● =Ranskan läänit.= Kun karolinkien hallitsijasuku sammui Ranskassa v.
987, nousi valtaistuimelle _Capetinkien_ suku (987–1328), joka sai
nimensä suvun ensimmäisestä kuninkaasta _Huugo Capet_´sta [kape´].
Kuninkaan valta oli Ranskassakin vähäinen. Maa oli jakautuneena moniin
isompiin ja pienempiin lääneihin, joiden haltijat vähän välittivät
kuninkaasta. Hänen valtansa rajoittui aluksi melkein yksinomaan Pariisin
ympärillä olevaan Francian eli _Isle de France_n [īldəfrā´s]
kreivikuntaan, jonka capetingit omistivat. Kun Huugo Capet kysyi eräältä
Etelä-Ranskan vasallilta: »Kuka sinut on tehnyt kreiviksi?», tämä
vastasi kysymällä: »Kuka sinut on tehnyt kuninkaaksi?» Ranskan
mahtavimmat lääninherrat olivat _Normandian_, _Aquitanian_ ja
_Burgundin_ herttuat sekä _Flanderin_, _Champagnen_ [šāpa´nj] ja
_Toulousen_ [tulū´z] kreivit.
Ranskan suurvasallien valta kasvoi senkin johdosta, että Normandian
herttua kohosi Englannin kuninkaaksi, josta kohta tarkemmin kerrotaan.
Ranskalaissukuisilla Englannin kuninkailla oli yhteen aikaan kaksi
kolmannesta Ranskan kuningaskuntaa lääninä, joten vasalli oli tuntuvasti
lääninherraansa mahtavampi.
● =Läänejä palautetaan.= Vähä vähältä kuninkaitten valta kuitenkin
kasvoi. Capetinkikuninkaat ottivat välittömästi hallintoonsa ne läänit,
joista vasallisuku sammui; niitä ei läänitetty uudelleen, kuten
Saksassa. Mutta tilaisuuden tarjoutuessa kuninkaat turvautuivat
väkivaltaankin vasallien kukistamiseksi. Niin teki _Filip II August_
(1180–1223). Hän oli päättänyt kukistaa Englannin kuninkaiden vallan
Ranskassa. Kauan hän kumminkin turhaan taisteli heitä vastaan. Mutta
Juhana Maattoman ollessa Englannin kuninkaana Filip II August pääsi
tarkoitustensa perille. Kun Juhana surmautti vanhemman veljensä pojan,
jolla oli parempi oikeus kruunuun kuin hänellä, hänet tuomittiin
menettäneeksi maansa. Jonkin ajan kuluttua Juhana yritti asevoimin saada
takaisin menetetyt läänit, ja häntä auttoivat useat Pohjois-Ranskan
vasallit. Mutta Filip II August voitti heidät _Bouvines_´in [buvi´n]
taistelussa. Täten Englannin kuninkaat olivat menettäneet melkein kaikki
ranskalaiset maansa, ja Pohjois-Ranskan vasallien mahtavuus oli
murrettu. Pian sen jälkeen Filip II August pakotti Etelä-Ranskankin
vasallit kuuliaisuuteen.
[Illustration:
Ranskan huomattavimmat läänit.
]
□ Kuten aikaisemmin mainittiin, pääsi Etelä-Ranskassa näihin aikoihin
lahkolaisuus vallalle. _Albi_n (albi´) kaupungin mukaan lahkolaisia
sanottiin _albigenseiksi_. Näitä »kettuja vastaan, jotka hävittävät
Herran viinimäkeä», paavi Innocentius lähetti joukoittain munkkeja,
jotka innokkaasti saarnasivat harha-oppia eli kerettiläisyyttä vastaan.
Mutta kun tämä ei auttanut, paavi turvautui mahtikeinoihinsa. Hän
julisti Toulousen kreivin, joka oli ottanut kerettiläiset
suojelukseensa, pannaan ja saarnautti ristiretkeä albigensien
kukistamiseksi. Moni Pohjois-Ranskan vasalli lähtikin mielellään
ryöstöretkelle rikkaaseen etelään, ja Ranskan kuningas käytti
tilaisuutta hyväkseen laajentaakseen välittömiä alueitaan.
Niin alkoivat albigensisodat, joissa kristityt taistelivat kristityitä
vastaan. Ristijoukon etunenässä näkyi paavin lähettiläitä eli legaatteja
sekä munkkeja ristiinnaulitun kuvat kädessä. Hävitys oli kauhea. Eräässä
kaupungissa murhattiin 20 000 asukasta; 7 000 oli paennut erääseen
kirkkoon, niistä useimmat katolilaisia. Heitä kehoitettiin luovuttamaan
albigensit ristijoukolle, jolloin muut armahdettaisiin. Mutta he
kieltäytyivät sitä tekemästä. »Hakatkaa heidät kaikki kuoliaiksi!»,
huusi silloin paavin lähettiläs, »Herra kyllä tuntee omansa». Ne
vangitut albigensit, jotka eivät luopuneet uskostaan, poltettiin
roviolla, usein monta sataa yhdessä. Hirmutöiden kauhistuttamana etelän
väestö, katolilaiset samoin kuin albigensit, teki raivokasta
vastarintaa. Vihdoin albigensien vastustusvoima murtui. Toulousen kreivi
menetti maansa, joka joutui Ranskan kuninkaalle. Pohjoisranskalaiset
paronit asettuivat ryöstetyille tiluksille. Etelä-Ranskan vapaa sivistys
oli saanut ankaran iskun, trubaduurien iloinen laulu oli vaiennut.
● =Pariisin parlamentti.= Filip II August menetteli usein viekkaasti ja
väkivaltaisesti toimiessaan kuninkaanvallan kohottamiseksi maassaan.
Hänen pojanpoikansa _Ludvig IX Pyhä_ (1226–1270) pyrki rauhallisin ja
rehellisin keinoin samoihin päämääriin.
Vanhastaan oli Ranskassa suurvasallien tuomioistuin, jossa olivat
tuomareina keskenään samanarvoiset ylimykset eli _päärit_ (lat. pārēs =
»samanarvoiset»). Sitä sanottiin _päärien oikeudeksi_ ja siinä
ratkaistiin ainoastaan kruununvasalleja koskevia oikeuskysymyksiä.
Ludvig Pyhän hallitessa tämän tuomioistuimen jäseniksi alettiin ottaa
porvarissäätyisiä lainoppineita, joita sanottiin _legisteiksi_ (lat.
lex, lēgis = laki, lain). Siten alkuperäisestä vasallien
tuomioistuimesta muodostui _Pariisin parlamentti_, joka nyt oli ylin
kuninkaallinen oikeusistuin; siinä ratkaistiin muitakin kuin
kruununvasalleja koskevia asioita.
[Illustration:
_Kuva 224._ Ludvig IX Pyhä valtaistuimella.
]
Legistit olivat tutkineet vanhaa _roomalaista oikeutta_ eli roomalaista
lakia. Sen mukaan hallitsijalla oli valtiossa rajaton valta. Kun tämän
periaatteen mukaisesti korkein tuomiovalta oli kuninkaalla, niin
kaikkien feodaaliherrain tuli alistaa läänissään lausumansa tuomiot
kuninkaallisen tuomioistuimen lopullisesti ratkaistaviksi. Siten
kuninkaan valta tuntuvasti kasvoi niissäkin lääneissä, jotka vielä
olivat lääninherrain hallussa.
□ Ludvig Pyhä käytti kasvanutta valtaansa oikeudenmukaisesti. Erittäin
hän koetti suojella köyhäin ja heikkojen oikeutta. Hänen elämäkertansa
kirjoittaja kertoo, että hän kesän aikana usein istui linnan puistossa
suuren tammen juurella oikeutta jakamassa. Sinne, niin hän arveli,
köyhätkin paremmin uskaltavat tulla häntä puhuttelemaan. Pojalleen hän
kirjoitti: »Jos rikas ja köyhä saapuvat tuomioistuimeesi, niin asetu
mieluummin köyhän kuin rikkaan puolelle, kunnes olet päässyt totuuden
perille! Jos joudut riitaan toisen kanssa, niin sinun on ennen kaikkea
tehtävä niin kuin oikein on eikä kysyttävä, mikä olisi itsellesi
edullista.» — Kun sanoma Ludvigin kuolemasta oli saapunut, kirjoitti
muuan runoilija: »Oikeus ja vanhurskaus ovat kuolleet, kun se hyvä
kuningas, se pyhä Jumalan mies kuoli. Kenen puoleen köyhä kansa voipi
nyt valituksineen kääntyä, kun hyvä kuningas, joka sitä suuresti
rakasti, on kuollut?»
● =Valtiopäivät.= Filip II August ja Ludvig IX Pyhä olivat kukistaneet
lääninherrain mahtavuuden; heidän jälkeläisensä _Filip IV Kaunis_
(1285–1314) taisteli voitokkaasti paavia ja katolista kirkkoa vastaan.
Puolta vuosisataa aikaisemmin paavi oli perin juurin kukistanut
Hohenstaufien vastarinnan; nyt Ranskan kuningas pakotti tuon mahtavan
kirkon päämiehen alistumaan tahtoonsa.
Vanhastaan oli katolisella kirkolla kaksi tärkeätä etuoikeutta
Ensiksikin oli kirkko omaisuuksineen _vapaa veroista_. Toiseksi kirkolla
oli _oma tuomiovalta_: »hengellisen tuomiovallan» alaisia eivät olleet
ainoastaan papit, joita maallinen tuomioistuin ei ensinkään saanut
tuomita, vaan myöskin kirkon tiluksilla asuvat alustalaiset;
haastettiinpa kaikki maallikot sellaisissa asioissa, jotka koskivat
siveellisyyttä tai kirkollista järjestystä, hengellisen tuomioistuimen
eteen.
Ludvig Pyhä oli rajoittanut kirkon tuomiovaltaa. Filip IV Kaunis rupesi
verottamaan kirkon omaisuutta. Mutta silloin hän joutui ankaraan riitaan
paavi _Bonifatius VIII_:n kanssa, jolloin paavi joutui täydellisesti
tappiolle.
□ Bonifatius oli kopea ja vallanhimoinen ja vaati samaa arvoa ja valtaa
kuin Innocentius aikoinaan. »Minä olen Cæsar, minä olen imperator!» hän
kirjoitti Saksan keisarille. Kun Ranskan kuningas rupesi verottamaan
kirkkoa, Bonifatius julkaisi paavillisen kirjeen eli bullan, jossa hän
pannan uhalla kielsi hengellisiä paavin luvatta maksamasta veroa ja
uhkasi samalla kirouksella jokaista, »ken ikinä hän lieneekin», joka
kirkolle veroa määrää. Kotvaksi saatiin sovinto aikaan paavin ja
kuninkaan kesken. Mutta pian riita syttyi uudelleen. Bonifatius julkaisi
uuden bullan, jossa mm. sanottiin: »Niinkuin kirkko on yksi ainoa
ruumis, niin sillä on myös yksi ainoa pää. On olemassa kaksi miekkaa,
hengellinen ja maallinen. Toista käyttää kirkko, toista tosin kuninkaat,
mutta ainoastaan kirkon hyväksi: maallisen miekan tulee olla
hengelliselle alamainen. Hengellisellä vallalla on oikeus tuomita
maallista, mutta Jumala yksin tuomitsee hengellisen vallan tekoja.
Jokainen, joka vastustaa hengellistä valtaa, hän vastustaa Jumalaa.»
[Illustration:
_Kuva 225._ Bonifatius VIII.
]
Bonifatius oli juuri aikeissa julistaa Filipin pannaan, kun hän joutui
syntymäkaupungissaan, josta pannajulistus piti annettaman, pahoinpitelyn
alaiseksi. Filip oli lähettänyt Roomaan lähettiläänsä, erään
lainoppineen, ja tämä liittoutui paavin vastustajiin. Varhain eräänä
aamuna he tunkeutuivat paavin asuntoon huutaen: »Kuolema paaville!
Eläköön Ranskan kuningas!» Surmattuaan joukon paavin palvelijoita ja
kannattajia he hyökkäsivät paljastetut miekat kädessä itse paavia
vastaan. Mutta valtaistuimellaan istui Bonifatius juhlapuvussaan, pitäen
Pietarin avaimia toisessa kädessään, kultaista ristiä toisessa, Vaikka
hän jo oli 86 vuoden ikäinen, oli hänellä ylpeä ja kunnioitusta
herättävä ryhti, ja hänet nähdessään sotamiehet vetäytyivät arasti
taaksepäin. Mutta joukon johtaja astui paavia kohti, puhkesi solvauksiin
tempasi hänet istuimelta ja löi häntä sotahansikkaalla kasvoihin. Paavi
vangittiin. Pian kaupungin asukkaat kumminkin vapauttivat hänet, mutta
muutaman päivän kuluttua Bonifatius kärsimästään loukkauksesta kuoli.
● Kun Bonifatiuksen seuraaja paavinistuimella Filipin vaatimuksesta
muutti asumaan Ranskaan paavin omistamaan _Avignon_in [avinjō´]
kaupunkiin, paavit tulivat kokonaan riippuvaisiksi Ranskan kuninkaista.
Tätä paavien nöyryytyksen aikaa (1309–1377) on sanottu paavien _Baabelin
vankeudeksi_.
Taistelussaan kirkkoa vastaan Filip IV Kaunis vetosi kaupunkien
porvariston kannatukseen. Asemansa lujittamiseksi kuningas kutsui v.
1302 aateliston, papiston ja porvariston edustajia valtiopäiville
Pariisiin. Siten Ranskan _säätyvaltiopäivät_ saivat alkunsa.