin on hengellinen valta maallista
valtaa arvokkaampi». Hän lähti Ranskaan, ja vasta monen vuoden kuluttua
saatiin sovinto aikaan hänen ja Henrikin välillä. Arkkipiispa palasi nyt
Englantiin, mutta asettui jyrkästi entiselle kannalleen. Suuttuneena
kuningas lausui uhkauksia ja moitteita. »Minkälaisia raukkamaisia miehiä
minulla onkaan, kun ei yksikään kykene hankkimaan kostoa tuolle
uppiniskaiselle papille!», hän eräänä päivänä sanoi. Sen johdosta neljä
hänen ritariaan surmasi Becketin itse kirkon alttarilla. Tämä luettiin
kuninkaan syyksi. Henrikin oli pakko ruoskittaa itseänsä arkkipiispan
haudalla sekä peruuttaa kirkkoa vastaan tähdätyt säännökset.
● =Suuri vapauskirja.= Henrik II:n kuoltua hallitsi Englantia peräkkäin
hänen kaksi poikaansa, joista nuorempi oli ennen mainittu _Juhana
Maaton_, väkivaltainen ja kykenemätön ruhtinas. Jo ennen on kerrottu,
kuinka hän menetti suurimman osan ranskalaisia alueitaan. Juhana joutui
riitaan myöskin paavin kanssa. Hän nimitti mieleisensä miehen
arkkipiispaksi, mutta paavi ei tätä hyväksynyt, vaan asetti virkaan
toisen henkilön. Kun Juhana ei päästänyt uutta arkkipiispaa Englantiin
ja uhkasi heitättää mereen koko maansa papiston, niin paavi julisti
Juhanan pannaan ja koko maan interdiktiin. Silloin Juhana nöyrtyi: hän
antoi maansa paaville, saaden sen lääninä takaisin. Englannin kuningas
oli siis paavin vasalli.
Mutta Juhana sai vastaansa maansa ylimyksetkin, joita hän oli kohdellut
mielivaltaisesti. Yhtyivätpä toisilleen vihamieliset kansanainekset,
normannilainen ja anglosaksilainen, yksimielisesti vaatimaan kuninkaan
vallan rajoittamista selvillä lainsäännöksillä. Kuninkaan oli pakko
taipua: v. 1215 hän alle-kirjoitti _Magna chartan_ [karta] eli _suuren
vapauskirjan_, joka laski pohjan Englannin kansan vapaalle
itsehallinnolle.
Tästä lähtien _laki_ oli Englannissa määräämässä kuninkaankin
toimivallasta. Hän ei saanut ottaa veroa ylimysten suostumuksetta, eikä
hän saanut vangita vapaata englantilaista mielivaltaisesti. Laki, joka
näin määrää kuninkaanvallan rajat, on _perustuslaki_.
[Illustration:
_Kuva 228._ Henrik III.
]
□ Magna chartassa sanotaan mm.: »Mitään kilpiveroa tai
läänivelvollisuutta älköön määrättäkö meidän kuningaskunnassamme ilman
valtakuntamme yhteistä neuvonpidettä!» — »Raha-apuja ja kilpiveroa
määrättäessä tahdomme me kuulla valtakuntamme yhteisen neuvonpiteen ja
sitä varten kutsua koolle arkkipiispat, piispat, apotit, kreivit ja
vapaaherrat lähettämällä kullekin kirjeen, ja sitä paitsi tahdomme
virkamiestemme välityksellä kutsua kaikki muut vasallit koolle
määräpäiväksi.» — »Ilman laillista, maan lakien mukaan langetettua
tuomiota ei ketään vapaata miestä saa vangita, ei julistaa
lainsuojattomaksi, ei karkottaa maasta eikä muutoin vahingoittaa:
häneltä ei myöskään saa riistää omaisuutta.»
[Illustration:
_Kuva 229._ Lordien huoneen istunto Edvard I:n aikana.
]
● =Englannin parlamentti.= Magna chartan mukaan verojen myöntäminen
kuului hengellisille ja maallisille ylimyksille. Puolta vuosisataa
myöhemmin alemmatkin kansanluokat tulivat tästä oikeudesta osallisiksi.
Juhanan pojan _Henrik III_:n hallitessa syntyi näet jälleen riitoja
hänen ja ylimysten välillä, kuningas kun määräsi mielin määrin veroja.
Lopulta puhkesi kapina. Kuningas vangittiin, ja vastarinnan johtaja
kutsui v. 1265 kokoon valtiopäivät eli _parlamentin_, jonne ylimysten
lisäksi saapui myös aatelisten ja aatelittomien _maanomistajain_ ja
_kaupunkien porvariston edustajia._ Täten muodostui ylimysten kokous
kansaneduskunnaksi.
On huomattava, että Ranskassa parlamentti oli ylituomioistuin,
Englannissa kansaneduskunta.
Henrik III:n poika _Edvard I_ piti voimassa Magna chartan säännökset.
Hän kävi sotia _Wales_ia ja Skotlantia vastaan liittäen ensiksi mainitun
maan Englannin kuningaskuntaan. Näihin sotiin hän tarvitsi varoja, mutta
ne oli pyydettävä parlamentilta. Parlamentti kokoontui sangen usein ja
sen toiminta alkoi vakaantua. Parlamentti jakaantui kahteen osastoon:
_ylähuoneeseen_ ja _alahuoneeseen_. Ylähuoneen muodostivat hengelliset
ja maalliset ylimykset, joita sanottiin _lordeiksi_ [lōd]. Alempi
aatelisto sekä aatelittomat maaseudun ja kaupunkien valitut edustajat
taas muodostivat alahuoneen.
Alempana mainitun satavuotisen sodan aikana anglosaksit ja normannit
sulautuivat toisiinsa yhdeksi eheäksi Englannin kansaksi. Samoin
muodostui englannin kieli siten, että anglosaksien kieleen siirtyi
paljon ranskalaisia sanoja.